Arvostelu: Roope-setä 429

”Joutilaan juhlaa!”, julistaa kesäkuun Roope-setä, joka ilmestymiskuukaudestaan huolimatta kantaa kannessaan numeroa 5. Syynä on tietysti tänä vuonna tapahtunut lehden uudistuminen ja sen myötä ilmestymistiheyden väheneminen kymmeneen numeroon, mutta tämä on ensimmäinen kerta, kun uudistus tällä tavoin näkyy. Alessio Coppolan piirtämässä kannessa pääroolia vetää Aku ja toimituskin muistaa 81 vuotta täyttävää sankaria. Suuremmat juhlallisuudet puuttuvat ymmärrettävistä syistä, sillä kyseessä ei ole tasavuosijuhla, mutta ei ole mikään pahe iskeä Akun kunniaksi vaikka hieman kakkua pöytään.

 

Akun näkyvyys jatkuu Rodolfo Ciminon ja Stefano Intinin lehden aloittavassa sarjassa Kultakylkinen taimen. Vaikka tässäkin tarinassa hitusen outoja sattumuksia esiintyy, on se Ciminon mittapuulla varsin maltillinen sarja. Eriskummallisia kulkuvälineitä (no, nähdään kuitenkin yksi sellainen), koneita, kansoja ja otuksia ei vilistele ruuduilla. Mestariteokseksi ei tarinasta ole, mutta mukiinmenevä kesäsarja se on ja samalla piristävä aloitus tälle numerolle. 

Ottavio Panaron hutiin menevän vitsisarjan Kaupunkia pakoon jälkeen odotettavissa on toinen huti perään, sillä Roopen Klondiken-vuosia valottava Klondiken kuningas -tarinasarja jatkuu. Arvaus ei ole huti, sillä Giorgio Martignonin ja Luciano Milanon Koira ankkaa myöten jatkaa ikävän tutulla linjalla herättämällä ikuisia kysymyksiä siitä, miksi tällaiseen on päätetty ryhtyä. Luulisi – tai ainakin toivoisi – Roopen nuoruusvuosien olevan sen verran kunnioitusta ansaitseva aihe, että siihen kajottaisiin vasta sitten, kun tähän on oikeasti eväitä. Tällainen lyhytnäköinen ja ajattelematon nokkiminen ei ole hedelmällistä kellekään.

Teresa Radicen ja Stefano Turconin Hessu reportterina -tarinasarja aloitettiin helmikuussa näyttävästi ja myös lupaavasti. Vaikka ennakkomerkkejä sarjasta ei oikein etukäteen annettu, kannessa julistettava avaus saa aina nostettua odotusarvoja korkealle. Ensimmäinen tarina oli kuitenkin sekasortoinen ja kokonaisuutena selvä pettymys. Toiselle osalle, Puuttuvan purnukan tapaukselle, lankeavat tällöin ikävämmät ennakko-odotukset. Sarja ei sellaisista ole moksiskaan, vaan kyseessä on todellinen tasonnosto ja yleisestikin erittäin viihdyttävä ja loistava tarina. Hessu reportterina -tarinasarjan syy ja tarkoitus tuntuvat selkenevän ja jatkoa suorastaan odottaa. Juoni on mainio, tarinan tempo on rauhoittunut ensimmäisestä osasta eivätkä Turconin piirrokset ole enää niin kaoottisia kuin aiemmin, vaan niihin on löytynyt perinteisempää letkeyttä. Mukava pikku kuriositeetti sarjassa on jälleen Mikin hahmon piileskely, joka ei taaskaan täysivaltaisesti ole onnistunut.

Vielä lehden loppuun täräytetään Carlo Panaron ja Valerio Heldin perinteisempi kesäsarja Saavuttamaton ranta. Traditioista ammentaminen onnistuu tällä kertaa ja myös Held on oman tyylinsä kanssa hyvä valinta sarjan piirtäjäksi. Hupailussa on löydetty se kaivattu rento meininki ja tästä syystä se on omassa luokassaan nappiin osunut tapaus. Samaa ei voi sanoa lehden vihoviimeisestä tuotoksesta, Davide Costan ja Carlo Limidon Velkalomalla-yksisivuisesta, joka jää Ottavio Panaron yksisivuiskollegan kanssa samalle lehdelle soittelemaan sitä kuuluisaa toista viulua.

Kokonaisuudessaan vuoden viidettä Ropsua on kehuttava mallikkaan rennoksi kesänumeroksi. Suurin osa sisällöstä on tähän teemaan sopivaa ja muutenkin mainiota tavaraa. Sellaista on ennakkoasetelmissa odotettavissa ensi kuussakin, kun platinanumero tarjoillaan kolmannen kerran ja tähtenä on Silvia Ziche. Muistetaan, että ensimmäisessä, Romano Scarpan platinanumerossa formaatti selvästi haki vielä muotoaan, mutta Giorgio Cavazzanolle omistettu lehti oli jo huomattavasti parempi. Sanooko kolmas kerta toden?