Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 457

Tuhti triplataskari palaa tämän vuoden osalta alkuperäiselle kalenteripaikalleen syksylle. Ensimmäinen triplataskari eli Taskari 369, ytimekkäästi nimeltään Tripla, ilmestyi syyskuussa 2010. Sen jälkeen triplanumeroita on ilmestynyt viime vuosien aikana yleisemmin toukokuussa. Uusin lisäys triplojen sarjaan, Ihan ässä, voisi kansikuvansa perusteella mennä läpi yhtenä Roopen juhlavuoden julkaisuista. Sisällöstä hahmo ei kuitenkaan erotu niin, että juhlavuotta kehtaisi tähän yhdistää. 

Yksi triplojen perinteistä on ollut Silvia Zichen erikoispitkien ja pähkähullujen komedioiden julkaiseminen. Tällä kertaa niistä vuorossa on vuodelta 2008 oleva Vuosituhannen ryöstö. 140 sivua kattava Mikki-sekoilu jaksaa kyllä viihdyttää ja pudottelee mainioitakin naurupommeja, mutta konseptin on mahdotonta päästä enää oikein yllättämään. Vuosituhannen ryöstö on Zichen huippupitkistä sarjoista viimeisin. Suomessa on näistä julkaisematta enää vain täälläkin taannoin televisiossa nähtyä Ihana Elisa -sarjaa parodioiva 160-sivuinen järkäle. 

Ruutujen tarjontaa parodioivaa sisältöä löytyy tästäkin kokoelmasta. Pat ja Carol McGrealin ja César Feriolin Sinne, takaisin ja takaisin sinne sekä Sormuksen pukarit ovat arvattavasti versioita J. R. R. Tolkienin kuuluisista teoksista. Katalonialaisen Feriolin piirrokset eivät ole Taskarien sivuilla niin yleistä julkaistavaa, mikä sinällään tekee jo tarinoiden lukemisesta varsin iloisen tapahtuman. Arkipäiväistä ei ole Mikin ja Akun ujuttaminen yhteiseen seikkailuun. Näiden jäljiltä on pettymys, että McGrealien käsikirjoitus sarjoille ei pidä sisällään oikein mitään koukkuja, vaan se on pikemminkin rutinoitunut ja velvollisuudentuntoiselta vaikuttava suoritus. Ensijulkaisun ajankohta kun on sattunut tuolloin ajankohtaisten Hobitti-elokuvien ensi-iltojen paikkeille. 

Fantasiatunnelmissa liikutaan näiden lisäksi järkäleen johtosarjassa Olipakerran lohikäärme. Paluuta Disney-sarjojen pariin tehnyttä Andreas Pihliä ei ole aiemmissa arvosteluissa juurikaan silitelty, mutta tässä seikkailussa alkaa olla jo viitteitä siihen hyvään suuntaan, jota Pihl edusti vuosituhannen alussa. Piirtäjä Massimo Fecchikin on oivassa vireessä. Kokeneet herrat kykenevät parhaimmillaan tarjoilemaan jopa hivenen nostalgiaa, vaikka uudesta sarjasta onkin kyse. 

Zichen jo mainittu Mikki-sarja toi siimahännän mukanaan mukavalle määrälle kirjan sivuja, mutta muuten pallokorva ei paljon paikalla pyöri. Vuosituhannen ryöstön ja Akun kanssa tehtyjen Väli-Maan-pyrähdysten lisäksi Mikkiä tavataan vaivaisessa kolmessa tarinassa. Näistä ensimmäisessä, Roberto Moscaton ja Emanuele Baccinellin Eka Vekaran äärettömyystaskuun ujuttautuvassa Paossa äärettömyydestä on kiehtova idea, jota olisi mielellään seurannut pidempäänkin kuin tarina antaa nyt myöten. Voi vain haikeudella jäädä arvailemaan, mitä entisaikain mestarit olisivat vastaavasta kehitelleet aikana, jolloin sivumäärien suhteen tuntui olevan paljon vähemmän rajoja. 

