Arvostelu: Aku Ankan taskukirja SUPER 5 - Haukan katse

Ville Tanttu kirjoitteli meille tuoreimmasta Superista arvostelun. Tässäpä se, arvon lukijat:

Kesä on koittanut ja jälleen on aika avata uutukaisen SuperTaskarin sivut. Tälläkin kertaa mukana on liuta tuttuja tarinasarjoja ja löytyypä tuttuun tapaan nelirivinen klassikkokin. Näiden ohella mukana on myös jotain uutta, mutta ei välttämättä niin ihmeellistä kuin toivoisi. Brasilialaiset Disney-sarjakuvat olivat tuttu näky varsinkin 1980- ja -90-luvun taskareissa ja Roope-setä-lehdessä. Vuosituhannen vaihtumisen jälkeen niitä ei suomessa paria poikkeusta (mm. mini-taskari 9) lukuun ottamatta ole juuri nähty. Sikäläiset sarjakuvat vilisevät meikäläisissä julkaisuissa sivuhahmoiksi jääneitä hahmoja ja toisin kuin Aku tai Mikki Euroopassa, Brasiliassa suosituin hahmo on hurmuripapukaija José Carioca jonka nimikkolehti ilmestyy vielä tänä päivänäkin. Supersankarit ovat suosittuja Brasiliassa ja niitä on luotukin siellä melkoinen määrä. Yksi harvoista Suomeenkin rantautuneista brassisankareista on Lepakkoankka jonka naamion taakse piiloutuu yllättäen vanha tuttumme Touho. Lepakkoankan hahmo teki varsinaisen ensiesiintymisensä suomessa Ultrasankarit tarinasarjan myötä ja nyt julkaistussa SuperTaskarissa näemme alkuperäisen Lepakkoankan syntytarinan.

Kuka ihmeen Lepakkoankka?

Tämä on sitä mainittua uutta, mutta ei erityisen ihmeellistä sillä tarinan juoni ontuu pahasti. Tuntuu kuin tarinan kirjoittajalla Ivan Saidenbergillä olisi ollut ainoana tavoitteenaan tuoda uusi supersankari Ankkalinnaan. Sarjaa ei voi millään mittapuulla sanoa hyväksi tai edes klassikoksi. Se onkin mukana tässä julkaisussa ilmeisesti vain siksi, että Lepakkoankan syntytarina saadaan ulos eikä suomalaisten lukijoiden tarvitse ihmetellä miten Touhosta oikein tuli Lepakkoankka. Sen takia juttu onkin melkeinpä pakkojulkaisu ja hyvä, että se tapahtui nyt. Seuraavaksi meillä on mahdollisuus nähdä kenties parempia italialaistuotantoisia Lepakkoankka tarinoita.

Heshukkaa on mukana totutusti neljä tarinaa, pari kysymysnurkkaa ja niitä seuraavat 15 sivuiset. Jälkimmäisin ystävänpäivään sijoittuva tarina on näistä onnistunein syventämällä Heshukan hahmoa. Pikku-Aku tarinasta poikkeksellisen tekee Roope-sedän läsnäolo. Vaikka kovasti Barks/Rosa kaanonista pidänkin, niin minua ei Roopen mukana olo häiritse toisin kuin ehkä niitä ketkä muistavat Rosan kertoneen Akun tavanneen setänsä vain kerran lapsuutensa aikana.

34 sivuista tarinaa oli aikoinaan saksittu rankalla kädellä.

Guido Martinan Taikis-klassikko ”Ajatuskello” on myös taattua laatua ja ansaitsee uusintajulkaisunsa mitä ilmeisimmin alkuperäistä tekstiä uskollisemmin mukailevalla suomennoksellaan siinä missä aiemmatkin Martina-klassikot. Tavallaan uusinta julkaisunsa tekee myös toinen Martina-klassikko. ”Musta Ankka – Karibian kauhu” on julkaistu meillä aiemmin Aku Ankan Happihyppely-kirjassa vuonna 1982 peräti 21-sivulla lyhennettynä, että ihan kokonaisesta uusintajulkaisusta ei voi tässä tapauksessa puhua. Tarina on parodia italialaisen kirjailijan Emilio Salgarin teoksesta ”Il Corsaro Nero” ja Taikaviitan lisäksi juuri tällaisista kirjallisuusparodioista Martina on erityisen tuttu eikä sarjan piirtänyt Luciano Bottarokaan ihan vieras nimi samalla saralla ole.

