Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 445

Sitten edellisen Taskari-arvostelun on vettä ehtinyt Ankkajoessa virrata, mutta muistissa on kummastelu numeron 445 nimestä. Kirjan selkämys paljastaa, että se on Ajokortti. Nimeänsä mukaileva kansi on tiedoiltaan täsmällisesti toteutettu. Tuplataskariinhan tällainen on oikein passeli laittaa. 

Tuplataskarin tyyliin tarinoita riittää. 512 sivuun mahtuu paljon. Tällä kertaa mukana ei ole mitään erikoispitkiä juttuja vaan kaikki ovat standardimittaisia. Rupeaman lähtölaukauksena oleva Gorm Transgaardin ja Giorgio Cavazzanon Tähtituristit pääsee ilahduttamaan tieteellisellä tarkkuudellaan: tuoreimpien aurinkokuntien syntyä valottavien teorioiden mukaan taivaankappaleet Mars luonnollisesti mukaan lukien ovat totta tosiaan aikojen saatossa vaihdelleet kiertoratojaan. Tämän enempää tarina ei jaksa suuntaan jos toiseenkaan liikauttaa vaan se on aika rutiininomainen tekele. 

Seuraavassa sarjassa vaihdetaan avaruusajasta keskiaikaan. Massimo Marconin ja Sandro Dossin Mystisen hahmon ritari ei päätä huimaa juonellisesti tahi piirroksiltaan, mutta jotenkin se vain pääsee vetoamaan juuri oikeisiin tunteisiin ja näyttäytyy sympaattisena tarinana. Mitäpä siinä vastaan pullikoimaan. Ritariteemalla mennään myös Nino Russon ja Fabiana Iacoluccin sarjassa Ritari Inessa. Siinä erityisen hykerryttävää on, ettei hahmojen rooleissa noudateta kaavamaisimpia asetelmia. Tarinalla on hyvät hetkensä, samoin piirroksilla, jotka välillä ampuvat kyllä ylikin. Ritariutta sivutaan vielä nykyaikaan sijoittuvassa Rohkean ritarin paluussa. Sen tekijöinä ovat Vito Stabile ja Emilio Urbano. Voisiko tv-sarjan uusintaversioinnin antamista opetuksista ottaa oppia myös Disney-sarjakuvaan?

Mikki on taas hukassa! Ei kuitenkaan aivan tyystin, sillä siimahäntä tavataan kahdessa tarinassa. Lisäksi hiiriuniversumissa piipahdetaan parin Musta Pekka -sarjan voimin, mutta niistäkin toinen on hyvin lyhykäinen. Onhan tämä määrä Mikkiä tai edes tämän lähimpiä tuttuja vähän Tuplataskariin. Näistäkään näytteistä ei mikään pääse hetkauttamaan. Musta Pekka -jutussa Menestykseni salaisuus on hyvä tarinan asetelma, mutta hyvin heppoisin keinoin Alessandro Ferrari ja Sergio Asteriti sitä kuljettavat eteenpäin. Massimo Marconin ja Giorgio Cavazzanon Televisioviihdettä parhaimmillaan lupaa jättimäistä kätkeviltä vaikuttavissa puitteissaan hyvää, mutta kulissit ovat tässä kulisseja. Hiiri- ja ankkamaailmoja sekoittavaan kohellukseen on suotta viritelty epookin makua. 

Kirjaan mahtuu heti sisällysluettelossa huomiota herättävien sarjojen lisäksi niitäkin, jotka ensi vilkaisulta vaikuttavat vaatimattomilta, jopa pelkkänä täytteenä olevilta jutuilta. Niiden joukosta löytyy Tuplataskareissa ilahduttavan usein yllätyshittejä. Tästä on tullut suorastaan Tuplataskarien tyyli, mikä on tietysti hyvä se. Tässäkin opuksessa niitä on mukana. Annamaria Duranten ja Maurizio Amendolan Lahjajahdissa on ehkä paras esimerkki tällaisesta yllätyshitistä. Sillä ei pituutta paljon ole eikä se lähtökohtaisesti tosiaan joukosta erotu, mutta luettaessa se osoittautuu onnistuneeksi suoritukseksi. 

