Sivut

perjantai 14. elokuuta 2015

Arvostelu: Roope-setä 431



Elokuun Roope-setä mainostaa itseään kannessaan verrattomana vonkaleena ja siltä se lähtöasetelmista katsoen vahvasti vaikuttaakin, sillä toimitus on päätynyt retroilemaan kaivelemalla esiin arkistojen aarteita 1970-luvulta, kuten se tervehdyksessään toteaa. Nimekkäät ovat näiden löytöjen tekijätkin, joten Andrea Frecceron kannen lähtötahdittama numero on odotuksissa huipulla.

Johtosarjana on Rodolfo Ciminon ja Romano Scarpan Tie täydelliseen onneen, joka on nelirivinen tarina. Scarpan piirrosten onnistuneisuus lienee mestarin tuntien jo itsestäänselvyys ja toisenkin mestarin eli Ciminon rooli on vahva. Jo moneen kertaan läpikäydyt klassiset ciminolaisen tarinan piirteet toistuvat monin osin tässäkin jutussa onnistuneella tavalla. Sarjan veto ei katkea missään vaiheessa, joten onnistuminen on taattu. 

Seuraavan sarjan piirtäjä Massimo De Vita on tuttu nimi eikä käsikirjoittajakaan mikään tuntemattomuus. Jerry Siegelin Ankka-sarjoja on Suomessakin tukku julkaistu, mutta ei samoissa määrin kuin vaikkapa Rodolfo Ciminon. Luonnollinen syy tälle on tietysti, ettei Siegel kynäillyt Ankka-juttuja yhtä mittavissa määrin. Inducksissa hänen tuotantoonsa on laskettu 160 sarjaa. Sarjakuvahistoriallisesti Siegelistä tekee erityisen merkkihenkilön tämän osuus Teräsmiehen luomisessa. 
Siegeliltä nyt saatava näyte on mainitusti Massimo De Vitan piirtämä Vaaleanpunaisten apinoiden laakso. Ciminolaisen sarjan tyyliin tässäkin nähdään melkoista meininkiä, otuksia ja tekniikkaa. Vaikea tästäkään tuotoksesta on hakea mitään korjauksen kaipuussa olevaa, joten tilastoihin voidaan merkitä jo toinen hyvä suoritus. 

Lehden viimeisessä pitkässä sarjassa palataan retrotunnelmista nykypäivään Hessu reportterina -tarinasarjan kolmannen osan myötä. Tällä kertaa odotukset tätäkin tarinaa kohtaan ovat kovat, sillä sarjan toinen osa oli erittäin mainio. Nyt Teresa Radicella ja Stefano Turconilla on käsissään Hyinen risteily. Toivo pysyy melko pitkään korkealla, mutta uppoaa lopulta syvyyksiin realiteettien tullessa tunnustetuiksi. Aiemman osan hyvä lataus on täydellisesti hukattu ja on palattu ensimmäisen osan sekaviin ja epämiellyttäviin tunnelmiin. Tämä saa valitettavasti vetämään johtopäätöksen, että sarjan toinen tarina olisi ollut mainio poikkeus joukossa, mutta tilaisuuksia on toki vielä edessä. Toivottavasti sarjaan saataisiin kuitenkin johdonmukaisuutta ja jatkuvasti hyvää jälkeä aaltoliikkeen tai pysyvän pohjamudissa pyörimisen sijaan. 

Lehden loppua värittää muutama moka. Sivun 97 englanninkielisessä sarjassa nimihenkilönä on Touho Ankka, vaikka tämän tässä tilanteessa kuuluisi olla Cousin Fethry. Myös viimeisen ruudun mainoslakana vaikuttaa epäilyttävästi suomenkieliseltä. Takakannen yksisivuisesta Liioittelua taas ovat jääneet sen tekijät mainitsematta. He ovat Carlo Panaro ja Stefano Zanchi. Annetaan kunnia niille, joille se kuuluu! Tässä yhteydessä voisikin toivoa, että kenties myös englanninkielisen sarjan ja dekkaripähkinän tekijöiden nimet voisi lehdessä saada esille reiluuden nimissä. 

