Arvostelu: Aku Ankan taskukirja Teema 45 & 46

Teemataskari 45 Antiikin sankari on nimetty hieman ylimalkaisesti, jos pilkuntarkkoja halutaan olla. Antiikkina tunnettuun historialliseen aikakauteen liittyvät sarjakuvat vievät sisällysluettelosta puolet, mutta toisen puolikkaan muodostavat jutut muinaisen Egyptin miljöineen ja mayaintiaaneineen eivät kuulu antiikin piiriin. Historiallista detaljia – joskin huomionarvoista sellaista – tärkeämpää on tässä yhteydessä kuitenkin sisällön 

laatu. 

Giorgio Pezzinin ja Massimo De Vitan Taidemaailman tomppelit kuuluu aihepiiriltään antiikkisarjojen joukkoon, vaikka siinä seikkaillaankin nykypäivässä. Roopen ja Kroisoksen kamppailuista saadaan silloin tällöin niinkin eeppisiä, että antiikinaikaiset vastineetkin kalpenevat siinä rinnalla. Tämän sarjan kutsuminen eeppiseksi tuntuu liioitellulta, mutta ei moisiin mittasuhteisiin tule odottaakaan päästävän usein. Pezzin ja De Vita ovat taattuja tekijämiehiä, joiden kohdalla perussuoritukseen yllettäessä voidaan jo puhua hyvät pisteet saavasta tarinasta. Nyt mennään jo hivenen perussuorituksenkin yläpuolelle, joten pisteitä ropisee siitä hyvästä muutama kourallinen lisääkin. 

Carlo Panaron ja Sergio Asteritin Keisari Neron laulu sekä Corrado Mastantuonon Julma farao tulevat kirjassa perätysten. Ne ovat samalla ainoat Suomessa ennen julkaisemattomat sarjat. Keisari Neron laulussa Sergio Asteritin piirrokset eivät jaksa miellyttää, kuten hänen kohdallaan tapaa käydä, eikä Carlo Panarokaan ole saanut aikaiseksi mitään mieltä ylentävää käsikirjoitusta. Julma farao on Palle Pulppu -tarina, joten odottaa sopisi maukasta komediaa, mutta jotenkin Mastantuonokaan ei ole sattunut olemaan oikeassa vedossa sarjaa tehdessään. Nämä ennen julkaisemattomat tarinat eivät näin olleen ole sellaisia, joiden debyyttiä olisi tarvinnutkaan erityisellä innolla odottaa.

Massimo De Vita on opuksen piirtäjätähti, sillä Guido Martinan käsikirjoittama Taikakukka on jo toinen tämän taiteilema sarja Teemassa, minkä lisäksi vuoroaan odottaa vielä kolmaskin sellainen. Martinan taidot tulevat sarjassa hyvin esiin. Se on lyhyehkö eikä juoneltaan erityisen moniulotteinen, mutta silti siinä ehditään tiiviin paketin rajoissa kunnolla mennä eikä meinata suuntaan jos toiseenkin. De Vitan piirrokset ryydittävä loistokkuutta. Taikakukka on kirjan paras sarja. 

Kauas ei Taikakukasta jää Akulius Ankkiuksen kronikkakaan. Tämä Giorgio Pezzinin ja Carlo Limidon viihdyttävä tarina on saanut ensijulkaisunsa vain kuusi vuotta sitten Ankkojen maailmanhistorian toisessa osassa. Täten se toimii kuitenkin hyvänä osoituksena siitä, että jos pikauusintoja on joskus tehtävä, niin sitten mielellään juuri tällaisille mainioille sarjoille. 

Keisari Neron laulua tuli houkutus moittia jopa kirjan heikoimmaksi jutuksi, mutta sen tittelin vie Giorgio Martignonin ja Luciano Gatton äärimmäisen tylsä ja kuivahuumorinen Kaupunkiarkeologit. Onneksi se ei ole Teeman päättävä sarja, vaan parempaa jälkimakua jättävät kaksi seuraavaa sarjaa, joista ensimmäinen on se kolmas Massimo De Vitan piirtämä tarina. Pier Francesco Prosperin käsikirjoittama Babu Simbelin temppeli ei ole juonellisesti kovin omaperäinen, mutta enemmän käytettyjäkin juonia voi pyöritellä menestyksekkäästi. Prosperi suoriutuu juuri tällaisesta tilanteesta oikein mallikkaasti. 

Kirjan päättää Per Sanderhagen ja Lino Gorleron tanskalaistuotantoinen Kultaiset sakset. Se onkin hyvä päätös, sillä juttu on mukavan sujuva ja vivahteikas. Saman voisi todeta myös kokonaisluonnehdintana koko Teemasta. Ei tällä tarinakokoelmalla parhaiden Teemojen joukkoon ylletä, mutta miellyttävä lukupaketti se on. Tehtävänsä se kyllä ajaa eikä ostopäätöstä ole tarpeen jälkikäteen harmitella. 

