Kolmas kerta toden vahvistaa

Mikki-mestari Floyd Gottfredsonin voidaan viimein katsoa lunastaneen ansaitsemansa paikan suomalaisella Disney-sarjakuvan kartalla, kun kolmantena peräkkäisenä vuonna saadaan nauttia hänen kunnioitettavasta elämäntyöstään jättikirjakoossa. 

Mikki, konnien kauhu – Floyd Gottfredsonin kovimmat kelmit

Sanoma Media Finland Oy, Kids Media 2016

Toimitus: Aki Hyyppä ja Antti Hulkkonen

Sarjojen ja esipuheen suomennos: Antti Hulkkonen

Ulkoasu ja taitto: Raimo Hyvönen

136 sivua, sidottu

ISBN: 978-951-32-4315-9

Suositushinta: 33,00 €

Floyd Gottfredson. Kuva: Inducks

Kun ensimmäinen Gottfredson-jättikirjoista, Mikin oma sanomalehti, julkaistiin kaksi vuotta sitten, esitin inhorealistisen näkemyksen, että Gottfredsonin julkaiseminen jäisi Suomessa siihen. Kuinka iloinen olenkaan oltuani pahasti väärässä! Viime syksynä pistettiin vielä hurjemmaksi Vaarallisella Mikillä, johon sisällytettiin sota-ajan tarinoita. Sitä hurjemmaksi menon lieneekin mahdotonta yltyä, mutta ainahan kannattaa kokeilla. Mikki, konnien kauhu tuo näyttämölle Gottfredsonin kelmikavalkadin.

Kirja käyttää samaa menestysreseptiä kuin Mikin oma sanomalehti ja Vaarallinen Mikki ulkoasuaan myöten. Uusi piirre on muistakin Disney-sarjakuvajulkaisuista tänä syksynä bongattu julkaisijan huomautus, jossa muistutetaan menneiden vuosikymmenten sarjojen ajoittaisesta rajuudesta. Näihin kirjoihin jos joihinkin tällainen kannattaakin painaa, jos sellaiselle kerran on vaateita. Jos tällainen huomautus mahdollistaa näiden vanhojen helmien julkaisemisen, niin se on äärimmäisen tervetullut pikku yksityiskohta!

David Gersteinin nimimerkillä J. Jalkapuoli eräällä siimahännällä kirjoituttama esipuhe aloittaa teoksen ennen sarjakuvien ilotulitusta. Artikkeli on mainituista syistä tavallisuudesta poikkeava, mutta mielenkiintoisesti ja luovasti laadittu. Asiasisältökin käy siitä hyvin ilmi, joten miksei tällaista hieman erilaista välillä tarjoiltaisikin.

Tarinat on järjestetty kirjaan kronologisesti, mikä on ollut aiemmissakin kirjoissa tapana pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta. Käytäntö on hyvä, joten muiden reseptin osasten tavoin, miksi sitä vaihtamaan. Kronologinen eteneminen mahdollistaa kehityksen tarkastelun sarjakuvien välillä vuosien kuluessa. Esimerkiksi jo pelkästään Mikin hahmon ulkoinen kehittyminen on mielenkiintoista tutkailtavaa.

Ensimmäisenä tarinana oleva Mikki vastaan Katti on alkuvuodesta 1931 eli hyvin varhainen näyte niin Gottfredsonin ja Mikin yhteistaipaleelta kuin ylipäätään Disney-sarjakuvasta. Valinta on oiva, sillä sen myötä päästään samalla tutustumaan villikkomaiseen Mikkiin. Vuodenvaihteessa 1932–1933 julkaistu Pahakurjen kartano professoreineen Eks, Dupleks ja Tripleks esittelee jo hieman kasvanutta Mikkiä, mutta villikkomaisuudestakin on vielä piirteitä. Hyytävä ja tunnelmallinen ja samalla hauska sarja on ikimuistoinen klassikko, jonka julkaiseminen on aina suuri ilo. Tämän tarinan kohdalla voi helposti todeta, kuinka tämänkin Gottfredson-järkäleen väritys on täydellisesti onnistunutta. Tyylikkäästi ja virheettömästi väritetty klassinen sarjakuva hivelee silmiä. Sarjojen julkaiseminen sanomalehtiformaatin mukaisesti mustavalkoisina olisi ollut myös vaihtoehto, mutta tulosten myötä ei voi kuin iloita, että onneksi näissä kirjoissa on lähdetty väritetylle tielle!

