Arvostelu: Aku Ankan taskukirja Teema 50

Aku Ankan taskukirjan järjestyksessään 50. teemanumero on omistettu merirosvoille ja nimeltään Piraatin palkkapäivä. Tuskinpa teeman ajoittuminen Disneyn uutukaisen Pirates of the Caribbean -elokuvan ensi-illan tienoille puhdasta sattumaa on. Puolen sadan täyttymistä olisi julkaisusarjan osalta voinut paljon osuvamminkin juhlistaa, mutta tällä tarjonnalla nyt mennään. Ainakin Corrado Mastantuonon kansi on tyylikkäästi toteutettu, joskaan ei sekään niin juhlistava luonteeltaan ole. 

Kirjaan mahtuu kaikkiaan kymmenen tarinaa, joista kolme saa tässä niteessä ensijulkaisunsa Suomessa. Muut sarjat ovat uusintoja 2000-kymmenen Taskareista. Millekään klassikkolinjalle ei näin ollen ole selvästikään lähdetty. Sisällysluettelosta ei kummoisia poimintoja pääse tekemään. Toki mukana on Guido Martinalta aiemmin julkaisematon käsikirjoitus, Massimo De Vitan piirroksia ja Rodolfo Ciminolta kaksi sarjaa, joten kyllä suuria nimiä jonkin verran löytyy. 

Suuret nimet eivät kuitenkaan tarkoita aina suuria julkaisuja, kuten tässä tapauksessa päästään toteamaan. Guido Martinan mainittu käsikirjoitus on kirjan johtosarjana. Pikijouhen perinnön on saanut piirrettäväkseen Giulio Chierchini. Piirrosten osalta puitteet ovat hyvin kohdallaan eikä Martinakaan tunnetusti mikään satunnainen kynäilijä ollut. Martinan sarjoille tyypilliset Ankkain perheen sisäiset kieroilut ovat tälläkin kertaa riemukasta seurattavaa, mutta tarinalle ei selvästikään ole täysiä paukkuja uhrattu. Se on Martinalta pikemminkin rutinoitunut suoritus, mutta kuitenkin viihdyttävyydessään se kertoo paljon legendan lahjoista. 

Toinen kirjan kolmesta ensijulkaisusta on Mikki-seikkailu Kapina laivalla, joka on parodia samannimisestä klassikkoelokuvasta. Sarjan on piirtänyt Sergio Asteriti, joka ei jäljeltään koskaan ole yltänyt suurimpien piirtäjien joukkoon. Giorgio Ferrarin käsikirjoitus on vahva. Se on niinkin vahva ja viihdyttävä, että juoneltaan tarina on kirjan paras. Piirroksissa annetaan kuitenkin niin paljon tasoitusta, että kokonaisuudessaan parhaan sarjan tittelin antaminen on vastahakoista. 

Sisto Nigron ja Guido Scalan Kapteeni Barrakudan aarre on viimeinen ensi kertaa julkaistavista tarinoista. Sekin on ihan sujuvasti kirjoitettu juttu, jota on mukava seurata, mutta laadullisesti se häviää kuitenkin muille debytanteille. Scalan piirroksetkaan eivät tässä kohtaa oikein tärppää. Tulos jää vaisuksi. 

Aiemmin julkaistujen sarjojenkaan kohdalla ei erityisemmin päästä hihkumaan. Helpointa on nimetä kirjan heikoin tuotos. Se on Bob Langhansin ja José Maria Manriquen Meren urhoja Taskarista 244. Tarina ei juonellisesti pääse sytyttämään lainkaan ja viimeistään mahdollisen orastavan liekin sammuttavat Manriquen jäykät piirrokset. Hänen uransa varrelta on myöhemmin nähty parempaakin, vaikkei hänkään koskaan tietään piirtäjien valiojoukkoon raivannut. 

Positiivista on se, että heikoimman sarjan käsittelyn jälkeen ei huonompaan suuntaan voida mennä. Matka hyvistä sarjoista puhumiseen on kuitenkin vielä kesken. Opukseen löydetyt kaksi Rodolfo Ciminon käsikirjoitusta eivät edusta pitkän uran tehneen miehen parasta terää. Massimo De Vitan piirtämä Kaljuunan lyhty on tapahtumaköyhä. Sandro Del Conten taiteilema Tritonuksen pyörre taas vaikuttaa keskeneräiseltä tuotokselta. 

Ciminon lisäksi kahteen otteeseen nimensä sisällysluetteloon on saanut piirtäjä Massimo Fecchi. Per Hedmanin Kapteeni Mustan aarre ei järin mahtava tarina ole, mutta parantaa loppua kohti. Gorm Transgaardin Kaskelotin kyynel sen sijaan on onnistunut sarja. Siinä on varsin tiiviiseen tilaan saatu aikaan jopa hieman monipolvistakin seikkailua huumorilla ja mainiolla loppuratkaisulla varustettuna. Fecchin piirrokset ovat molemmissa sarjoissa lukemisen nautintoa edistäviä ja tarinoihin tarttumiseen yllyttäviä. Vertailussa Kaskelotin kyynel vie kuitenkin siltäkin osin voiton.

Kirjan sisällöstä vielä jäljelle jäävät kaksi tarinaa ovat lyhyehköjä ja hupailupainotteisia. Siksi onkin varsin yllättävää, että juuri ne osoittautuvat kokonaisuuden parhaiksi osasiksi. Carlo Panaron ja Luciano Milanon Aarrekoira täyttää juuri ne kriteerit, mitä tällaiselta sarjalta sopii odottaakin. Se on aidosti hauska ja pitää otteessaan loppuun saakka. Sarja on mitoitettu oikein. Lopun annetaan tulla luontevasti omalla ajallaan. Kiirettä ei pidetä eikä tarinaa venytetä yhtään ylimääräistä. Marco Boscon ja Massimiliano Valentinin käsikirjoittamaan sekä Giorgio Di Vitan piirtämään juttuun Aarteen jäljillä voi liittää täsmälleen samat kehut. Juonen lisäksi molemmissa sarjoissa piirrokset ovat kontekstiinsa mitä sopivimpia. 

Teemanumeron järjestysnumero oikeuttaisi mainitusti pienen juhlan paikkaan, mutta juhlatunnelmiin ei merirosvoilulla päästä. Kirjan sisältö on koostumukseltaan varsin vaatimatonta, joten sinänsä lopputulema ei ole mikään yllätys. Yllättävää on pikemminkin se, että tällaisella kattauksella on varsinkin tällaiseen kohtaan lähdetty liikkeelle. Teemanumerot julkaisuna ja niiden uskolliset lukijat ansaitsisivat parempaa. Tämä meno on erikoisjulkaisulle aivan liian vaatimatonta. Jopa tietoisten riskien ottaminen olisi tervetulleempaa peilityynen turvallisten, mutta tylsiksi tuomittujen valintojen sijaan.