Arvostelu: Roope-setä 454

Roope-sedän joulukuisesta 454. numerosta ei historian siipien havinaa puutu. Numero on Roope-sedän hahmon 70-vuotisjuhlanumero ja mikä vielä historiallisempaa, lehden viimeiseksi jäävä numero. Visukintun syntymäpäivä hoidetaan lehden toimituksellisissa osissa heti kättelyssä alta pois. Juhlasta löytyy toki maininta jo kannesta ja lisäksi kitupiikin syntyhistoria valaistaan erittäin tiiviissä muodossa ensimmäisellä sisäsivulla. Informatiivisista osioista Päivän pamaus keskittyy Roope-setä-lehden historiaan. 

Merkkipäiväjuhlaa vietetään suorastaan asiaankuuluvasti myös sarjakuvasisällön puolella. Johtosarja on vuosikymmenen takaisille Roopen 60-vuotiskemuille laadittu. Carlo Panaron käsikirjoittama Ajan pyörteissä tuo juonikuviollaan selkeästi mieleen Don Rosan Ensilantin tarinan. Molemmissa sarjoissa Milla Magia pyrähtää menneisyyteen näpistämään ensilanttia nuoremmalta Roopelta. Rosan versiossa aikamatka suuntautui aina Roopen lapsuuteen ja ensilantin ansaitsemiseen asti, Panaro vie Millan ja lukijan Klondiken kultaryntäyksen aikoihin. Tarinoita yhdistää sekin, että kummassakin Milla päätyy samaan lopputulokseen. 

Panaron ja piirtäjä Paolo De Lorenzin tuotos on mielenkiintoista luettavaa ja se vertautuu väkisinkin Rosan sarjaan. Kuten tällaisissa tilanteissa tuppaa käymään, ei Rosalle lyödä noin vain vertoja. Juonikuvio on tietysti äärimmäisen herkullinen, mutta siitä ei tälle tarinalle tekijöineen voi oikein suoda pisteitä, sillä malli on selvästi otettu Rosalta. Liiallisella pastissilla ei pitkälle pötkitä. Parempia vaihtoehtoja kunnianosoituksille ovat jatko-osat klassikoille, millä saralla Rosakin on kunnostautunut. Rosan Ensilantin tarina julkaistiin muuten aivan vastikään uusintana Aku Ankan numerossa 47/2017, mikä oikeastaan lisää entisestään tehtyjen tarinavalintojen erikoisuuttakin. 

Johtosarjan lisäksi Carlo Panaro on käsikirjoittaja pitkin vuotta jatkuneen Suuren pokaalijahdin takana. Viimeiseen osaan eli Loppukiriin on piirtäjäksi päätynyt Giampaolo Soldati. Seitsenosaisen tarinasarjan kulku on tullut arvosteluissa järkiään lytätyksi eikä päätös tee poikkeusta. Voisi kuvitella, että viimeinkin tapahtuva loppu olisi helpotus, mutta surullisesti se onkin kuin viimeinen karhunpalvelus kaikille. Helpotusta ei oikein tuo, että Roope-sedän juhlavuosi ja lehden viimeinen ilmestymisvuosi kului merkittäviltä osin alusta alkaen floppaamaan tuomitun tarinasarjan julkaisemiseen. Tapahtuneelle ei enää mitään voi eikä sarjan katkaiseminenkaan kesken ollut ideaalinen saati realistinen vaihtoehto. Sarjan loppua ja vihoviimeistä ruutua voisi pitää sopivana vetona lehden viimeiseen numeroon, mutta tarinoiden laadun pysyessä mielessä ei iloa moisesta synny.