Maalitykki eli Teemataskari 46 ei ole Teemojen keskuudessa mikään harvinaisuus. Jalkapalloaiheisia Teemoja on ilmestynyt sellaista tahtia, ettei kokonaisesta joukkueesta olla kaukana. Julkaisut ajoittuvat suurempien arvoturnausten seutuville, EM- ja MM-kisojen aikoihin. Mikäs näitä on julkaistessa, kun materiaalia riittää. Kuningas jalkapallo on maailman suosituin urheilulaji ja italialaiset tunnetun pallohullua kansaa. Lisäksi jalkapallotarinakokoelmat ovat usein olleet oikein onnistuneita ja viihdyttäviä kokonaisuuksia. Hyvän sarjan lukemalla voi vaikka lämmitellä ennen huippujännittävää ottelua.

Maalitykkiin on saatu kiitettävämmissä määrin ennen julkaisematonta materiaalia kuin Antiikin sankarissa oli. Sellaista on johtosarjakin Lopultakin loppuottelu, jossa mielenkiintoisesti nähdään tuttuja sankareita nuoremmalla iällä. Riccardo Secchin ja Marco Gervasion sarjan yllä leijuvat uhkaavat lässypilvet, mutta uhkakuvat jäävät onneksi toteutumatta ja pallo lauotaan maaliin. 

Ankkalinnassa on useampaankin kertaan kokeiltu lajin radikaalia uudistamista. Näin tapahtuu tässäkin kirjassa jopa pariin otteeseen. Carlo Gentinan ja Michele Mazzonin Futarirobottien nimestä voi jo päätellä, kuinka rautaisia ammattilaisia kentälle lasketaan. Niin ikään Gentinan käsikirjoittamassa Uusissa pelisäännöissä sukelletaan lähes kirjaimellisesti syvemmälle sääntökirjaan. Sarjan piirroksista vastaa Pier Dario Pennati. Molemmat tarinat ovat mukiinmeneviä suorituksia, jotka luettuaan on hieman vaikeampi (vai sittenkin helpompi?) alkaa ensimmäiseksi ruikuttamaan oikeiden sääntörukkausten radikaalisuudesta. 

Kirjaan on säästetty sellainenkin herkku kuin ennen julkaisematon Tuplanolla-sarja Jalkapallokeikka, tekijöinään Marco Bosco ja Marco Mazzarello. Mestarien liigan loppuottelun hulinoihin sijoittuvan sarjan otteissa on tunnelmaan sopivaa keveyttä, mikä on Tuplanolla-sarjoissa ollutkin käytetty resepti. Fanivinkkelistä annettavana kuriositeettina todettakoon, että Lontooseen sijoittuvassa sarjassa muistetaan mainita Arsenal, mutta jotenkin suurista suurin eli Chelsea on päässyt unohtumaan. Pitäisikö siitä antaa miinuspisteitä?

Maininnan ansaitsevia hyviä sarjoja oikein vilisee kirjassa. Sellaisia ovat Paul Halasin ja Massimo Fecchin avaruudelliset mittasuhteet saavuttava Maailmojen Cup, Bruno Sardan ja Andrea Ferrarisin pallo mainiosti hukassa oleva Kadonneen pallon jäljillä sekä lajin muinaiseen historiaan perehtyvä Carlo Gentinan ja Alessandro Gottardon Agur Ankka ja kuningas jalkapallo. Carlo Panaron ja Alessandro Perinan sarjassa Sponsoripeliä ilahduttaa sen lämminhenkinen loppu. 

Paras on säästetty viimeiseksi. Rudy Salvagninin ja Giorgio Cavazzanon Superpelitaktiikka on lyhyt juttu, mutta pystyy nopeasti pienessä tilassa siihen, mihin kaikki sarjat varmasti pyrkivät: jäämään loppuelämäksi mieleen. Esiteltyä taktiikkaa sopii pohdiskella pallopelejä toljottaessaan. Pitäisikö se säästää yhden pelin ihmeenä loppuotteluun vai voitettaisiinko sillä liigamestaruus? Tämän täydellisempää lopetusta on kirjalle kuin kirjalle vaikea saada.

Maalitykki on sellainen opus, kuin jalkapalloaiheisesta Teemasta sopiikin odottaa. Ne ovat jo aiemmin vakiinnuttaneet asemansa ankallisjärjestyksessä ja niin vain ne aina ihmeellisesti onnistuvat yhä uudelleen yllättämään positiivisesti. Jalkapallo lienee todella yhdistävä laji. Ainakin se näillä näytöillä on loppumaton juoni-ideoiden ahjo ja inspiraation kohde Ankka-sarjakuvalle. Maalitykin Ankka-painotteisesta sisällöstä ei pidä päätellä, etteikö pallo hiirenkin jalasta maaliin menisi. Mallia voi katsoa vaikka Ylävirran Yrityksestä.