Uusi Ankronikka aloittaa syksyllä

Ankronikan uusintaversiosta on puhuttu jo useampi vuosi ja tietoja siitä on tihkunut pikkuhiljaa. Odotus alkaa olla lopuillaan, sillä sarjan tarkat alkamispäivämäärät ovat tiedossa eivätkä ne ole kaukana. Tunnin mittainen avausjakso esitetään Yhdysvalloissa 12. elokuuta ja varsinaisesti sarja alkaa kahden seuraavan jakson myötä 23. syyskuuta. Samana päivänä tulee kuluneeksi tasan 30 vuotta alkuperäisen Ankronikan alkamisesta. Uuden sarjan esittämisestä Suomessa ei valitettavasti ole vielä mitään tietoa.

Sarjan intro on julkaistu ja se on nähtävillä oheisella videolla. Siinä kuullaan myös tutun tunnuslaulun uusi versio. Alkuperäisestä sarjasta tutut hahmot Tepa, Selma Taateli, Heimo Huima ja Ankenstöm ovat mukana myös uudessa sarjassa. Akun rooli tulee olemaan suurempi kuin alkuperäisessä sarjassa. Muista hahmoista vahvistuksen esiintymiselleen ovat saaneet Pelle Peloton, Hannu Hanhi, Karhukopla, Konnamuori, Milla Magia, Kulta-Into Pii, Kultu Kimallus ja Taavi Ankka.

Ron Howard ohjaamaan Han Solo -elokuva

Lucasfilm on tiedottanut, että Oscar-palkittu ohjaaja Ron Howard on palkattu suunnitelmien mukaan ensi keväänä ensi-iltansa saavan nuoresta Han Solosta kertovan Star Wars -spin-off-elokuvan ohjaajaksi. Howard korvaa täten Phil Lordin ja Christopher Millerin, jotka erotettiin tehtävästä kaksi päivää sitten näiden ja Lucasfilmin liian suurien näkemyserojen vuoksi.

Onnen päivien Richie Cumminghamin roolista aikoinaan tunnetuksi tullut Howard on vuosikymmenien mittaisella ohjaajan urallaan ehtinyt niittää mainetta esimerkiksi sellaisilla elokuvilla kuin Apollo 13, Kaunis mieli, Da Vinci -koodi sekä Rush. Hänen vuonna 1988 ohjaamansa fantasiaseikkailu Willow on Lucasfilmin tuottama.

Tulevassa Han Solo -elokuvassa nimiroolissa on Alden Ehrenreich. Suomalaisväriä mukaan tuo Joonas Suotamo, joka jatkaa Chewbaccan roolissa.

Matti Erosen Barks-tutkimukselle jatkoa

Ankisti ja vannoutunut barksisti Matti Eronen lähestyi meitä sähköpostitse ilmoittaakseen, että hänen Barks-tutkimuksensa, A Study from Shadows: Carl Barks' Surviving Comic Book Covers, on julkaistu internetin ihmeellisessä ja valloittavassa maailmassa. Tutkimus on syventävä opus Erosen kirjan Carl Barks' Surviving Comic Book Art teemasta, eli Barksin sarjakuvaoriginaaleista ja kuinka moni pelastui kustantajalta jälkipolville.

Kirjanen on tosiaan tällä hetkellä vain nettiversiona, mutta Eronen mainitsi, että mikäli kiinnostusta on, saatetaan tämä julkaisu vielä painattaakin.

Ja tässäpä vielä linkki itse tutkimukseen. Erosen nettisivua ollaan muuten päivittämässä ja sinne tulee nähtäville hänen originaalikokoelmaansa. Kannattaa siis säännöllisesti käydä tarkastamassa, josko päivityksiä olisi tullut.