Retroilu tuotti tulosta ja nykypäivä petti tämän numeron tapauksessa. Tuleen ei jäädä makaamaan, sillä seuraavassa numerossa päästään jälleen retroilun makuun, kun ensi kuun lopussa ilmestyy Luciano Bottarolle omistettu platinanumero. Odotukset sitä kohtaan ovat äärimmäisen kovat.

tiistai 11. elokuuta 2015

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 430


Elokuun Taskarin nimi Loma paketissa ei monen osalta voisi olla tämän ajankohtaisempi, sillä monin paikoin ympäri Suomen ovat Taskarin ilmestymispäivänä ja -viikkona koulutiet jälleen käyneet tutuiksi. Muuten tämä ei Taskarin sisällössä näy. Alessio Coppolan kansikin olisi voinut hyvin tulla julkaistuksi jo kesä- tai heinäkuunkin aikana.

Tarinoiden osalta taival lähtee vipinällä käyntiin, kun piirroksista vastaamaan on päässyt Flemming Andersen. Käsikirjoittajien Mark ja Laura Shaw Mieliharmeissa Andersenin osuus on kultaa, sillä juuri tämän työpanos puhaltaa muuten melko tylsään tarinaan hyvää henkeä. Ilahduttavinta sarjassa on sen loppu, mutta ei tällä kertaa siitä syystä, että tarina olisi niin surkea. Tragikoominen ja suorastaan tyhjentävä lopetus on sellainen, johon vain harvalta Disney-käsikirjoittajalta uskaltaisi vaadittavaa rohkeutta ja luonnetta toivoakaan. Shaw’n pariskunta on yksi tästä harvalukuisesta joukosta.

Harvalukuiseen joukkoon voidaan legendan maineensa laskea myös Massimo De Vita, jolta tähän kokoelmaan on saatu Mikki-sarja Kalmankanjonin salaisuus. Tämä varsin puuduttava kokemus ei kuitenkaan yllä tekijänsä tähtihetkien ryhmään, vaikka listaa kuinka laajentaisi. Samaan hengenvetoon voidaan todeta Taskarin kahden yksisivuisen laaduttomuus. Sergio Badinon ja Massimo Asaron Unelmien loma ja Roberto Gagnorin ja Giada Perissinotton Hyvää yötä ovat niin onnettomia tuotoksia, että niiden voisi pahantahtoisesti tulkita jopa tekevän pilkkaa yksisivuisten taiteenlajista. Toimituskaan ei ole tekeleistä innostunut, sillä ne on luonteelleen ominaisesti nimettykin mahdollisimman tylsästi.

Meno äityy sen verran negatiiviseksi, että on välillä nostettava esiin onnistuminenkin. Häätö Huuhkajalinnasta on perinteikkään mukava hassuttelu Carlo Panarolta ja Lara Molinarilta. Molinarin piirrokset ovat tämän uusimmissa tuotoksissa olleet väsähtäneen oloisia, mutta tämä sarja on vähän vanhempaa perua ja Molinarikin täten hyvässä vedossa. Panaro ei lähde kikkailemaan vaan pitää jutun perustasolla. Jossain vaiheessa voi tulla kaivanneeksi vähän räväkämpääkin meininkiä, mutta näin on myös hyvä. Nippelitietona mainittakoon, että sarjasta poimitut Aku ja kieltä näyttävä haarniska ovat vilahtaneet ilmeisesti virheen vuoksi Taskarin sisällysluettelossa aiemminkin, jo vuosia sitten. 

Ruusut ansaitsee myös Rodolfo Ciminon ja Federico Mancuson Työteliäät työnvieroksujat, jolle jo edesmennyt mestari Cimino on tuttuun tyyliinsä keksinyt erikoisen alun. Tämä aloitus ylittää kuitenkin riehakkaalla tavalla jopa Ciminon itsensä. Sarjan edetessä meno rauhoittuu ja on kokonaisuudessaan lopulta Ciminon mittapuulla jopa seesteinen, mutta hyvä tunnelma säilyy läpi tarinan. 