Työteliäältä legendalta Rodolfo Ciminolta on kirjassa kaksi sarjaa, jotka molemmat ovat vuosituhannen vaihteen seutuvilta. Nivelöljyn piirroksista vastaa Giorgio Bordini ja Salaperäisten sysivarjojen Giampaolo Soldati. Molemmat suoriutuvat tehtävästä hyvin arvosanoin. Samoin tekee Cimino mestarin ottein molemmissa sarjoissa. Nivelöljy on kokonaisuutena suorastaan mallikas. Salaperäiset sysivarjot on sekin hyvä ja kutkuttavakin tarina, mutta lopetus jää siinä turhan hätäiseksi. Ankkojen saatua mysteerin selville nämä jo muutamassa ruudussa kukistavatkin konnan. Tässä yhteydessä ratkaisu ei toimi. 

Kun paikalla on konnia, on siellä pian myös Taikaviitta. Tea Orsin ja Fabio Pochetin Taikaviitta ja univaras on kirjan ainoa viittasankarin tähdittämä tarina. Siitä voisi harteille kasautua paineita, mutta ei sellaisista ole tässä sarjassa tietoakaan. Sekä käsikirjoitus että piirrokset ovat hyviä ja loppuratkaisu peräti timanttia. Jos ei Taikaviittaa sitten muissa merkeissä nyt tavatakaan, niin todistettakoon sitten juuri tällaista meininkiä.

 

Kenties Taikaviitta on tässä Taskarissa roolituksen osalta vuosilomalla ja tätä sijaistaa naamiossa konnien kintereillä Taavi. Harmillisen harvoin tavattava Taavi on hieno hahmo, joten on silkka ilo törmätä tähän varsin pitkässä tarinassa. Alessandro Mainardin ja Gaya Perinin käsikirjoittama sekä Roberta Mighelin piirtämä Vorokoulu on mainio lukukokemus. Siinä Taavi nähdään tälle epätyypillisissä ympyröissä ja toteutus sille on oikein sujuva. Tarinan loppu on kuin kruunu tälle kirjan toiseksi viimeiselle ja samalla toiseksi parhaalle tarinalle. 

Kun toiseksi paras oli säästetty toiseksi viimeiseksi, niin paras on tietenkin viimeisenä. Giorgio Pezzinin ja numerossa kolmannen kerran töihin pääsevän Giorgio Cavazzanon Tiivistä vettä on sellainen elämys, että sen voi suoraan nimetä klassikoksi. Tarinan mullistava keksintö on loistava oivallus, joka on täydellisyyttä hipoen tuotu Ankka-sarjaan mukaan. Sarjan lähtökohta on niin vahva, että sitä voi kuljettaa monellekin reitille. Kroisos piipahtaa tarinassa, muttei jää ottamaan siitä kummempaa roolia. Erinomainen sarjasta on saatu ilman häntäkin. Valinta on tehty ja se on vahva. Cavazzanon mahtavan ilmeikkäät piirrokset venyvine ja poukkoilevine hahmoineen takaavat kokonaisuuden kaikkinaisen komeuden. 

Kansi oli hienoa jälkeä ja sisältö seurasi perässä. Enemmän Tuplataskarissa hyvää kuin huonoa oli, vaikka molempia sekaan mahtuikin. Parhaat olivat säästyneet loppuun ja sehän on oikein hyvä järjestys ja taktisesti viisas ratkaisu, sillä kirjan viimeisillä sarjoilla on aina suuri rooli jälkitunnelman osalta. Ne, jotka panostavat mieluummin Tuplataskareiden kuin tavallisten numeroiden ostamiseen, hyötyvät tästä kokonaisuudesta. Sama pätee toki muuhunkin Taskari-kansaan, mutta kyllä tämä numero muistutti Tuplataskarien lipunkantajan roolista.