Arvostelu: Roope-setä 431

Elokuun Roope-setä mainostaa itseään kannessaan verrattomana vonkaleena ja siltä se lähtöasetelmista katsoen vahvasti vaikuttaakin, sillä toimitus on päätynyt retroilemaan kaivelemalla esiin arkistojen aarteita 1970-luvulta, kuten se tervehdyksessään toteaa. Nimekkäät ovat näiden löytöjen tekijätkin, joten Andrea Frecceron kannen lähtötahdittama numero on odotuksissa huipulla.

Johtosarjana on Rodolfo Ciminon ja Romano Scarpan Tie täydelliseen onneen, joka on nelirivinen tarina. Scarpan piirrosten onnistuneisuus lienee mestarin tuntien jo itsestäänselvyys ja toisenkin mestarin eli Ciminon rooli on vahva. Jo moneen kertaan läpikäydyt klassiset ciminolaisen tarinan piirteet toistuvat monin osin tässäkin jutussa onnistuneella tavalla. Sarjan veto ei katkea missään vaiheessa, joten onnistuminen on taattu. 

Seuraavan sarjan piirtäjä Massimo De Vita on tuttu nimi eikä käsikirjoittajakaan mikään tuntemattomuus. Jerry Siegelin Ankka-sarjoja on Suomessakin tukku julkaistu, mutta ei samoissa määrin kuin vaikkapa Rodolfo Ciminon. Luonnollinen syy tälle on tietysti, ettei Siegel kynäillyt Ankka-juttuja yhtä mittavissa määrin. Inducksissa hänen tuotantoonsa on laskettu 160 sarjaa. Sarjakuvahistoriallisesti Siegelistä tekee erityisen merkkihenkilön tämän osuus Teräsmiehen luomisessa. 

Siegeliltä nyt saatava näyte on mainitusti Massimo De Vitan piirtämä Vaaleanpunaisten apinoiden laakso. Ciminolaisen sarjan tyyliin tässäkin nähdään melkoista meininkiä, otuksia ja tekniikkaa. Vaikea tästäkään tuotoksesta on hakea mitään korjauksen kaipuussa olevaa, joten tilastoihin voidaan merkitä jo toinen hyvä suoritus. 

Lehden viimeisessä pitkässä sarjassa palataan retrotunnelmista nykypäivään Hessu reportterina -tarinasarjan kolmannen osan myötä. Tällä kertaa odotukset tätäkin tarinaa kohtaan ovat kovat, sillä sarjan toinen osa oli erittäin mainio. Nyt Teresa Radicella ja Stefano Turconilla on käsissään Hyinen risteily. Toivo pysyy melko pitkään korkealla, mutta uppoaa lopulta syvyyksiin realiteettien tullessa tunnustetuiksi. Aiemman osan hyvä lataus on täydellisesti hukattu ja on palattu ensimmäisen osan sekaviin ja epämiellyttäviin tunnelmiin. Tämä saa valitettavasti vetämään johtopäätöksen, että sarjan toinen tarina olisi ollut mainio poikkeus joukossa, mutta tilaisuuksia on toki vielä edessä. Toivottavasti sarjaan saataisiin kuitenkin johdonmukaisuutta ja jatkuvasti hyvää jälkeä aaltoliikkeen tai pysyvän pohjamudissa pyörimisen sijaan. 

Lehden loppua värittää muutama moka. Sivun 97 englanninkielisessä sarjassa nimihenkilönä on Touho Ankka, vaikka tämän tässä tilanteessa kuuluisi olla Cousin Fethry. Myös viimeisen ruudun mainoslakana vaikuttaa epäilyttävästi suomenkieliseltä. Takakannen yksisivuisesta Liioittelua taas ovat jääneet sen tekijät mainitsematta. He ovat Carlo Panaro ja Stefano Zanchi. Annetaan kunnia niille, joille se kuuluu! Tässä yhteydessä voisikin toivoa, että kenties myös englanninkielisen sarjan ja dekkaripähkinän tekijöiden nimet voisi lehdessä saada esille reiluuden nimissä. 

Retroilu tuotti tulosta ja nykypäivä petti tämän numeron tapauksessa. Tuleen ei jäädä makaamaan, sillä seuraavassa numerossa päästään jälleen retroilun makuun, kun ensi kuun lopussa ilmestyy Luciano Bottarolle omistettu platinanumero. Odotukset sitä kohtaan ovat äärimmäisen kovat.