Kehuttavan kolmikon täydentää Angelo Palmasin ja Maurizio Amendolan Onnenpäivä, joka sekin on hauskuuttamisen perään. Mielenkiintoinen kuriositeetti on Karhukoplan tavanomaisen vaatetuksen vaihtuminen vankilaoloissa erilaiseen pukeutumismuotiin. Se arkinen vaatekertako ei sovellu vankilaoloihin?

Kolmien kehujen jälkeen vuorossa ovat kolme floppia. Valentina Camerinin ja Valerio Heldin Vampyyrikaalin lumous ei innosta, Riccardo Secchin ja Graziano Barbaron Jikjin arvoitus jopa puistattaa äärimmäisessä tylsyydessään ja Fausto Vitalianon ja Giuseppe Dalla Santan Vielä on villalampaita putoaa kovaa ja korkealta. Parta-Jussi-sarja vieläpä Touholla ryyditettynä on tavannut tietää usein herkkua, mutta sitä ei tipu tällä kertaa.

Kolmea floppia seuraa vielä neljäs floppi! Marco Gervasion Fantom Ankka -sarja Faraon kirous on kirjan suurin pettymys. Fantom Ankan seikkailuihin ovat puitteet kohdallaan ja Gervasiolla piirrostyyli ja tunnelmointi kohdallaan, mutta juonta vaivaa tämän Taskarin peruspiirre eli tylsyys. Tarinassa ei tapahdu käytännöllisesti katsoen yhtään mitään. Fantom Ankan kohdalla ei ole enää uutuudenviehätystäkään pelastamassa tilannetta. Tällä menolla tämäkin tarinasarja uhkaa valitettavasti suistua pettymysten tielle tusinatarinoita tuottamaan. Tämän kavalan kokemuksen jäljiltä ei ole lainkaan mukavaa todeta ensi kuun Taskarin kannessa pompahtelevan Fantom Ankan ja kumppaninsa Roosa Pippurin. ”Sankarillista tiputanssia” luvataan Voimakaksikon meille tuovan. Ettei vain kananlento jatkuisi?

torstai 6. elokuuta 2015

Jatkosarjojen kesä ohi – mitä jatkossa?

Jo pieneksi perinteeksi Aku Ankassa muodostunut jatkosarjojen kesä on päättynyt. Ensimmäiset jatkosarjojen kesät oli omistettu Carl Barksille ja Don Rosalle, mutta nykyisin julkaistuksi tulee sekalainen joukko jatkiksia. Tänä kesänä vuoronsa saivat Paul Halasin ja Miguelin Voista työtä, Freddy Miltonin Kaamea aivastelija, Stefan Petruchan ja Ulrich Schröderin Kumiaaltojen arvoitus sekä Elisa Pennan ja Marco Rotan Kaikenkadotin. Näistä voitaneen hyvällä omallatunnolla sanoa ainoastaan Miltonin Kaamean aivastelijan olleen jonkinasteisen rummutuksen arvoinen makupala, onhan kyseessä pitkään julkaisuaan odottanut maineikas ja tarkoituksellisesti klassiseen barksilaisuuteen pyrkivä tarina. Toki ei pidä vähätellä Milanon maestron Rotan varhaistuotannon arvoa tai enemmän kansitaiteilijana kunnostautuneen Schröderin lehden tavanomaisesta sisällöstä selvästi poikkeavien piirrosten hienoutta. On pakko kuitenkin kysyä, mikä tässä on erikoista.

Jatkosarjojen kesän kiiltävän ja spektaakkelimaisen pinnan alta paljastuu huolestuttava ilmiö eli jatkosarjojen putoaminen lehdestä. Ne ovat käyneet niin harvinaiseksi tavaraksi nykylehdissä, että niiden hetkellinen ilmaantuminen takaisin julkaisuohjelmaan on täytynyt julistaa erikoistapahtumaksi. Tilannetta korostaa se, että hehkutettavaksi tulevat sellaiset sarjat, jotka aiemmin olisivat olleet lehden normaaliin aineistoon luettavia.