Ja totta kai Super 5 sisältää myös niitä suosittuja jatkuvajuonisia tarinasarjoja. Tällä kertaa Mikki tempautuu mukaan toteuttamaan rikollisjengin suunnittelemaa kuprua – vastoin tahtoaan tietenkin. Tarinan tapahtumia on pedattu aiemmissa osissa ja kun asiat tuntuvat viimein löytävän ratkaisun, selviää, että kaikki tähän mennessä onkin ollut vain alkua jollekin suuremmalle. Tarinasarja jaksaa edelleen pitää otteessaan ja kun tietää, että kyseessä on 12-osainen juttu eikä monikymmenepisodiseksi paisuva pullataikina on tässä rahkeet juuri kasvaa sopivanmittaiseksi, mutta ei liikaa venytetyksi seikkailumysteeriksi.

Mystinen Odin Eidolon

Taikaviitta 2000 sarja on sitten taas oma lukunsa mitä mittaan tulee. Saaga jaksaa pysyä edelleen kirjan kiinnostavimpana antina ja uusia hahmoja tuodaan mukaan yhä enenevissä määrin silti touhun tuntumatta liian tukkoiselta. Tällä kertaa ensiesiintymisensä tekee kunnianhimoinen tri. Morgan Fairfax johon suomalaiset lukijat tosin ovat päässeet tutustumaan jo vuosituhannen vaihteessa kun Taikaviitta2000-lehti oli vielä voimissaan. Eli hahmo kannattaa painaa mieleen. Hänet tullaan näkemään jatkossakin kuten myös kirjan päättävässä tarinassa ”Kerran sankari, aina sankari” lähinnä nopean näyttäytymisen tehnyt 2200-luvun Ankkalinnassa asuva mystinen Odin Eidolon joka tuntuu tuntevan Taikaviitan jo ennestään. Tämän tarinan piirtänyt Alessandro Barbucci on tehnyt häikäisevän hienoa jälkeä kuvatessaan tulevaisuuden futuristisia kaupunkimiljöitä ja hahmojen koskettavia tunnetiloja. Tarina saa todellakin odottamaan tulevia osia.

”Haukan katsetta” voi suositella Supersankaritarinoiden, tiukan toiminnan ja kirjallisuusparodioiden ystäville. Se on helposti hintansa väärti myös uutta materiaalia haluaville sillä 11. tarinasta vain 1 ½ on julkaistu aiemmin suomessa. Jos taas etsit kepeitä arkitarinoita tai kreisihuumoria niin kannattaa suunnata katse muihin julkaisuihin.

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 440

Vakiintuneeseen tapaan tänäkin kesäkuuna julkaistaan kaksi Taskaria. Vaikka Marco Gervasion piirtämä kansikuva näistä ensimmäiseen eli Uimamaisteriin viittaa tietysti ajankohtaisiin kesälomateemoihin, laskettaneen tämänkin kirjan tapauksessa siksi yhdeksi isommaksi teemaksi jalkapallo. Palloa on pyöritelty jo muutamaa viimeaikaista julkaisua ruodittaessa eikä loppua näy.