Suomalainen animaatioyhtiö yhteistyöhön Disneyn kanssa

Tyylinäytettä sarjasta (kuva: The Walt Disney Company 2017)

Gigglebug Entertainment on päässyt suunnittelemaan Disneylle 101 dalmatialaista -elokuvan maailmaan sijoittuvan uuden uutukaisen animaatiosarjan. Sarja aloittaa Disney Channelin ohjelmistossa jo tulevana syksynä. Gigglebug Entertainmentin toimitusjohtaja Anttu Harlin mainitsee Ylen uutisessa, että he saivat valita kolmesta Disneyn klassikosta yhden mieleisensä. 101 dalmatialaista -elokuvan valintaa Harlin perusteli seuraavanlaisesti:

"101 koiraa ovat graafisesti todella kiinnostavia myös pelien, lelujen ja muun oheismateriaalin suunnittelun kannalta. Iso porukka tarjoaa sitä paitsi herkullisen paljon eväitä tarinoille. Meidän versiossamme koirat asuvat värikkäässä talossa ilman ihmisiä, vähän kuin Yksin kotona -elokuvan rasavilli poika. Sen vuoksi sarjan nimikin on 101 Dalmatian Street."

Erityisen mielenkiintoista ja ihastuttavaa on, että Disneyltä jopa rohkaistiin siihen, että suomalaisyhtiö pitää kiinni omasta tyylistään - mikä pyyntönä ei välttämättä isolta animaatioyhtiöltä ole se kaikista oletetuin. Toivottavasti luvassa on siis animaatiosarja, joka jää mieleen muustakin kuin Suomi-kuriositeetistaan. Ja lupaavaa on myös se, että Gigglebug Entertainment on jo pilotoimassa uuttakin sarjaa yhdessä Disneyn kanssa. Elämme siis jännittäviä aikoja, ystävät hyvät.

Aiemmin Gigglebug Entertainment on luonut suositun Kikattava kakkiainen -animaatiosarjan.

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 453

Kesä on koittanut ja Grillihullut astuu päivänvaloon. Johtosarja Naurettavat nakit jatkaa Andrea Frecceron kannen aloittamalla lihaisalla teemalla. Gorm Transgaardin ja Massimo Fecchin sarja ei ole sitä tyypillisintä Egmont-tuotantoa, mitä Taskarien sivuilla on varsinkin johtosarjoina totuttu näkemään. Vaikka sarjat harvoin ovatkaan olleet kovin vakavamielisiä tai synkkäsävyisiä, on niiden painopiste ollut pelkän komedian sijasta toiminnassa ja seikkailullisuudessa. Naurettavat nakit on puhdasta hupailua, jonka maku on saatu juuri oikein toimivaksi. Näin kypsytetyt pidemmät vitsisarjat ovat jatkossakin tervetulleita. 

Hieman tavanomaisesta poikkeavampaa hupailua on myös seuraavassa sarjassa, Monica Manzonin ja Massimo De Vitan Surkuhupaisassa Superhiiressä. Monien lukijoiden toive saattaa tässä tarinassa toteutua, sillä kerrankin täydellisenä ja kaikessa onnistuvana pidetty Mikki on kommellusten kohteena. Asetelma on raikas ja myös tervetullut. Tarinakin on toimiessaan miellyttävää luettavaa. Tällaistakin voisi nähdä jatkossa lisää, vaikkakin vaarana on, että toisto syö hyvältä ajatukselta sen parhaan terän pois. 

Stefano Ambrosion ja Giampaolo Soldatin Aattomikstuuran ainoa huomionarvoinen asia on Millan apulaisen Vilperin esiintyminen. Harvinainen hahmo on nähty Suomessa ainakin kerran aikaisemmin, Taskarissa 271. Lisäarvoa sinänsä hahmo ei ole tarinoilleen kyennyt tuomaan. Myös Carlo Panaron ja Michele Mazzonin Roope-setä ja tähdellinen kulta jää ansioiltaan vähäiseksi. Pikaisessa läpijuoksussa on tunnuttu haettavan mallia Rodolfo Ciminon keksimistä kummallisista kansoista, mutta Cimino pystyi yleensä antamaan sarjoillaan lukijoille jotain enemmän. Panaro ei siihen tässä tapauksessa kykene. 

