Arvostelu: Roope-setä 451

Elokuun Roope-setä-lehti on viimekuisen Enrico Faccini -platinanumeron jälkeen jälleen niin sanotusti normaalin päiväjärjestyksen mukainen. Pitkinä sarjoina ovat klassikoksi nimetty sarja vuodelta 1976, Suuren pokaalijahdin viides osa, Karhukopla-juttu sekä Heshukka-sarja. 

Mainittu klassikko on Alfredo Castellin ja Massimo De Vitan Raha ei tule pahan luo. Jos sarjasta jotenkin klassikon saisi tehtyä, tapahtuisi se ehdottomasti De Vitan piirrosten välityksellä. Käsikirjoitus tarinalle ei kuitenkaan ole sellainen, että fanfaareja olisi tarpeen soitella. Tarina on hyvä ja ilo lukea, mutta siinä se. Jälkipolville ei tästä kokemuksesta kerrottavaa oikein jää. 

 

Sarjan jälkeen sijoitetussa Päivän pamauksessa tarina rinnastetaan Carl Barksin klassikoiden klassikkoon Ovela Roope-setä. Täytyy myöntää, ettei Barksin sarja tarinaa lukiessa pyörinyt mielessä, mutta jälkikäteen lainaaminen on todettavissa selvänä tapauksena. Barksille ei tietenkään lyödä vertoja, mutta on sitä pahempiakin pastisseja nähty. Barksin ja muiden vanhojen mestareiden eriasteinen apinointi on Disney-sarjakuvassa väistämätöntä ja yleensä varsin tahatonta ja suorastaan luonnollista. Tässä tarinassa ollaan menty täysin tietoisella tiellä eteenpäin. Suorakätistä tuomiota on toiminnasta turha jaella. Tällaistakin on mielenkiintoista nähdä eikä tämä yritys mainitusti niin huono ollut, että vatsapulveria tarvittaisiin. 

Suuri pokaalijahti on edennyt vuoden mittaan epäonnisissa merkeissä niin tarinasarjan hahmojen kuin lukijoidenkin kannalta. Kaikki osat ovat tulleet järkiään lytätyiksi. Tässä viidennessä yrityksessä Onnenpotkuja vuorossa on Hannu ja lajina jalkapallo. Alkupanokset ovat Carlo Panarolle ja Ettore Gulalle varsin suotuisat, mutta niin vain tämäkin homma sössitään. Hyvä teema heitetään aivan hukkaan sarjan ollessa täysin kökkö. Jahtia seuratessa sydän itkee vuolaana verta tietäessään, kuinka monta sivua mokomaan tuhlataan juhlavuoden lehdistä. 

Mikä tahansa tuntuu paremmalta Suuren pokaalijahdin jälkeen. Resepti toimii myös tarinan Yksi lensi yli karhunpesän kohdalla. Muuten hyvin keskinkertainen juttu ei herättäisi oikein minkäänlaisia tuntoja, mutta nyt, oikein sijoitettuna Alessandro Sistin ja Giada Perissinotton tuotos on kuin pieni helpotus epätoivon alhossa. Sarjan keskinkertaisuus puskee kuitenkin niin voimakkaasti esille, ettei harhaa pääse syntymään eikä tarinalle ole luvassa kummoisia pisteitä. 

Bruno Ennan ja Marco Mazzarellon Heshukka-sarjassa Suden yö toistuvat hyviksi todetut X-Mickey-universumin elementit. Tarina on juoneltaan toiminnallinen ja jännityselementtejä täynnään, mutta huumoria ei ole unohdettu. Kaava toimii tälläkin kertaa. Roberto Vianin piirrosten ylivertaista taidokkuutta X-Mickeyn parissa on tullut ylistettyä aina universumiin sijoittuvia tarinoita julkaistaessa. Viania ei Mazzarellokaan vedä alas valtaistuimelta, mutta samaan saliin hänkin voi täysin oikeutetusti astua. Piirroksissa on nimittäin sellaista tunnelmaa, ettei tarinan aikana pääse tulemaan ikävä Viania.

Yksi lehden yksisivuisista on vielä nostettava esiin valitettavasti negatiivisessa mielessä. Takakannessa oleva Carlo Panaron ja Lucio Leonin Lähtölaskenta on harvinaisen hölmön vitsin varaan laadittu. Kiireissäänkö tuottelias Panaro näin onnettoman tekeleen on ylös kynäillyt ja lähettänyt tuotantoon?

Elokuun Roope-sedässä ei juhlatorvia töräytellä. Heshukka synnytti oman, mainion tunnelmansa eikä klassikkokaan kitkerä pala ollut nautittavaksi, mutta tähtinumeroa tästä ei saa. Rimanalitukset ja paremmat suoritukset tasapainottavat tilanteen varsin keskiverroksi. Tällaisessa tilanteessa jäädään vain odottamaan uuden madon pistämistä koukkuun.