Roope-setä-lehden perinteisiksi vuosien aikana muodostuneet In English - ja dekkaripähkinäosiotkin ovat kuin viimeisen numeron kunniaksi tavanomaista mielenkiintoisempia. Per Hedmanin ja Miguelin dekkaripähkinässä ei muuta erikoisempaa ole kuin se, että mysteeri on venytetty kolmeen sivuun – mikä sekään ei tietenkään ainutlaatuista ole. Englanninkielinen vitsisarja taas on oikea harvinaisuus, sillä siinä nähdään Massimo De Vitan piirtämiä ankkoja tältä vuosituhannelta. De Vita on tunnetusti luopunut hyvin pitkälle Ankka-sarjojen piirtämisestä eikä niitä löydy 2000-luvun puolelta kuin kourallinen. Käsikirjoittaja Massimo Marconin kanssa hän on tehnyt tällaisia yksisivuisia pienen joukon.

Lehden ja samalla Roope-sedän historian viimeinen pitkä sarja on Guido Martinan ja Giovan Battista Carpin klassikoksi nimetty sarja Cumulus cumitus vuodelta 1979. Tekijät ovat tietysti kiistämättömiä legendoja molemmat, mutta kaikki legendojenkaan käsistä ja aivosopukoista lähtevä ei aina klassista ole. Tarina on varsin hauska ja nokkela ja se on ilo lukea, muttei niin mahtavista elämyksistä sentään päästä puhumaan, että hyvää sarjaa ylempiin kasteihin sitä voitaisiin luokitella. Hyvä on ja keskiverron yläpuolella ollaan, muttei Disney-sarjakuvajulkaisujen tilanne onneksi niin surullinen ole, että tällaisessa tilanteessa olisi syytä tehdä kärrynpyöriä. Erityismaininnan ansaitsevat käännös- ja toimitustyön puurtajat, jotka ovat laittaneet tarinan ensimmäisillä sivuilla Akun puhekuplia riemukkaasti kohdilleen.

Lehden vihoviimeiseksi sarjaksi jää takakannesta löytyvä Giorgio Salatin ja Daniela Vetron Pikku-Aku-vitsi Täydellinen suunnitelma, joka englanninkielisen vitsisarjan ja dekkaripähkinän ohella saa edustaa myös jouluista sisältöä. Tämän viimeisen pikku sarjan myötä päällimmäiseksi jäävä tunnelma kuvastaa myös koko numerosta jäävää mielialaa. Se on hämmentynyt. Tässäkö se oli? Roope-setä-lehden historian viimeinen numero. Suuret kirjat kääntyvät eikä tämän ihmeellisempää saatu aikaiseksi. Numero on kuin suoraan laajasta rivistä satunnaisotannalla valittava tavallinen numero. 

On lehden päättymisen aika, on sen päähahmon juhlan aika ja on vielä joulun aikakin. Kieltämättä jokainen näistä elementeistä on lehdessä tavalla tai toisella esillä, mutta ei niistä mihinkään saa kunnolla otetta. Päätösjuhlat ja haikeiden hyvästien jättäminen jäävät pannukakuksi. Lukijalla oli syytä odottaa satsauksia sisältöön niin sarjakuvan kuin toimituksellisuuden osalta. Kyseeseen olisi ehdottomasti tullut myös tavallista paksumman numeron laatiminen. Se on ollut käytäntönä jo pelkästään hahmon juhlan ollessa kyseessä. Nyt siihen olisi ollut syytä moninkertaisesti. 

Hyvästit Roope-setä-lehdelle eivät ole sellaiset kuin lehden voi katsoa ansainneen ja jollaiseen olisi ollut ehdottomasti syytä. Tämän ei pidä kuitenkaan antaa liikaa syödä. Muistot jäävät elämään eivätkä vuosien varrella karttuneet lehtirivit, -pinot ja kasat häviä minnekään. On aika antaa tilaa uudelle sekä aito mahdollisuus sille lunastaa paikkansa. Ensimmäinen DuckTalesin numero ilmestyy vielä tämän kuun aikana ja Roope-sedän kanssa tuttuun tapaan se saa osakseen arvostelun. Viimeinen sana ei lopulta olekaan ”loppu”. Se on ”jatkuu”!