Taskari pitää sisällään muutaman hupijutun, jotka eivät missään nimessä mestariteosten joukkoon nouse, mutta pystyvät oikeuttamaan asemansa sisällysluettelossa ja tarjoamaan viihdytystä. Carmelo Gozzon ja Salvatore Deianan Taiteen monet kasvot on näistä ensimmäinen. Sen juonikuvio on klassinen eikä se jää pyörimään yhtään pidemmäksi aikaa kuin aihetta on. Myös Fabio Michelinin ja Marco Palazzin tarinan Taikavillan tenho juonessa on klassisia piirteitä kerrakseen, joita siinä toimivalla tavalla toteutetaan. Parhaaksi pyristelee kuitenkin Roberto Moscaton ja Alessia Martusciellon mukavan hessumaisen absurdi Takuuvarmat kaupat. Käsikirjoitus on siinä napakymppi. Jos johonkin parannettavaa jää, niin piirroksiin. 

Yksi hupijuttu löytyy vielä, mutta sen ansiot ovat edellä mainittua kolmikkoa korkeammalla tasolla. Tekniikan ihmemaassa on itsensä Enrico Faccinin sarja. Julkaisu nostattaa edelleen nälkää ensi kuun Roope-sedän Faccini-platinanumeroa varten. Faccinista lienee jo lähes kaikki kehut ja superlatiivit käytetty, mutta niille on taas aihetta. Jo tarinan idea on niin omaperäinen, että tuskinpa kukaan muu kuin Faccini sellaista olisi saanut päähänsä ja vieläpä alkanut toteuttaa sitä tutun mestarilliseen tapaansa. 

Nino Russon ja Danilo Barozzin lyhykäinen Opettavainen vierailu on ennalta-arvattavuudessaan, tylsyydessään ja paikoittaisessa epämiellyttävässä pöhköydessään paha floppi. Flopiksi ei sen sijaan voi sanoa kirjan päättävää tarinaa, jossa aiemmin Taskarin sivuilla epäonnistunut Carlo Panaro pääsee puhdistamaan kasvonsa mitä mainioimmalla tavalla. Stefano Zanchin piirtämä Salaisuuksien linna on yllättävä Taikaviitta-tarina. Yllättävä siinä mielessä, että se on uusi tarina modernilla toteutuksella nuorempien sukupolvien tekijöiltä ja silti siitä huokuu vanhan kunnon Taikaviitta-jutun tunnelmaa. En pysty edes muistamaan, milloin viimeksi olisin vastaavaan törmännyt eli harvinaislaatuisesta herkusta on kyse. Kunpa Taikaviitan kanssa päästäisiin useamminkin näihin tunnelmiin.

Grillihullut on yllättävän hyvä Taskari. Etukäteen se ei näytä tarjoavan kovinkaan kummoista kattausta, mutta parastahan on se, kun ennakko-oletukset pettävät. Mestariteoksien ja tulevien klassikoiden litaniasta ei sentään ole kyse, mutta ainakin tehtävänsä kesäisenä lukemistona kirja täyttää oikein hyvin ja siltä osin tavanomaiset kriteerit selvästi peitoten. Hyvin kypsytetty makupala osoittautuu tuhdimmaksi elämykseksi ja vie takuuvarmasti nälän pois – herättääkseen sen pian terveellä tavalla uudelleen.

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja Teema 50

Aku Ankan taskukirjan järjestyksessään 50. teemanumero on omistettu merirosvoille ja nimeltään Piraatin palkkapäivä. Tuskinpa teeman ajoittuminen Disneyn uutukaisen Pirates of the Caribbean -elokuvan ensi-illan tienoille puhdasta sattumaa on. Puolen sadan täyttymistä olisi julkaisusarjan osalta voinut paljon osuvamminkin juhlistaa, mutta tällä tarjonnalla nyt mennään. Ainakin Corrado Mastantuonon kansi on tyylikkäästi toteutettu, joskaan ei sekään niin juhlistava luonteeltaan ole. 

