Arvostelu: Roope-setä 449

Kesäkuun Roope-setä jatkaa juhlavuoden johtosarjojen klassikkolinjalla ja ajankohtaan mitä sopivimmalla tavalla lomateemalla. Mestaripiirtäjän paikalla on Giovan Battista Carpi eikä käsikirjoittaja Giorgio Pezzin hänkään väärässä seurassa ole mestareista puhuttaessa. Lomalaatikot on ensimmäiseen ruutuunsa lisätyn tekstin mukaan klassikko vuodelta 1977. Klassikko-termin käytölle on tässä kohtaa liian matala kynnys, mutta erinomaisesta sarjasta on joka tapauksessa kyse. Pezzinin juoni on alusta loppuun nautinnollista seurattavaa, mutta se ei ole sinänsä mitenkään poikkeuksellinen ja erityinen. Vaikka tarinasta nauttiikin nyt täysillä, tulee se ajan kuluessa sulautumaan massaan. Moinen ei tietenkään täytä klassikon aineksia. Carpin piirrokset on vielä mainittava lopuksi positiivisessa ja kunnioittavassa hengessä. Ne antavat sarjan kiitettävyydelle vielä viimeisen silauksen. 

Rudy Salvagninin ja Davide Baldonin lyhykäinen Hessu-juttu Kadonneen auton metsästys mukavasti rakenneltu vitsi, joka suorittaa tehtävänsä. Pitkien sarjojen lomassa tällaisten vitsipätkien kohtalona on lähes aina jäädä vähemmälle huomiolle, mutta niitäkin tarvitaan julkaisuihin mukaan. Asiain tola on näin erityisesti juttujen ollessa näin hyviä. 

Jatkosarjana tämän vuoden lehdissä julkaistava Suuri pokaalijahti etenee neljänteen osaansa Nälkäpeli. Carlo Panaron käsikirjoittaman sarjan aiemmat osat ovat olleet niin onnettomia, että itkeä on tehnyt mieli varsinkin näin juhlavuoden ollessa kyseessä ja sarjan ryövätessä siltä leijonanosan. Ensimmäisten kolmen osan piirtäjä Giampaolo Soldati on mennyt vaihtoon ja kentällä vuoronsa saa Ettore Gula. Päähenkilönä on tällä kertaa Hansu, mikä herättää pieniä toiveita suunnan vaihtumisesta. Turhiksi osoittautuvat nekin toivon rippeet. Monien Hansu-sarjojen nerokkuus tunnetun ruokateemansa ympärillä on tiessään, kun taas palaa pohjaan ja pahasti. Katku kestää ainakin elokuuhun asti, jolloin – mitä todennäköisimmin valitettavasti – vuorossa on seuraava osa. 

Itku pitkästä ilosta tuntuu onneksi toimivan toisinkin päin, sillä tahattomalta tragedialta lukijoita saapuu pelastamaan kukas muukaan kuin Enrico Faccini. Faccini on heinäkuussa ilmestyvän seuraavan platinanumeron itseoikeutettu tähti ja odotukset sen kuin nousevat päivä päivältä. Tämä edeltävä numero tarjoaa oivaa lämmittelyä, sillä Faccinilta on tarjolla niin Hansu-strippi, yksisivuinen kuin pikku sarjakin. Ei ole yllätys eikä mikään, että mestari onnistuu jälleen kaikessa mitä sattuukaan yrittämään. Pokka pitää -strippi on osuva, Tekniikkalaji-yksisivuinen kutkutteleva ja Pokerihait-sarja suorastaan nerokkuuden ylimpiä sfäärejä hivelevä. Ei voi kuin sanattomana ja häkeltyneenä ihmetellä, miten Faccini pystyy tähän kerta toisensa jälkeen. Itsensä ylittämisestä on hänelle tullut harraste ja hänen töistään taidetta. 

Hessu reportterina -tarinasarjan seuraava osa ei Faccinin suorituksen jälkeen oikeastaan raastavampaan paikkaan voisi sattuakaan. Lukija on saatu euforiseen olotilaan ja haasteena olisi pitää siitä kiinni. Teresa Radicen ja Stefano Turconin tarina ei ole sarjan historian perusteella lainkaan otollisella maaperällä. Se on heti lähdössä selvää, ettei Kymmenen pientä kaimaania Faccinille vertoja pysty lyömään. Hämmästyttävän hyvin se kuitenkin mukana pyristelee. Agatha Christien klassikkomysteeriin perustuva tarina on Hessu reportterina -sarjan parhaalla pohjalla laadittu. Sen idea on erinomainen ja toteutuskin toimiva. Oikeastaan ainoa ongelma tarinassa on, että se etenee pikakelauksella. Tarinasarjan aiemmissa osissa nopeaa etenemistä loppuun saattoikin joskus kaivata, mutta tällä kertaa tunnelmointi ja makustelu olisivat olleet paikallaan. Klassikon ainekset olivat ilmassa. Hyvä tarinasta kuitenkin saatiin ja ilman muuta jatkumonsa toistaiseksi paras. 

Kannen ”Täyttä häkää!” -toteamus ei lehden kohdalla ollut tuulesta temmattu, mitä voi lähtökohdat nähden pitää suurena, mutta tietysti mitä iloisimpana yllätyksenä. Suuri pokaalijahti oli numerossa ainoa heikko lenkki. Voi vain miettiä, mihin mahdollisuudet olisivat olleet ilman jatkuvaa riippakiveä. Muu sisältö vie laadukkuudessaan kokonaisuudessa huomion. Tällaisena toteutukseltaan lehden linja olisi erinomaisesti koostettu, mutta ymmärrettävästi toisto on vaikeaa. Esimerkiksi Hessu reportterina -tarinoiden kohdalla pelko on, että näin hyvä sarja on poikkeus. Onneksi yksi asia ei ole poikkeus ja se on todistetusti Enrico Faccinin nerokkuus. Hänen platinanumeronsa on vuoden, jopa lähivuosien sarjakuvatapauksia.