Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 427

Taskareiden rytmittämä kesä lähtee virallisesti käyntiin Tulilinjalla. Tutun kansitaiteilijan Andrea Frecceron piirustama kansi on paitsi ajankohtainen, myös kirjan sisällön kannalta otollinen valinta. Yhdessä opuksen tarinoista grillaaminen on olennaisessa osassa, kahdessa makkarat ovat päässeet sarjan nimeen asti ja Hansu-tarinoista ei koskaan ruokatarjontaa puutu.

Grillaamisesta päästään nautiskelemaan oikein olan takaa – ainakin lukijan toimesta – Giulio D’ Antonan ja Francesco Guerrinin pikaisessa Aku ja Luiru -hupailussa Grillisota. Sarja ei pyri sen enempään kuin toistamaan nopeaan tahtiin klassisen naapurisodan pakolliset kuviot. Guerrinin kauniiden piirrostöiden viimeaikaista paluuta Taskarien sivuille on tullut kiiteltyä. Usein tältä julkaistut jutut ovat olleet hieman iäkkäämpää perua, mutta nyt kyseessä on melko tuore tapaus. Viivasta on se paras terä tällä välin kadonnut, muttei tämäkään missään nimessä huonoa jälkeä ole.

Chantal Pericolin ja varmaan tuttuun tyyliinsä luottavan Luciano Gatton Makkaraa vanhaan tapaan on mainituista makkarasarjoista ensimmäinen ja se yhdistää Akun ja Touhon ATP-hommiin. Tällä kertaa tosin ihmeelliset vekottimet ovat vähemmässä ja parivaljakolle tavanomaisempi tallustelu vallalla. Viholliseksikin on valikoitunut arkisempi Kroisos Pennonen. Kyllähän tämän lukee, mutta ei siltä sen suurempia kannata odotella. Toinen makkaratarina kyntää vielä syvemmällä, kun Gatton sijasta piirrosvastuun ottaa Andrea Lucci, jonka osuutta verottaa vielä se, että päähenkilöinä ovat Karhukoplan konnat. Luccin tyyli taiteilla kelmit ei ole ikinä miellyttänyt silmää eikä käännettä tapahdu tässäkään Valentina Camerinin Mainio makkaravainu -sarjassa.

Sapuskaa on tarjolla vielä Carlo Panaron ja Graziano Barbaron Hansu-jutussa Unettomien planeetta. Jo tarinan nimestä voinee kuitenkin päätellä, että ruoan sijasta Hansun toisella leipälajilla eli nukkumisella on tällä kertaa suurempi rooli. Sarja äityy valitettavasti niin onnettomaksi tekeleeksi, että sen osa on olla Taskarin huonoin tarina. Barbaron tönköt piirroksetkin vain puistattavat. 

Vetävämpää jälkeä tarjoaa Flemming Andersen Niels Rolandin käsikirjoittamassa Vaalien valppaassa vartijassa, jossa politiikka likaisine puolineen on Disney-sarjalle harvinaisen hallitsevassa roolissa. Vaikka juoni tukeutuu paljolti tuttuun ja turvalliseen peruslinjaan, tekevät nämä mielenkiintoiset elementit ja Andersenin panos sen, että sarja on yllättävänkin hyvä. Samaa ei voi sanoa kirjan toisesta Egmont-sarjasta, Pat ja Carol McGrealin ja Giorgio Cavazzanon Porto Gordon siipiveikoista, joka on luonteeltaan erittäin tylsä ja tuntuu jankkaavan pitkiä pätkiä vain paikoillaan. Maestrona tunnetun Cavazzanonkaan piirrokset eivät tällaisessa ympäristössä yllä kuin varsin rutinoituneeseen ja selvän innottomaan suoritukseen.

Stefano Turconin piirrostyössä on paljon epädisneymäistä Teresa Radicen käsikirjoittamassa Mikki Hiiri ja suuri hiekka-aava -tarinassa. Turconilta tällaista on nähty ennenkin ja joskus hyvin onnistuneellakin tavalla. Nyt piirrokset tuntuvat tylsiltä ja jopa unettavilta. Lieneekö yksitoikkoisella ja pitkälti myös -värisellä aavikkomiljööllä tähän osuutta? Juonestakaan ei ole tilannetta pelastamaan. Aikaisessa vaiheessa tulee odotettua jo jutun loppumista. 

Lähtökohtiin nähden vielä suuremmat pohjat vetää F. M. Bianchin ja Giampaolo Soldatin Verraton vesiretki. Tarjolla on Mustakaapu, kiero juoni, mielenkiintoinen lunnasvaatimus, huumorielementtejä ja kaikki mahdollisuudet myös jännitykselle. Bianchi päättää kuitenkin vetää aivot narikkaan ja tekee täysin mielettömiä ratkaisuja. Välillä juonenkäänteet ovat sellaisia, että odotukset vielä kohoavat, mutta viimeistään maan alle mentäessä tekee melkein mieli itkeä. Miinusta on annettava jälleen Mustakaavun hahmon käytöstä tällaisessa kontekstissa sekä ratkaisusta piirtää tämän suu näkyviin myös kaapuun pukeuduttaessa. Hahmon säästäisi enemmän kuin mielellään aitoihin jännitystarinoihin.

Riccardo Secchi ja Vitale Mangiatordi ovat sellaisen luomuksen takana, joka kilpailee Bianchin ja Soldatin tekeleen kanssa suun auki loksauttamisessa. Taikaviitta-sarja Musiikkisabotööristä ovat kaikki klassiset Taikaviitta-elementit kaukana ja lopullisen ihmetyksen niitin laukaisee sarjan loppu. Se on kuin malliesimerkki siitä, mitä oikeastaan tarkoittaa päättyminen kuin seinään. Seinät ovat lähellä myös Gianfranco Cordaran ja Lara Molinarin Kadonneen dinosauruksen tapauksessa, joka on ilmiselvästi suunniteltu huumoripaukuksi. Pääosissa ovat Touho ja Rankku, aikakautena on esihistoria luola-ankkoineen ja dinosauruksineen (tätä ei kannata ottaa oppitunnista) ja miljöössä vilisee sinne kuulumattomia piirteitä. Asetelma on jopa niin päivänselvä, että nopeasti alkaa tuntua jutun menevän jopa yli. Oikea hauska jää harmillisen vähiin eikä Molinarikaan löydä sitä riemastuttavaa ja veikeää tyyliään, jota tältä parhaimmillaan nähdään juuri tällaisten juttujen yhteydessä.

Kesäkausi alkaa Taskarin osalta ikävissä merkeissä. Hansu-sarja Unettomien planeetta tuli nimetyksi kirjan huonoimmaksi tarinaksi, mutta totuus on, että sille paikalle oli kovasti tunkua. Mitään erityisen hyvää ei nähdä ja tästä joukosta parhaan tittelin vie Rolandin ja Andersenin Vaalien valpas vartija. Melko luokattomia juttuja on sattunut nyt samoille sivuille. Toivon mukaan kesä ehtii tuoda vielä mukanaan lämpimämpiäkin muistoja, joita on sitten mukava kertailla vaikka talven hyisessä säässä.