Peter Snejbjergin ja Flemming Andersenin johtosarjassa Potkien pitkälle kilpaillaan Kanuuna-cupissa. Monet monituiset kerrat on arvoturnausten aikaan nähty sarjoja, joissa Ankkalinnan joukkue on yltänyt maajoukkueiden sekaan himotuista pokaaleista kamppailemaan. Nyt ei sellaiseen ratkaisuun ole päädytty. Tästä seikasta ei kuitenkaan johdu se, että tarina ei jää niiden muistettavimpien jalkapallosarjojen joukkoon. Juoni on hyvin tavanomaista huttua ja Andersenin piirrokset ovat sillä tasolla, johon ne yleensä ovat viimeisten vuosien saatossa tupanneet jumiutua. Ei niissä sinänsä mitään vikaa ole, mutta herran vanhat suoritukset vain vievät näistä voiton. 

Polle Koninkauluksen tähdittämässä Kaikkien aikojen koitoksessa piirrokset ovatkin sitten sellaisia, että Andersenin nykytasokin alkaa niihin verrattuna olla tähtiluokkaa. Sergio Asteritin tyyli ei ole järin ihailtavaa eikä Francesca Agratin käsikirjoituksellekaan faniklubia pystytetä. Sen sijaan sillä kolmannella palloaiheisella sarjalla tällaiset meriitit ovat lähempänä. Riccardo Secchin ja Alessandro Gottardon Tunnemarkkinoinnin tyrskyissä vitsailee mainiolla tavalla intohimoisten pallofanien ja lajia suorastaan vihaavien suhteesta sekoittaen näiden paikkoja pelikentällä. Lopputulos on priimaa. 

Ankkalinnan naisväen toiveita/vaatimuksia kuunnellaan tarkalla korvalla myös opuksen toisessa hiiriuniversumin sarjassa. Giorgio Salatin ja Alessandro Gottardon Komediataivaan kuumimmassa komeetassa suurimmaksi elämykseksi jäävät toimituksen antaumuksella rustaamat nimiväännökset, joita tässä tarinassa riittää. Juoni ei ole kummoinen. Gottardon piirroksiin pätevät muuten samat sanat kuin Andersenin kohdalla. Herra oli nuorempana paremmassa iskussa. 

Emanuela Negrinin ja Lucio Leonin piirrokset ovat olleet totutusti rautaa, erityisesti Taikaviitta-sarjoissa, jollainen näiden kynänterien tulkitsemana nähdään nytkin. Taikaviitta ja pelokas sankari kärsii kuitenkin Massimo Marconin käsikirjoituksen myötä niin paljon juonellisesti, etteivät piirrokset pääse suosiolliseen ympäristöön. Sitä seuraavassa sarjassa asetelma kääntyy päälaelleen. Bruno Sardan käsikirjoitus tarinalle Rankku Kanuuna ja Venuksen arvoitus on oikeinkin hyvä, mutta kohdalle on osunut väärä piirtäjä. Francesco D’Ippoliton jälki ei hymyilytä vaan ihmetyttää. 

Carlo Chendin ja Guido Scalan Taksikuskissa nähdään vihainen ankka kuin Martin Scorsesen elokuvassa ikään. Yhtä laadukaskin tämä hienon ja hauskan käsikirjoituksen sekä siihen täysin sopivien piirrosten riemukas yhdistelmä on. Vuodelta 1982 oleva tarina todellakin ansaitsee julkaisunsa. Se on tämän kirjan ylivoimainen ykkönen. Mairea tunnelma jatkuu vielä kuin jälkiruokana Marco Boscon ja Giorgio Di Vitan Katastrofiesitelmässä. Sen kohdalla jää tosin mietityttämään tarinan ikävän lyhyt pituus. Tällaista hassuttelua olisi seurannut vielä lisääkin. 

