Arvostelu: Aku Ankan taskukirja Teema 48

Vielä ennen joulua lienee enemmän kuin sopivaa ottaa arvioon perinteeksi muodostunut jouluinen Taskarin teemanumero. Järjestyksessään 48. teemanumero Aaton sankari on aiempien vuosien tapaan puettu uljaaseen, kiiltelevään asuun. Komealtahan moinen näyttää, mutta sormenjälkiä on melkoisen mahdotonta olla jättämättä kansiin. Siitäkös Akukin Alessio Coppolan kansikuvassa varoittaa?

Edelleen perinteen mukaan kaikki kirjan tarinat saavat tässä yhteydessä ensijulkaisunsa Suomessa. Tästä periaatteesta on ollut hyvä pitää kiinni. Ikimuistoisempia sarjoja on päästy julkaisemaan uudelleen erinäisissä erikoisjulkaisuissa. Tämän opuksen ensimmäinen sarja on Alessandro Sistin ja Andrea Luccin Joulusaurukset. Se ei ole joulusarjoista niitä perinteisimpiä, vaikka siinäkin itse Joe Lupukki tavataan. Täysin luettava juttu on kuitenkin kyseessä. 

Lyhykäisen ja menettelevän Gorm Transgaardin ja Flemming Andersenin Ei ateriaa ilman jahtia -jutun jälkeen päästään käsiksi erikoisempaan sisältöön. Carlo Panaron ja Ettore Gulan Aurinko myytävänä on jouluiseen numeroon siitä erikoinen juttu, että ei siinä jouluun viitata laisinkaan. Toki tarinan ajankohta on talvinen ja sellaisia on aiemmissakin joulunumeroissa nähty, joten ei asia niin tavaton ole. Ei tämäkään tarina kuitenkaan arvioissa edellisiä ylitä. 

Seuraava sarja se vasta erikoinen ilmestys onkin. Indiana Hopon tähdittämä Tšingis-kaanin sapeli käynnistää Mysteerin vartijat -tarinasarjan, joka on saanut neljä osaa. Jokaisen niistä on käsikirjoittanut Bruno Sarda ja kolme ensimmäistä piirtänyt Emilio Urbano. Tavanomaisessa Taskarissa tai oikeastaan missä tahansa muussa julkaisussa tarina ei lähtökohtaisesti herättäisi näin suurta huomiota, mutta tämä kun on tosiaan joulujulkaisu. Himalajan lumiset huiput eivät ole riittävä peruste tunkea tarinaa joulujulkaisuun. Ikävyyttä lisää se, että 48 sivullaan tarina on kirjan sarjoista pisin ja ahmaisee aimo lohkon kokonaisuudesta. Kaiken kukkuraksi sarja on oksettavan huono. Jos kolmea seuraavaa osaa aiotaan Suomessa julkaista, jätettäköön ne ainakin tällaisesta yhteydestä kauas pois. 

Fausto Vitalianon ja Carlo Limidon Väliin jäänyt joulu on äärimmäisen löyhää jatkoa viimevuotiselle Viralliselle varapukille. Otsikkoon on mielenkiintoisesti nostettu Parta-Jussi, vaikka tämä jää sarjassa sivuosaan. Ehkä viimevuotinen vielä vaikuttaa, toisaalta ei tarinassa oikein kukaan varsinaiseksi päähenkilöksi nousekaan. Tässä sarjassa alkaa jo hieman olla sitä perinteisemmän joulutarinan tunnelmaa, joskaan ei vieläkään perille päästä. Hauskoja juttuja usein kirjoittavan Vitalianon kone yskii tällä kertaa, sillä sarjassa ei juuri huumoria ole eikä tasapainotusta tule oikein muualtakaan. Limidon väsähtäneet piirrokset eivät auta asiaa.

Diego Fasanon ja Salvatore Deianan Musta Pekka -sarja Kaikki pelissä ei sekään mikään joulujuttu ole, mutta kaikki kelpaa Tšingis-kaanin sapelin hirvityksen jälkeen. Tämä tarina ei itse asiassa ole lainkaan hassumpi. Joulun tunnelmaa on siitä tietysti turha yrittää repiä, mutta juoni on sujuva ja toteutuskin oikein kelvollinen. Paremmalle tuulelle tästä tulee kuin täysin honkaan menevästä joulutarinasta. 

Seuraavat kaksi sarjaa yrittävät vielä pelastaa sen, mitä pelastettavissa on tuomalla joulun kontekstin takaisin mukaan. Ankkalinnan jouluvaloissa on Pietro Zemelon käsikirjoituksessa jo sellaista klassisen jouluseikkailun makua, mutta tunnelmaan ei ehditä lyhyeksi jäävässä sarjassa päästä. Lisäksi Renata Castellanin piirrokset jättävät hivelemättä silmää. Hänen joulukuusensa on kammotus. Giorgio Fontanan ja Roberto Vianin seitsensivuisessa Lahjataistossa asetetaan jouluiseen taistoon Roope ja Kroisos. Tästä lähtökohdasta on usein saatu aikaan erinomaisia ja jopa ikimuistoisia italialaisia joulusarjoja. Seitsemän sivun suorituksesta on hankala saada suorastaan ikimuistoista elämystä, mutta erinomaisesti herrat koitoksesta selviävät, kun muuhun kirjan sisältöön verrataan. On aika surullista, että näin lyhyellä ja pelkäksi pikku vitsiksi tarkoitetulla jutulla päihitetään kirjan kaikki muut joulusarjat. 

Viimeisessä tarinassa Aku ja Mikki pelastavat joulun. Muiden sarjojen jälkeen tekisi mieli hyppiä ilosta, kun luvataan joulun pelastusta ja vieläpä Akun ja Mikin yhdistäessä voimansa. Kokemus kuitenkin osoittaa, että on parempi lukea juttu ensin. Ja niinhän siinä valitettavasti käy, että tämä Roberto Gagnorin ja Luca Usain sarja pelastaa vain joulua vihaavan joulun. On surkeaa, että joulutarinaksi tarkoitetussa ei ole joulun häivääkään pakollisten pikku yksityiskohtien lisäksi. Tarinanakaan tämä ei ole mistään kotoisin. 

Kova Ankka-fani halajaa luonnollisesti jokaisen numeron omakseen, mutta jos Aaton sankaria silmäilee vain sillä mielellä, että se olisi mukavaa lukemista jouluksi, niin kannattaa suosiolla katsahtaa muihin kokoelmiin. Joulun tunnelmaan pääsee paremmin klassikoita lukemalla kuin näitä uutukaisia touhuiluja irvistellen seuratessa. Tästä joulunumerosta uupuu kokonaan joulu. Se on niin pitkän miinuksen paikka, että sen merkin tähän kirjatakseen sivua saisi rullata alas seuraavaan jouluun asti. Toivottavasti nämä sarjat eivät kokonaan kuvaa joulusarjojen alennustilaa. Klassikoiden lisäksi kaivattaisiin jatkuvuutta.