Kirjaan mahtuu kaikkiaan kymmenen tarinaa, joista kolme saa tässä niteessä ensijulkaisunsa Suomessa. Muut sarjat ovat uusintoja 2000-kymmenen Taskareista. Millekään klassikkolinjalle ei näin ollen ole selvästikään lähdetty. Sisällysluettelosta ei kummoisia poimintoja pääse tekemään. Toki mukana on Guido Martinalta aiemmin julkaisematon käsikirjoitus, Massimo De Vitan piirroksia ja Rodolfo Ciminolta kaksi sarjaa, joten kyllä suuria nimiä jonkin verran löytyy. 

Suuret nimet eivät kuitenkaan tarkoita aina suuria julkaisuja, kuten tässä tapauksessa päästään toteamaan. Guido Martinan mainittu käsikirjoitus on kirjan johtosarjana. Pikijouhen perinnön on saanut piirrettäväkseen Giulio Chierchini. Piirrosten osalta puitteet ovat hyvin kohdallaan eikä Martinakaan tunnetusti mikään satunnainen kynäilijä ollut. Martinan sarjoille tyypilliset Ankkain perheen sisäiset kieroilut ovat tälläkin kertaa riemukasta seurattavaa, mutta tarinalle ei selvästikään ole täysiä paukkuja uhrattu. Se on Martinalta pikemminkin rutinoitunut suoritus, mutta kuitenkin viihdyttävyydessään se kertoo paljon legendan lahjoista. 

Toinen kirjan kolmesta ensijulkaisusta on Mikki-seikkailu Kapina laivalla, joka on parodia samannimisestä klassikkoelokuvasta. Sarjan on piirtänyt Sergio Asteriti, joka ei jäljeltään koskaan ole yltänyt suurimpien piirtäjien joukkoon. Giorgio Ferrarin käsikirjoitus on vahva. Se on niinkin vahva ja viihdyttävä, että juoneltaan tarina on kirjan paras. Piirroksissa annetaan kuitenkin niin paljon tasoitusta, että kokonaisuudessaan parhaan sarjan tittelin antaminen on vastahakoista. 

Sisto Nigron ja Guido Scalan Kapteeni Barrakudan aarre on viimeinen ensi kertaa julkaistavista tarinoista. Sekin on ihan sujuvasti kirjoitettu juttu, jota on mukava seurata, mutta laadullisesti se häviää kuitenkin muille debytanteille. Scalan piirroksetkaan eivät tässä kohtaa oikein tärppää. Tulos jää vaisuksi. 

Aiemmin julkaistujen sarjojenkaan kohdalla ei erityisemmin päästä hihkumaan. Helpointa on nimetä kirjan heikoin tuotos. Se on Bob Langhansin ja José Maria Manriquen Meren urhoja Taskarista 244. Tarina ei juonellisesti pääse sytyttämään lainkaan ja viimeistään mahdollisen orastavan liekin sammuttavat Manriquen jäykät piirrokset. Hänen uransa varrelta on myöhemmin nähty parempaakin, vaikkei hänkään koskaan tietään piirtäjien valiojoukkoon raivannut. 

Positiivista on se, että heikoimman sarjan käsittelyn jälkeen ei huonompaan suuntaan voida mennä. Matka hyvistä sarjoista puhumiseen on kuitenkin vielä kesken. Opukseen löydetyt kaksi Rodolfo Ciminon käsikirjoitusta eivät edusta pitkän uran tehneen miehen parasta terää. Massimo De Vitan piirtämä Kaljuunan lyhty on tapahtumaköyhä. Sandro Del Conten taiteilema Tritonuksen pyörre taas vaikuttaa keskeneräiseltä tuotokselta. 

Ciminon lisäksi kahteen otteeseen nimensä sisällysluetteloon on saanut piirtäjä Massimo Fecchi. Per Hedmanin Kapteeni Mustan aarre ei järin mahtava tarina ole, mutta parantaa loppua kohti. Gorm Transgaardin Kaskelotin kyynel sen sijaan on onnistunut sarja. Siinä on varsin tiiviiseen tilaan saatu aikaan jopa hieman monipolvistakin seikkailua huumorilla ja mainiolla loppuratkaisulla varustettuna. Fecchin piirrokset ovat molemmissa sarjoissa lukemisen nautintoa edistäviä ja tarinoihin tarttumiseen yllyttäviä. Vertailussa Kaskelotin kyynel vie kuitenkin siltäkin osin voiton.