Taskarin lopetus jää näistä vahvuuksista pahasti jälkeen. Giorgio Figusin ja Paolo Campinotin Nauru lyhentää ikää -sarjaa lukiessa eliniän lyheneminen ei ole vaarana, mikäli sarjan nimeen uskotaan. Tätä uhkaa ei ole Carlo ja Ottavio Panaron Ehtoisan emännän ehdonkaan kohdalla. Carlo Panaron toinen käsikirjoitus oli Taskarissa vuorossa jo aiemmin. Michele Mazzonin piirtämä Roope-setä ja määrättömän mammonan puutarha ei sekään osunut nappiin tai lähellekään sitä. Riccardo Pescen ja Lara Molinarin yksisivuisessa Keväässä toistetaan vanha vitsi, mutta niinhän yksisivuisissa usein tapahtuu. Monet kerrat, mutta ei turhaan ylistetty Enrico Faccini on niitä harvoja, jotka kykenevät löytämään tähän konseptiin aina vain uusia, tuoreita ja toimivia näkökulmia. 

Siinäpä sisällöltään kesäkuun ensimmäinen Taskari oli. Jalkapallon ystäviä ilahduttanee, että heille on ollut nyt tarjolla herkkuja monessa julkaisussa. Myös ne Taskareita lukevat, joille täyteen iloon riittää se, että edes osa tarinoista on herkkua sanan varsinaisessa merkityksessä, ottavat varmasti Uimamaisterin ilolla vastaan. Ne, joiden suoranaiseen ilahduttamiseen tarvitaan virheetöntä tai ainakin hyvin lähellä sitä olevaa suoritusta, eivät voi olla täysin tyytyväisiä ja joutuvat odottamaan uutta yritystä Kesärenkailta, joka ilmestyy sopivasti juhannuksen lukupaketiksi.

Arvostelu: Roope-setä 439

Kesäkuun Roope-sedässä eivät jalkapallon EM-kisat näy paria yksisivuista sarjaa sekä Taskarin teemanumeron Maalitykin mainosta kummemmin. Paukut on säästetty juurikin Taskari-julkaisuihin. Asia on siinä mielessä huomionarvoinen, että takavuosina jalkapallon arvoturnaukset ovat tupanneet näkyä Ropsussakin ja usein vieläpä hyvällä tavalla erinomaista jälkeä tuottaen. 

Stefano Intinin piirtämä kansi viittaa samaisen herran taiteilemaan johtosarjaan Miljoonan dollarin kolikko. Tarinan käsikirjoittaja on Sio, joka on uusi tulokas Disney-sarjakuvarintamalla. Kyseinen sarja on tämän ensimmäinen pitkä käsikirjoitus ja samalla ensimmäinen tältä Suomessa nähtävä juttu. Historiaa tehdään myös Ropsun puolella harvoin vierailleen Kulta-Into Piin esiintymisellä. Tähän seikkaan perehdytäänkin tarkemmin Päivän pamauksessa. 

Helmikuussa Italiassa julkaistu sarja on tuore näyte Stefano Intinin kynänjäljestä. Intinin tyyliin on kuulunut rento ote ja venyvät ja paukkuvat tilanteet ja samaa linjaa taaplataan tässäkin. Tyyli alkaa vain jo tuntua liiankin rennolta. Otteeseen saatava jämäkkyys ei olisi pahitteeksi. Sion käsikirjoitusta ei voi suoralla kädellä huonoksi haukkua, mutta ei se oikein jaksa piristääkään. Sarja tuntuu pyörittävän muutamaa vitsiä, jotka toiston vuoksi alkavat maistua puulta. Don Rosan sarjoihin viittaaminen ei ole italialaistuotannossa kovin yleistä, mutta nyt niinkin pääsee käymään.

Ropsun taidehistoriallista esittelykierrosta jatketaan antiikin Kreikkaan. Roberto Gagnorin ja Vitale Mangiatordin Touhogateen kolmessa (tai neljässä) urotyössä taide ei ole sellaisessa pääroolissa kuin se aiemmissa tämän yhteyden sarjoissa on ollut. Tarina menee kategoriaan, jonka alle niputettavia sarjoja kuvaa se, että kyllä ne kertaalleen lukee, mutta jatkossa alkaa tekemään tiukkaa. Mangiatordin piirroksissa on ihan mukavaa monipuolisuutta. 