Seuraavissa sarjoissa Mikki ja salakuljettajat sekä Viidakon aarteen jäljillä kohdattavana konnana on se kaikkein tutuin eli Musta Pekka. Tosin, koska tarinat ovat vielä 1930-luvun perua – vuosilta 1934 ja 1937 – esiintyy tämä vielä Jopi Jalkapuolena. Ensimmäisessä sarjassa Mikki ja Minni päätyvät Jopin kipparoimalle paatille, jossa tämä saa päähänsä avioitua Minnin kanssa. Seurauksena on Mikin oveluuden sävyttämiä hauskoja tilanteita, jotka huipentuvat hulvattomaan ratkaisuun. Alkuperäisversiossa salakuljettajilla oli muuten kyyditettävänään kultaa rankempaa ainetta. Jälkimmäinen sarja marssittaa seikkailuun mukaan ilahduttavan määrän harvinaisia gottfredsonilaisia hahmoja, kuten kapteeni Kirkonrotan, gorilla Hiiden ja konna Salomon. Afrikkaan sijoittuva juttu lukeutuu 1930-luvun maailmankuvineen ja stereotypioineen niihin, joita ei enää mihin tahansa julkaisuun laitettaisi, mutta näitäkin on mahtavaa päästä lukemaan.

Merkittävin kirjasta puuttuva Gottfredsonin konna on ehdottomasti Mustakaapu. Hahmo esiintyi kuitenkin vain yhdessä Gottfredsonin sarjassa, Mustakaavun ensirötöksissä vuodelta 1939, ja tuo tarina tuli julkaistuksi Mikin omassa sanomalehdessä. Uusintajulkaisu tässä kohtaa ei olisi tullut tietenkään kyseeseen. Kaavun sijaan vuosikymmen vaihtuu kirjassa keveämmän kelmin kera. Minniä piirittävän Armas Rottamon sisältävä sarja Kilpakosija vuodelta 1941 on melko pikainen uusinta vuoden 2013 Aku Ankka Ekstrasta. Moinen ei jää kuitenkaan lukiessa kaivelemaan, sillä sarja on oivallinen ja hauska eli jatkaa samaa, hyvää rataa edellisten sarjojen kanssa.

Välähdys vuodelta 1942 on jännittävä dekkari, joka pitää otteessaan aivan loppuun asti. Siinä paljastuu jatkuvasti jotain uutta ja yllättävää. Se on kirjan tarinoista viimeinen, jonka käsikirjoitukseen Gottfredson on osallistunut. Tämän jälkeen sarjoissa siirrytään Bill Walshin käsikirjoitusten kauteen ja luvalla sanoen, nuo tarinat häviävät varhaisemmalle Gottfredsonin tuotannolle selvästi. Vaikka niidenkin joukosta löytyy helmiä, vaivaa Walshin juonia ainainen pieni sekasorto ja kaoottisuus, mikä jatkuvissa määrin ei ole nautittavaa.

Walshin käsikirjoittamat sarjat ovat Salaisuuksien talo, Riimittäjä ja atomivarjo sekä Katala kaksoisolento. Salaisuuksien talo on niistä pähkähulluin. Siinä ei ole oikeastaan mitään järkeä. Tunteen korostumisessa auttaa piirtäjien vaihtelu tässä vuodenvaihteen 1944–1945 jutussa. Strippejä ovat Gottfredsonin lisäksi laatineet Dick Moores, George Waiss ja Paul Murry. Riimittäjä ja atomivarjo vuodelta 1948 on asiallisempi juttu, vaikka sekin menee melkoiseksi kouhkaamiseksi. Kylmää sotaa vilauttavan tarinan nimikkokonna on sittemmin nähty muutamassa italialaisessa tarinassa, joista tunnetuimpana Castyn Mikki Hiiri ja huomisen maailma. Myös kirjan viimeisen sarjan kelmi on saanut uuden yrityksen Italiasta, mutta kyseistä Castyn ja Enrico Faccinin juttua ei ole vielä Suomessa nähty. Katala kaksoisolento vuodelta 1953 on Walshin jutuista ainoa, jota on aidosti miellyttävä lukea.

Vaikka Walshin erikoiset maailmat aiempien vuosien tapaan tökkivätkin, on Mikki, konnien kauhu kaikkien kauniiden puheiden, ylistävien sanojen ja suosionosoitusten väärti. Gottfredsonia on nyt julkaistu kolme jättikirjallista, mitä voisi pitää loogisena määränä, mutta hän jos joku Carl Barksin ja Don Rosan ohella ansaitsisi jäädä Disney-sarjakuvan kiintotähdeksi Suomessa. Gottfredsonin sarjakuvalle on selvästi ollut kysyntää, ei hän muuten olisi jo kolmatta jättikirjaa kolmen vuoden sisään osakseen saanut. Mikki, konnien kauhu on aiempien osien tavoin kaikille mahdollisille ostajille suositeltava lukuelämys. Eläköön, Mikki Hiiri! Eläköön, Floyd Gottfredson!