Bruno Sardan ja Marco Mazzarellon Indiana Hopo -sarjassa Watzingojen naamio Mikki on enemmänkin sivuosassa eikä tarina oikein muutenkaan innosta. Kirjan loppupuolelle sijoittuva Abramo ja Giampaolo Barosson ja Luciano Gatton Rapatessa roiskuu on rutkasti iloisempi yllätys. Tämänkaltaisia arkisen Mikin toilailuja soisi kohtaavan reippaasti nykyistä enemmän. Mikki on oiva dekkarihahmo eikä seikkailuja pidä suinkaan pyyhkiä mihinkään pois. Vaihtelu kuitenkin virkistää ja myös komediapainotteisella Mikillä on kunnioitettavat juurensa.

Massimiliano Valentinin ja Luca Usain Salaperäinen vuoto sijoittuu sekin vielä hiiriuniversumiin, mutta se jää kokonaan vaille Mikkiä (kahden ruudun pikku yksityiskohtia lukuun ottamatta). Kaasi ja Murske -sarjojen joukkoon on aikojen saatossa mahtunut reilusti helmiäkin, mutta tämän osterin sisuksista ei paljastu mitään. Sarjan huumori ei ole järin kekseliästä eikä itse tarinassakaan juuri paukkuja ole. 

Toinen ankkalinnalainen sankari Taikaviitta esiintyy kahden tarinan voimin. Giorgio Salatin ja Francesco D’Ippoliton Neron muistinmenetys kuuluu vaikeasti arvostettavaan lajiin. Pikku mysteerin välityksellä yritetään tarpoa kohti romanssia, mutta kuten niin usein, lässytykseksihän se menee. Gabriele Paninin ja Emmanuele Baccinellin Kadonnut kesäloma esittelee konnahahmon, jota sarjan perusteella voisi odottaa kohdattavan toistekin. Ainakaan toistaiseksi paluuta ei ole kuitenkaan tapahtunut saapasmaankaan kantamilla. 

Jaetaan lopuksi mainintoja opuksen hyvistä suorituksista. Francesco Guerrini on aina joukosta erottuva ja toivottu piirtäjä, mutta harmillisen harvoin nähtävä. Hänen piirroksiaan voi ihastella Carlo Panaron käsikirjoittamasta Vihreästä kuusta. Guerrinin piirrosten lisäksi tarina ei kuitenkaan mainintoja ansaitse. Jos Silvia Zichen piirroksista ei saanut kyllikseen Vuosituhannen ryöstön aikana, niin sen jälkimainingeista löytyy vielä Francesco Artibanin käsikirjoittama lyhykäinen Musta lammas ja muita munauksia. Käsikirjoituksen ei tässä voi sanoa olevan mitätön kuten Vihreässä kuussa, mutta siltä osin sama kaava toimii, että piirrokset varastavat tässäkin show’n. 

 

Ehdottomasti kirjan timanttisinta kärkeä ovat kuitenkin kaksi perättäistä Carlo Chendin ja Luciano Bottaron Iines Ankan päiväkirja -sarjaa Suuri jäsenjahti ja Ikuinen poikamies. Jos niitä pitää vielä arvottaa, niin ensimmäinen ylsi lähemmäs puhdasta täydellisyyttä. Molemmat ovat kuitenkin niin hauskasti laadittuja tarinoita, että maksimaalinen tähtimäärä täyttyy muitta mutkitta. 

Ihan ässä ei historiallisessa vertailussa yllä vanhempien triplanumeroiden saavutuksiin. Oikealla mielialalla se on kuitenkin sujuva lukukokemus. Haaste on siinä, ettei kirjasta itsestään ole suoranaisesti tuota oikeaa mielialaa tuottamaan, mikä on luonnollisesti iso menetys ja pisteiden vähentämisen arvoista. Huomio kääntyy tämän johdosta nopeasti marraskuun Taskariin, jonka kansi on mielenkiintoisin pitkään, pitkään aikaan. Odotettavissa on jatkoa Romano Scarpan klassikolle Kolumbusperhon aarrekartta Taskarista 14 Perhonen sentään.