Enrico Faccinin sarjat ovat yleensä sellaisia tähtihetkiä, että sanattomaksi vetää. Niin käy kirjaimellisesti nytkin Onnea on… -sarjan myötä. Faccini ei ole ensi kertaa laatimassa juttua, joka perustuu pelkkiin kuviin ilman (sanoja sisältäviä) puhekuplia. Hän onkin jo aiemmin onnistunut osoittamaan olevansa mestari tälläkin saralla. Yksi onnistuminen kilahtaa jälleen Faccinin tilille, mikä on alkanutkin olla itsestäänselvyys hänen kohdallaan. 

Teresa Radicen ja Stefano Turconin Hessu reportterina -tarinasarja on tullut todetuksi ennenkin melkoiseksi vuoristoratakyydiksi. Jotkut osat ovat tehneet vaikutuksen ja olleet lupaavia myös koko tarinasarjan laadullisen jatkon kannalta. Toiset ovat olleetkin sitten niin ontuvia, että koko sarjan olemassaolo asettuu kyseenalaiseksi. Nyt nähtävä Arvoituksellinen Jokihelmi asettuu näiden ääripäiden välimaastoon. Se ei jaksa sytyttää sillä tavalla, että seuraavaa osaa alkaisi innolla odottaa, mutta ei tarinasarjan jatkoa halua sen jälkeen huuhtoa viemäriinkään. Jos sarjaa ajatellaan omana itsenään ilman tarinasarjan viitekehyksiä, tulos jäisi negatiivisen arvion puolelle. 

Roope-sedän kesämoottori ei lähde aivan hyrisemään tällä suorituksella. Pitkät sarjat eivät olleet innostavia, mikä 100-sivuisen julkaisun kohdalla on kohtalokasta. Enrico Faccinin suoritus on jälleen vertaansa vailla. Menneiden vuosien jalkapalloteemaisia numeroita EM-kisojen kynnyksellä muistellessa tulee jopa hieman suru puseroon. Ropsun kesän jatkumiselle rattoisammissa merkeissä on kuitenkin olemassa kaikki ennusmerkit, sillä heinäkuussa ilmestyy platinanumero, jossa päätähtenä on Casty.

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja Teema 45 & 46

Teemataskari 45 Antiikin sankari on nimetty hieman ylimalkaisesti, jos pilkuntarkkoja halutaan olla. Antiikkina tunnettuun historialliseen aikakauteen liittyvät sarjakuvat vievät sisällysluettelosta puolet, mutta toisen puolikkaan muodostavat jutut muinaisen Egyptin miljöineen ja mayaintiaaneineen eivät kuulu antiikin piiriin. Historiallista detaljia – joskin huomionarvoista sellaista – tärkeämpää on tässä yhteydessä kuitenkin sisällön 

laatu. 

Giorgio Pezzinin ja Massimo De Vitan Taidemaailman tomppelit kuuluu aihepiiriltään antiikkisarjojen joukkoon, vaikka siinä seikkaillaankin nykypäivässä. Roopen ja Kroisoksen kamppailuista saadaan silloin tällöin niinkin eeppisiä, että antiikinaikaiset vastineetkin kalpenevat siinä rinnalla. Tämän sarjan kutsuminen eeppiseksi tuntuu liioitellulta, mutta ei moisiin mittasuhteisiin tule odottaakaan päästävän usein. Pezzin ja De Vita ovat taattuja tekijämiehiä, joiden kohdalla perussuoritukseen yllettäessä voidaan jo puhua hyvät pisteet saavasta tarinasta. Nyt mennään jo hivenen perussuorituksenkin yläpuolelle, joten pisteitä ropisee siitä hyvästä muutama kourallinen lisääkin. 