Toimitus lupaa uusimmassa lehdessä (AA 32/2015) jatkosarjoja jälleen syksymmällä ja mainitsee Arild Midthunin jatkosarjojen kesän ohella jo traditionaaliseksi tulleen joulujatkiksen. Tämä on linjassa nykyiseen malliin, jossa jatkosarjoista on tullut harvinaistettua ja siten erikoistettua materiaalia.

Syyt jatkosarjojen vähyydelle eivät löydy suoraan Aku Ankan toimituksesta. Taustalla on yleispohjoismainen kehitys. Muissa Pohjoismaissa paikallisten Akkarien levikki pohjautuu huomattavasti enemmän yksittäisten numeroiden myyntiin kaupoissa ja kioskeissa, kun Suomessa lehti on perinteisesti tilattu kotiin. Levikin laskettua Pohjoismaissa myyntikäyrien nostamisessa on yhtenä keinona käytetty jatkosarjojen vähentämistä. Tällöin yksittäisen numeron ostaja ei joudu tilanteeseen, jossa loppu tarinasta onkin vasta seuraavassa numerossa. Tällaisessa tilanteessa sarjan ensi viikolla jatkumisen on tulkittu olevan ostokynnystä nostava tekijä.

Vaikka Egmontin jatkosarjojen tuotanto on tämän vuoksi lopahtanut, ei Suomessa olisi syytä lähteä samaan kelkkaan mukaan. Suomalaiset julkaisut kootaan meikäläisen toimituksen voimin. Jatkosarjoja kyllä löytyy arkistoista julkaistavaksi, sillä Disney-sarjakuvien tuottaminen on tunnetusti erittäin laajaa ja kansainvälistä toimintaa eikä kaikki tästä syntyvä materiaali ole millään päätynyt Akkarin sivuille asti. Eri tekijöiden, eri aikakausien ja eri tuottajien jatkosarjoja julkaisemalla Akkarilla olisi samalla miljoonan taalan tilaisuus kohottaa lehden tasoa, jonka pitkään jatkunut laskusuhdanne on lehteä aktiivisesti lukevien havaittavissa ja suuren massan tiedossa.

Jatkosarjat ovat ennenkin pudonneet lehdestä. Vuonna 1965 ei julkaistu ainuttakaan jatkista. Se toimii oivana historian esimerkkinä sen vaikutuksesta lehteen. Vertailu edeltäviin ja seuraaviin vuosikertoihin tuottaa selvän tuloksen. Jatkosarjat ovat tärkeä osa Aku Ankkaa. Lyhyet, nopeasti läpäistyt sarjat ovat oma lajinsa, jotka eivät yksistään kykene täyttämään Ankkaansa kaipaavaa mieltä. Jatkosarjoina julkaistaan pitkiä sarjoja, jotka eivät yhden lehden sivuille mahtuisi kokonaan sitä täyttämättä. Lisäksi ne tarjoavat alustan myös klassikoiden julkaisemiselle.

Aku Ankka ei ole pelkkää komediaa. Seikkailuille ja jännitykselle on oma sijansa. Mikä saa sydämen tykyttämään paremmin kuin piinaavan jännityksen hetkellä julistettava "jatkuu ensi numerossa"?

Kermit ja Miss Piggy erosivat

The Muppet Show'sta tutut Kermit ja Miss Piggy ovat ilmoittaneet, että heidän vuonna 1978 alkanut suhteensa on tullut päätökseensä. Asiasta pidettiin tiedotustilaisuus ja lisäksi molemmat julkaisivat Facebook-sivuillaan päivityksen, jossa vakuutetaan työskentelyn yhdessä jatkuvan erosta huolimatta universumin loppuun saakka. Eron julkistus tapahtui vain hieman ennen Muppet-hahmojen paluuta televisioruutuun. Yhdysvalloissa ABC-televisiokanavalla 22. syyskuuta alkaa The Muppets -sarja.