Arvostelu: Roope-setä 444

Joulun tulla jolkottaessa Ankkalinnake ruotii vielä loppuvuoden Ankka-sarjakuvan satoa niin kuukausittaisten julkaisujen kuin komeiden kovakantistenkin osalta. Ensimmäisenä vuorossa on Roope-sedän vuoden päättänyt lehden 444. numero. 

Ei uutta vuotta ilman jotain muutosta Ropsussa, alkaa olla totuttu teema. Vuosi 2016 päätetään jäähyväisiin, kun Roope-sedän toistaiseksi viimeinen Kuukauden palkintotehtävä esitetään sivulla 98. Palkintotehtävän lähtö lehdestä ei ole suuryllätys, kun tiedossa ovat niin taloudelliset tekijät kuin Ankka-julkaisuissa vuosi vuodelta vähentynyt panostus kilpasiin. Muutos tuskin ajaa harkitsemaan tilauksien päättämisiä, mutta palkintotehtävien kulta-aikoja muistellessa voi tulla kaihomielelle.

Lehdessä saatetaan päätökseen kulunutta vuotta ja sen aikana mukana olleet kokonaisuudet. Suurin niistä on ollut taidehistoriaa ankallisin silmin läpikäynyt tarinoiden sarja. Tarinat ovat olleet laadullisesti vaihtelevaa sorttia, mutta sangen ilahduttavasti kokonaisuuden vahvin osa tulee viimeisenä. Aku Monet -otsikon alla julkaistavassa Impressiossa elämästä paneudutaan Roberto Gagnorin ja Vitale Mangiatordin johdolla impressionismiin. Häikäisevintä sarjassa ovat Mangiatordin taiteilemat impressionististen klassikoiden ankallistetut versiot. ”Taiteilemat” voitaisiin vaikka edellisestä lauseesta alleviivata, sillä Mangiatordi tuo itsestään aivan uuden puolen esiin! Teknologian edistyminen on näiltä osin sarjakuvalle siunaus, sillä ei kovinkaan kauan sitten tällainen toteutus olisi ollut mahdottomuus. Sarjan erinomaisen otteen takaa käsikirjoitus mukavan juonensa kera. 

Klassikot eivät jää esiteltäviksi taidetapauksen sivuille, sillä lehden johtosarja Kymmenen prosenttia on sekin sitä – ainakin nimellisesti. Giampaolo Barosson ja Massimo De Vitan tuotos on saanut kunnianimensä turhan hätäisesti, sillä pelkästään nimekkäät tekijät eivät klassikkoa tee, kuten nyt tulee osoitetuksi. Tarinan lähtökohdat ovat oikein lupaavat, mutta asetelmasta ei oteta mitään irti. Sarjassa ei missään vaiheessa murtauduta näyttävästi irti peruskauran kankeasta kaavasta. 

Moneen, moneen otteeseen, muttei turhaan ylistetyn Enrico Faccinin tuotokset ovat äärimmäisen harvoin mitään peruskauraa. Moiseen lopputulemaan ei päädytä tälläkään kertaa, vaikka käsikirjoittajan roolin on ottanut Sio ja sivujakin sarjalle on siunaantunut nelisen kappaletta. Absurdi ja jopa kieroutunut Touho-juttu Talven ihmemaa karistaa helposti johtosarjasta jääneet tuntemukset niskoilta ja tuo hymyn huulille. Ja kaiken kukkuraksi, juurihan tällaista iloisen talvista tarinaa joulukuun numero kaipaakin!

Ropsun vuoden päättäväksi pitkäksi jutuksi on valikoitunut X-Mickeyn maailmaan heittäytyvä Krimoldin sydän. Sarjan julkaisuajankohta joulukuun numerossa viimeisenä sarjana pistää aluksi hieman mietityttämään, mutta lopulta ratkaisu alkaa tuntua hyvältä. Jouluisille tarinoille ja uudenvuoden tohinoille on sijansa, mutta ehkä niiden paikaksi on nyt varattu puhtaan jouluteemaiset kokoelmat. Ainakin jokseenkin erottuvat ja näyttävät sarjat ovat hyvä tapa päättää vuosi. Näyttävyyden sarjalle luo Roberto Vian, joka on pitkälti kyennyt saavuttamaan itselleen monopoliaseman X-Mickey-universumin taiturina. Muutkin piirtäjät ovat toki Heshukkaa ja kumppaneita raapustelleet, mutta aina heidän jälkensä on saanut kaipaamaan Vianin tyyliä. Ja kuten impressionismia väläytelleen sarjan kohdalla, piirrokset ovat jälleen tarinan antoisin kokemus hyvän käsikirjoituksen tukiessa sitä. Sen on laatinut Francesco Artibani. 

Ehditäänhän itse valkoparta vanha ukkikin vielä tavata numerossa, sillä takakannesta löytyvän Giampaolo Soldatin Lennokkaan idean päähenkilönä on itseoikeutetusti Joulupukki! Tämän myötä päättyy Roope-sedän kalenterivuosi, joka olikin melkoinen. Itsensä Disney-julkaisujen kärkikaartiin puskeneet platinanumerot olivat tietysti vuoden parasta antia, mutta eipä tämä viimeinen numero kalvennut laisinkaan lokakuisen, täydellisen Romano Scarpa -platinan jäljessä. Johtosarja ei ollut lennokasta kyytiä, mutta sen jälkeen meno vasta hienoksi yltyikin. Numero 444 on vuoden paras tavanomaisen formaatin Roope-setä. Se on yllättävää, sillä usein joulutarinoiden uupuminen on kaatanut joulukuun lehden mukanaan. Nyt niin ei käy. Tulevan kannalta on lupaavaa, että lehti vankisti kulkuaan ja otettaan vuoden lopussa. Tammikuussa itsensä vanhan visukintun juhlavuosi räjäytetään käyntiin Marco Rota -platinalla.