Carlo Panaron ja Sergio Asteritin Keisari Neron laulu sekä Corrado Mastantuonon Julma farao tulevat kirjassa perätysten. Ne ovat samalla ainoat Suomessa ennen julkaisemattomat sarjat. Keisari Neron laulussa Sergio Asteritin piirrokset eivät jaksa miellyttää, kuten hänen kohdallaan tapaa käydä, eikä Carlo Panarokaan ole saanut aikaiseksi mitään mieltä ylentävää käsikirjoitusta. Julma farao on Palle Pulppu -tarina, joten odottaa sopisi maukasta komediaa, mutta jotenkin Mastantuonokaan ei ole sattunut olemaan oikeassa vedossa sarjaa tehdessään. Nämä ennen julkaisemattomat tarinat eivät näin olleen ole sellaisia, joiden debyyttiä olisi tarvinnutkaan erityisellä innolla odottaa.

Massimo De Vita on opuksen piirtäjätähti, sillä Guido Martinan käsikirjoittama Taikakukka on jo toinen tämän taiteilema sarja Teemassa, minkä lisäksi vuoroaan odottaa vielä kolmaskin sellainen. Martinan taidot tulevat sarjassa hyvin esiin. Se on lyhyehkö eikä juoneltaan erityisen moniulotteinen, mutta silti siinä ehditään tiiviin paketin rajoissa kunnolla mennä eikä meinata suuntaan jos toiseenkin. De Vitan piirrokset ryydittävä loistokkuutta. Taikakukka on kirjan paras sarja. 

Kauas ei Taikakukasta jää Akulius Ankkiuksen kronikkakaan. Tämä Giorgio Pezzinin ja Carlo Limidon viihdyttävä tarina on saanut ensijulkaisunsa vain kuusi vuotta sitten Ankkojen maailmanhistorian toisessa osassa. Täten se toimii kuitenkin hyvänä osoituksena siitä, että jos pikauusintoja on joskus tehtävä, niin sitten mielellään juuri tällaisille mainioille sarjoille. 

Keisari Neron laulua tuli houkutus moittia jopa kirjan heikoimmaksi jutuksi, mutta sen tittelin vie Giorgio Martignonin ja Luciano Gatton äärimmäisen tylsä ja kuivahuumorinen Kaupunkiarkeologit. Onneksi se ei ole Teeman päättävä sarja, vaan parempaa jälkimakua jättävät kaksi seuraavaa sarjaa, joista ensimmäinen on se kolmas Massimo De Vitan piirtämä tarina. Pier Francesco Prosperin käsikirjoittama Babu Simbelin temppeli ei ole juonellisesti kovin omaperäinen, mutta enemmän käytettyjäkin juonia voi pyöritellä menestyksekkäästi. Prosperi suoriutuu juuri tällaisesta tilanteesta oikein mallikkaasti. 

Kirjan päättää Per Sanderhagen ja Lino Gorleron tanskalaistuotantoinen Kultaiset sakset. Se onkin hyvä päätös, sillä juttu on mukavan sujuva ja vivahteikas. Saman voisi todeta myös kokonaisluonnehdintana koko Teemasta. Ei tällä tarinakokoelmalla parhaiden Teemojen joukkoon ylletä, mutta miellyttävä lukupaketti se on. Tehtävänsä se kyllä ajaa eikä ostopäätöstä ole tarpeen jälkikäteen harmitella. 

Maalitykki eli Teemataskari 46 ei ole Teemojen keskuudessa mikään harvinaisuus. Jalkapalloaiheisia Teemoja on ilmestynyt sellaista tahtia, ettei kokonaisesta joukkueesta olla kaukana. Julkaisut ajoittuvat suurempien arvoturnausten seutuville, EM- ja MM-kisojen aikoihin. Mikäs näitä on julkaistessa, kun materiaalia riittää. Kuningas jalkapallo on maailman suosituin urheilulaji ja italialaiset tunnetun pallohullua kansaa. Lisäksi jalkapallotarinakokoelmat ovat usein olleet oikein onnistuneita ja viihdyttäviä kokonaisuuksia. Hyvän sarjan lukemalla voi vaikka lämmitellä ennen huippujännittävää ottelua.