Kirjan sisällöstä vielä jäljelle jäävät kaksi tarinaa ovat lyhyehköjä ja hupailupainotteisia. Siksi onkin varsin yllättävää, että juuri ne osoittautuvat kokonaisuuden parhaiksi osasiksi. Carlo Panaron ja Luciano Milanon Aarrekoira täyttää juuri ne kriteerit, mitä tällaiselta sarjalta sopii odottaakin. Se on aidosti hauska ja pitää otteessaan loppuun saakka. Sarja on mitoitettu oikein. Lopun annetaan tulla luontevasti omalla ajallaan. Kiirettä ei pidetä eikä tarinaa venytetä yhtään ylimääräistä. Marco Boscon ja Massimiliano Valentinin käsikirjoittamaan sekä Giorgio Di Vitan piirtämään juttuun Aarteen jäljillä voi liittää täsmälleen samat kehut. Juonen lisäksi molemmissa sarjoissa piirrokset ovat kontekstiinsa mitä sopivimpia. 

Teemanumeron järjestysnumero oikeuttaisi mainitusti pienen juhlan paikkaan, mutta juhlatunnelmiin ei merirosvoilulla päästä. Kirjan sisältö on koostumukseltaan varsin vaatimatonta, joten sinänsä lopputulema ei ole mikään yllätys. Yllättävää on pikemminkin se, että tällaisella kattauksella on varsinkin tällaiseen kohtaan lähdetty liikkeelle. Teemanumerot julkaisuna ja niiden uskolliset lukijat ansaitsisivat parempaa. Tämä meno on erikoisjulkaisulle aivan liian vaatimatonta. Jopa tietoisten riskien ottaminen olisi tervetulleempaa peilityynen turvallisten, mutta tylsiksi tuomittujen valintojen sijaan.

Arvostelu: Roope-setä 449

Kesäkuun Roope-setä jatkaa juhlavuoden johtosarjojen klassikkolinjalla ja ajankohtaan mitä sopivimmalla tavalla lomateemalla. Mestaripiirtäjän paikalla on Giovan Battista Carpi eikä käsikirjoittaja Giorgio Pezzin hänkään väärässä seurassa ole mestareista puhuttaessa. Lomalaatikot on ensimmäiseen ruutuunsa lisätyn tekstin mukaan klassikko vuodelta 1977. Klassikko-termin käytölle on tässä kohtaa liian matala kynnys, mutta erinomaisesta sarjasta on joka tapauksessa kyse. Pezzinin juoni on alusta loppuun nautinnollista seurattavaa, mutta se ei ole sinänsä mitenkään poikkeuksellinen ja erityinen. Vaikka tarinasta nauttiikin nyt täysillä, tulee se ajan kuluessa sulautumaan massaan. Moinen ei tietenkään täytä klassikon aineksia. Carpin piirrokset on vielä mainittava lopuksi positiivisessa ja kunnioittavassa hengessä. Ne antavat sarjan kiitettävyydelle vielä viimeisen silauksen. 

Rudy Salvagninin ja Davide Baldonin lyhykäinen Hessu-juttu Kadonneen auton metsästys mukavasti rakenneltu vitsi, joka suorittaa tehtävänsä. Pitkien sarjojen lomassa tällaisten vitsipätkien kohtalona on lähes aina jäädä vähemmälle huomiolle, mutta niitäkin tarvitaan julkaisuihin mukaan. Asiain tola on näin erityisesti juttujen ollessa näin hyviä. 

