Lucasfilmin digitaalisen tuotannon osastosta alkunsa saanut Pixar loi vuonna 1995 ensimmäisellä Toy Storylla, joka nosti rimaa kaikille sen jälkeen tuotetuille animaatioille niin tekniikassa kuin sisällössäkin. Enää eivät Hollywoodinkaan animaatiot olleet vain perheen pienimmille suunnattuja, teemoiltaan yksiulotteisia piirrettyjä, vaan niiden tarinat alkoivat vetää vertoja näytellyille elokuville – niistä tuli aidosti koko perheen elokuvia.
Neljä vuotta myöhemmin samainen John Lasseter jatkoi ensimmäisessä Toy Storyssa esiteltyjen hahmojen, sheriffi-Woodyn ja avaruusmies-Buzzin seikkailua. Jatko-osa oli jälleen mestarillista digianimaatiota yhdistettynä mielenkiintoiseen tarinaan, ja se viimeistään sinetöi Pixarin paikan animaatioiden huipulla.
Elokuvien – ja varsinkin animaatioiden – jatko-osat aiheuttavat helposti reaktion, jossa yhdistyy epäusko alkuperäisen uudelleenlämmittelystä, mutta toisaalta myös pieni toivonkipinä siitä, että jatko-osassa voisi kokea edes pienen osan alkuperäisestä tunnelmasta. Nyt, 15 vuotta ensimmäisen Toy Storyn jälkeen, Disneyn kanssa yhdistynyt Pixar tuo Woodyn ja Buzzin jälleen valkokankaalle ajalle tyypillisesti kolmeulotteisena.
Aikaa on kulunut myös lelujen maailmassa, sillä lelujen isoksi kasvanut omistaja Andy (äänenä John Morris / Max Wiberg) on muuttamassa pois kotoa ja suuntaamassa opiskelemaan. Andyn tutuksi tullut huone on siis tyhjennettävä pikkusiskon käyttöön, ja niin poika joutuu äidin käskystä tekemään päätöksen, mitä tehdä lapsuutensa rakkailla leluilla.
Leluystävämme odottavat kauhulla mahdollista tulevaisuutta kaatopaikalla, mutta kiltti Andy pakkaa heidät jemmaan ullakolle. Sekään ei ole leikkimistä kaipaavien lelujen näkökulmasta kovin hyvä, mutta sentään kaatopaikkaa parempi vaihtoehto.
Matkalla ullakolle lelut kuitenkin vahingossa joutuvat lahjoitetuksi Päivänpaisteen päiväkotiin. Aluksi täydelliseltä vaikuttava tulevaisuus päiväkodin kaikkien lasten leikkitovereina on täynnä yllätyksiä, niin hyviä kuin huonojakin.
Päiväkodissa Woody (Tom Hanks / Antti Pääkkönen) ja Buzz (Tim Allen / Santeri Kinnunen) ystävineen tapaavat uusia leluja kuten mansikalta tuoksuvan pehmonalle Tuhti Karhunhalin (Ned Beatty / Markku Huhtamo) sekä muotia ymmärtävän Kenin (Michael Keaton / Eppu Salminen), joka pehmenee täysin nähdessään Barbien (Jodi Benson / Krisse Salminen). Leluja eivät kohtele kaltoin pelkästään Sidin (Toy Story) kaltaiset kauhukakarat vaan myös toiset, huonosti pidetyt lelut voivat olla vinoon kasvaneita ja siksi ilkeitä toisilleen. Ja niin joutuvat Andyn lelutkin hurjaan seikkailuun paetessaan päiväkodista kuin vankilasta ikään.
On lähes käsittämätöntä, miten lelujen elämästä kertova animaatio voi olla yhtä aikaa uskomattoman hellyttävä ja hauska, mutta vaikuttavuudessaan sydämeen käypä. Toy Story 3 kumoaa yleisesti vallalla olevan käsityksen, ettei jatko-osa voi olla hyvä, sillä sen tarina on raikas, inspiroiva ja liikuttava, mutta se ei missään vaiheessa unohda aikaisemmille osilleen tyypillistä huumoria ja tietynlaista itseironiaa. Se on taustavireeltään vakava elokuva, vaikka ei sellaiselta ulospäin näytäkään, sillä se käsittelee niin kuolevaisuutta kuin ihmisarvoakin samaan tapaan kuin esimerkiksi animaatio-Oscarin tänä vuonna voittanut Up – Kohti korkeuksia.
Toy Story 3 on visuaalisesti upea – mitä muuta Disney/Pixarilta voisi odottaakaan – mutta visuaalisuus toimii vain tärkeimmän ainesosan, tarinan, tukena, ja esimerkiksi kolmiulotteisuus on pelkästään mukavaa plussaa. Elokuva on kaunis, älykäs, syvällinen ja täynnä hersyvää, aitoa huumoria, joka viihdyttää koko kestonsa ajan ja saa nauramaan ääneen, joskin loppupuolella saattaa joutua kuivailemaan hieman silmänurkkiaankin. Vielä jälkeenpäinkin liikuttava animaatio on sarjan ehdottomasti syvällisin.
Ne, jotka pelkäsivät Pixarin luovuuden kärsivän sen yhtyessä Disneyyn, voivat nyt viimeistään huokaista helpotuksesta. Toy Story 3 on yksi vuoden parhaista elokuvista.
Tulevana perjantaina (27. elokuuta) on elokuvan Suomen ensi-ilta. Jaksatteko vielä odottaa!?
Tekstit
3 kommenttia:
Elokuvaa näkemättä on vaikea sanoa miten hyvin arvostelu elokuvaa vastaa (ja makuasioitahan nämä ovat) mutta tämä lause sai kyllä puolustuskannalle heti:
Enää eivät Hollywoodinkaan animaatiot olleet vain perheen pienimmille suunnattuja, teemoiltaan yksiulotteisia piirrettyjä, vaan niiden tarinat alkoivat vetää vertoja näytellyille elokuville – niistä tuli aidosti koko perheen elokuvia.
Amerikasta on kyllä löytynyt myös ennen vuotta 1995 animaatioita joista aikuisetkin voivat nauttia. Täytyy vain osata asennoitu siten, että vaikka kyse on animaatioista ei se välttämättä tarkoita että se olisi vain lapsille soveltuva elokuva. Hyvin lapsellisilta vaikuttavista elokuvista voi aikuinen löytää aivan uusia näkökulmia, kun vain osaa katsoa eikä vaadi erikseen "aikuiseen makuun" räätälöityä ja laskelmoitua sisältöä.
Nykyään "koko perheen elokuva" tarkoittaa usein sitä että lapsille on omat vauhdikkaat sähellyskohtaukset ja aikuisille kaksimieliset vitsit tai viittaukset nykypäivään tai pop-kulttuuriin.
Anteeksi offtopic, mutta tietääkö kukaan, miksei Ankkis ole toiminut moneen päivään??
Ei johdu Ankkiksesta vaan fooruminpalvelimesta, ilmeisesti.
Lähetä kommentti