Maalitykkiin on saatu kiitettävämmissä määrin ennen julkaisematonta materiaalia kuin Antiikin sankarissa oli. Sellaista on johtosarjakin Lopultakin loppuottelu, jossa mielenkiintoisesti nähdään tuttuja sankareita nuoremmalla iällä. Riccardo Secchin ja Marco Gervasion sarjan yllä leijuvat uhkaavat lässypilvet, mutta uhkakuvat jäävät onneksi toteutumatta ja pallo lauotaan maaliin. 

Ankkalinnassa on useampaankin kertaan kokeiltu lajin radikaalia uudistamista. Näin tapahtuu tässäkin kirjassa jopa pariin otteeseen. Carlo Gentinan ja Michele Mazzonin Futarirobottien nimestä voi jo päätellä, kuinka rautaisia ammattilaisia kentälle lasketaan. Niin ikään Gentinan käsikirjoittamassa Uusissa pelisäännöissä sukelletaan lähes kirjaimellisesti syvemmälle sääntökirjaan. Sarjan piirroksista vastaa Pier Dario Pennati. Molemmat tarinat ovat mukiinmeneviä suorituksia, jotka luettuaan on hieman vaikeampi (vai sittenkin helpompi?) alkaa ensimmäiseksi ruikuttamaan oikeiden sääntörukkausten radikaalisuudesta. 

Kirjaan on säästetty sellainenkin herkku kuin ennen julkaisematon Tuplanolla-sarja Jalkapallokeikka, tekijöinään Marco Bosco ja Marco Mazzarello. Mestarien liigan loppuottelun hulinoihin sijoittuvan sarjan otteissa on tunnelmaan sopivaa keveyttä, mikä on Tuplanolla-sarjoissa ollutkin käytetty resepti. Fanivinkkelistä annettavana kuriositeettina todettakoon, että Lontooseen sijoittuvassa sarjassa muistetaan mainita Arsenal, mutta jotenkin suurista suurin eli Chelsea on päässyt unohtumaan. Pitäisikö siitä antaa miinuspisteitä?

Maininnan ansaitsevia hyviä sarjoja oikein vilisee kirjassa. Sellaisia ovat Paul Halasin ja Massimo Fecchin avaruudelliset mittasuhteet saavuttava Maailmojen Cup, Bruno Sardan ja Andrea Ferrarisin pallo mainiosti hukassa oleva Kadonneen pallon jäljillä sekä lajin muinaiseen historiaan perehtyvä Carlo Gentinan ja Alessandro Gottardon Agur Ankka ja kuningas jalkapallo. Carlo Panaron ja Alessandro Perinan sarjassa Sponsoripeliä ilahduttaa sen lämminhenkinen loppu. 

Paras on säästetty viimeiseksi. Rudy Salvagninin ja Giorgio Cavazzanon Superpelitaktiikka on lyhyt juttu, mutta pystyy nopeasti pienessä tilassa siihen, mihin kaikki sarjat varmasti pyrkivät: jäämään loppuelämäksi mieleen. Esiteltyä taktiikkaa sopii pohdiskella pallopelejä toljottaessaan. Pitäisikö se säästää yhden pelin ihmeenä loppuotteluun vai voitettaisiinko sillä liigamestaruus? Tämän täydellisempää lopetusta on kirjalle kuin kirjalle vaikea saada.

Maalitykki on sellainen opus, kuin jalkapalloaiheisesta Teemasta sopiikin odottaa. Ne ovat jo aiemmin vakiinnuttaneet asemansa ankallisjärjestyksessä ja niin vain ne aina ihmeellisesti onnistuvat yhä uudelleen yllättämään positiivisesti. Jalkapallo lienee todella yhdistävä laji. Ainakin se näillä näytöillä on loppumaton juoni-ideoiden ahjo ja inspiraation kohde Ankka-sarjakuvalle. Maalitykin Ankka-painotteisesta sisällöstä ei pidä päätellä, etteikö pallo hiirenkin jalasta maaliin menisi. Mallia voi katsoa vaikka Ylävirran Yrityksestä.