Jatkosarjana tämän vuoden lehdissä julkaistava Suuri pokaalijahti etenee neljänteen osaansa Nälkäpeli. Carlo Panaron käsikirjoittaman sarjan aiemmat osat ovat olleet niin onnettomia, että itkeä on tehnyt mieli varsinkin näin juhlavuoden ollessa kyseessä ja sarjan ryövätessä siltä leijonanosan. Ensimmäisten kolmen osan piirtäjä Giampaolo Soldati on mennyt vaihtoon ja kentällä vuoronsa saa Ettore Gula. Päähenkilönä on tällä kertaa Hansu, mikä herättää pieniä toiveita suunnan vaihtumisesta. Turhiksi osoittautuvat nekin toivon rippeet. Monien Hansu-sarjojen nerokkuus tunnetun ruokateemansa ympärillä on tiessään, kun taas palaa pohjaan ja pahasti. Katku kestää ainakin elokuuhun asti, jolloin – mitä todennäköisimmin valitettavasti – vuorossa on seuraava osa. 

Itku pitkästä ilosta tuntuu onneksi toimivan toisinkin päin, sillä tahattomalta tragedialta lukijoita saapuu pelastamaan kukas muukaan kuin Enrico Faccini. Faccini on heinäkuussa ilmestyvän seuraavan platinanumeron itseoikeutettu tähti ja odotukset sen kuin nousevat päivä päivältä. Tämä edeltävä numero tarjoaa oivaa lämmittelyä, sillä Faccinilta on tarjolla niin Hansu-strippi, yksisivuinen kuin pikku sarjakin. Ei ole yllätys eikä mikään, että mestari onnistuu jälleen kaikessa mitä sattuukaan yrittämään. Pokka pitää -strippi on osuva, Tekniikkalaji-yksisivuinen kutkutteleva ja Pokerihait-sarja suorastaan nerokkuuden ylimpiä sfäärejä hivelevä. Ei voi kuin sanattomana ja häkeltyneenä ihmetellä, miten Faccini pystyy tähän kerta toisensa jälkeen. Itsensä ylittämisestä on hänelle tullut harraste ja hänen töistään taidetta. 

Hessu reportterina -tarinasarjan seuraava osa ei Faccinin suorituksen jälkeen oikeastaan raastavampaan paikkaan voisi sattuakaan. Lukija on saatu euforiseen olotilaan ja haasteena olisi pitää siitä kiinni. Teresa Radicen ja Stefano Turconin tarina ei ole sarjan historian perusteella lainkaan otollisella maaperällä. Se on heti lähdössä selvää, ettei Kymmenen pientä kaimaania Faccinille vertoja pysty lyömään. Hämmästyttävän hyvin se kuitenkin mukana pyristelee. Agatha Christien klassikkomysteeriin perustuva tarina on Hessu reportterina -sarjan parhaalla pohjalla laadittu. Sen idea on erinomainen ja toteutuskin toimiva. Oikeastaan ainoa ongelma tarinassa on, että se etenee pikakelauksella. Tarinasarjan aiemmissa osissa nopeaa etenemistä loppuun saattoikin joskus kaivata, mutta tällä kertaa tunnelmointi ja makustelu olisivat olleet paikallaan. Klassikon ainekset olivat ilmassa. Hyvä tarinasta kuitenkin saatiin ja ilman muuta jatkumonsa toistaiseksi paras. 

Kannen ”Täyttä häkää!” -toteamus ei lehden kohdalla ollut tuulesta temmattu, mitä voi lähtökohdat nähden pitää suurena, mutta tietysti mitä iloisimpana yllätyksenä. Suuri pokaalijahti oli numerossa ainoa heikko lenkki. Voi vain miettiä, mihin mahdollisuudet olisivat olleet ilman jatkuvaa riippakiveä. Muu sisältö vie laadukkuudessaan kokonaisuudessa huomion. Tällaisena toteutukseltaan lehden linja olisi erinomaisesti koostettu, mutta ymmärrettävästi toisto on vaikeaa. Esimerkiksi Hessu reportterina -tarinoiden kohdalla pelko on, että näin hyvä sarja on poikkeus. Onneksi yksi asia ei ole poikkeus ja se on todistetusti Enrico Faccinin nerokkuus. Hänen platinanumeronsa on vuoden, jopa lähivuosien sarjakuvatapauksia.