Barks-tutkimusta kovissa kansissa

Kuten taannoin mainitsimme, Matti Eronen on julkaissut jälleen Barks-tutkimusta. Tuolloin uhosimme, että tutkimuksesta saatetaan tehdä myös konkreettinenkin julkaisu. Ja näinhän tässä pääsikin käymään. Amazon tarjoaa tällä hetkellä hintaan 19,95 dollaria.

Kirjassa muuten julkaistaan ensimmäistä kertaa myös Carl Barksin ensimmäinen Disney-taulu, kuten Amazonin kommenteistakin oikeaoppisesti tiedetään kertoa:

And you can also see the very first Duck oil painting by Carl Barks, done at the request of a Western Publishing executive, and not previously known.

Maalaus on jo 1960-luvulta eikä vuodelta 1971, kuten usein luullaan.

Kirjan voit tilata täältä!

Ankronikka tulee taas - tarkastelussa sarjan vanha ja uusi versio

Alkuperäisessä sarjassa Aku jättää sisarenpoikansa Roope-setänsä huostaan.

Arvostelijanammekin toiminut Ville Tanttu päätti tällä kertaa käydä hieman läpi vanhaa ja uutta Ankronikkaa. Vanhempi versio tästä tv-sarjasta on varmasti monien lukijoiden lapsuudesta tuttu rakas animaatiosarja, mutta Villen artikkelissa käydään läpi hieman senkin eroavaisuutta Barksin luomaan sarjakuvamaailmaan:

Disney -sarjakuvissa hauska puoli on se, että koska hahmoja ja tekijöitä on niin paljon, melkein joka vuosi on aihetta juhlaan. Milloin vietetään jonkun hahmon pyöreitä synttäreitä, milloin juhlistetaan tasavuosia täyttävää mestaripiirtäjää. Tänä vuonna mm. ankanpoikien, Iineksen ja Akun 313 -auton ensiesiintymisistä tulee täyteen 80 vuotta. Roope Ankka esiteltiin maailmalle 70 vuotta sitten ja samana vuonna syntyi muuan italialainen mestaripiirtäjä Giorgio Cavazzano. Tänä vuonna tulee täyteen 90 vuotta myös taiturimaisten ankkalegendojen Romano Scarpan ja Giovan Battista Carpin syntymistä. Eikä juhlallisuudet siihen lopu. Vuonna 2017, 18. syyskuuta tulee täyteen 30 vuotta siitä kun amerikkalaisissa televisioissa pyörähti käyntiin DuckTales -piirrossarja ja tuolla samaisella viikolla sarja palaa ruutuun upouusin jaksoin.

Ankkalinnake pyysi minua kirjoittamaan mietteitäni uudesta DuckTalesista ja kertaamaan, mitä alkuperäinen sarja piti sisällään.

DUCKTALES 1987-1990

1980-luvun sarjan oli tarkoitus tuoda suursuositut Carl Barksin sarjakuvat ensimmäistä kertaa televisioon.  Ilmeisesti Barksin tarinoiden muuttaminen toi jo heti sarjan suunnitteluvaiheessa mukanaan erinäisiä ongelmia. Sarjakuvakerronta on erilaista tv-kerrontaan verrattuna ja Barksin tarinoiden sisältämät teemat eivät kaikkien mielestä sopineet sellaisinaan koko perheen piirrettyyn. Sarjassa kuitenkin haluttiin keskittyä Barksin luomaan Ankkalinnaan ja nimenomaan hahmoihin mitkä juurikin Barks oli kaupunkiin luonut, joten sen päähenkilöiksi valikoituivat Roope Ankka ja tämän sukulaispojat Tupu, Hupu ja Lupu. Ankanpojathan eivät ole Barksin luomia, mutta 1980-luvun DuckTalesissa hahmot ovat luonteeltaan lähempänä Barksin sarjakuvia kuin taannoisissa lyhytelokuvissa, missä hahmot olivat aiemmin esiintyneet. TV-sarjassa ankanpojat esitettiin tämän tästä nokkelina Sudenpentuina, mikä on juurikin Barksin luoma partiojärjestö.

Barksin luomia hahmoja DuckTalesissa

Barksin luomista hahmoista sarjassa suuressa roolissa ovat myös Pelle Peloton, Karhukopla, Milla Magia, Kultu Kimallus ja Kulta-Into Pii. Barksin sarjakuvissa Pii on etelä-afrikkalainen miljardööri ja ikään kuin Roopen paha kaksoisolento, mutta tv-sarjassa Pii asustaa Ankkalinnassa, mikä helpotti hahmon käyttämistä seikkailuissa useammin. Tuotantotiimi teki Piistä skottilaisen ja sarjassa hahmo käyttää kilttiä sekä puhuu liioitellulla skottiaksentilla, mikä osaltaan korostaa sarjakuvien ”paha kaksoisolento”-asetelmaa. Ilmeisesti hahmon suuriin muutoksiin vaikutti myös se, että Etelä-Afrikka oli sarjan ilmestymisen aikoihin poliittisesti arka paikka ja Disney-yhtiö halusi välttää viittauksia apartheidiin.

Pienemmissä rooleissa DuckTalesissa nähdään myös Barksin sarjoista tutut Hannu Hanhi ja Pikkuapulainen.

Carl Barksin sarjakuvien Aku ja Roope

Carl Barks tunnetaan myös Aku Ankan hahmon luonteen kehittäjänä ja ilman Barksia nykyistä tuntemaamme Aku Ankkaa tuskin olisi olemassa. Piirroselokuvissa Aku esitettiin temperamenttisena ja hyvin helposti tulistuvana tuittupäänä. Lyhytelokuven juonet oli usein rakennettu ”Aku vastaan jokin arkinen asia” – asetelman ympärille ja katsojille iloa tuotti nimenomaan animaatioankan raivonpurkaukset. Barksin tarinoissa Aku esiintyy ankanpoikien yksinhuoltajana, hahmona, joka on valmis menemään äärimmäisyyksiin kasvattaakseen pojista kunnon kansalaisia. Tämä Aku on luonteeltaan syvällisempi ja samaistuttavampi kuin piirroselokuvien räjähdysherkkä ankka.

Kun DuckTalesia suunniteltiin 1980-luvulla, Aku oli tuotantotiimin yksi isoimmista ongelmista. Hahmo oli niin suosittu, että sen pelättiin varastavan koko shown päähenkilöksi kaavaillulta Roopelta. Piirroselokuvista tutut jatkuvat raivonpurkaukset ja slapstick -tyylinen kerronta eivät sopineet puolen tunnin jaksoista ja välillä pidemmistä tarinan kaarista koostuvaan tv-sarjaan, eikä yleisölle tunnetuimman hahmon luonnetta uskallettu lähteä muokkamaan. Myös Akun ankkaäänen uskottiin olevan liian vaikeaa ymmärtää. Aku päätettiin lopulta jättää sarjassa vain sivuosaan ja hahmo sai esiintyä ainoastaan tarinan kehyskertomuksessa, missä tämä jättää suojattinsa Roope-setänsä huollettavaksi liittyessään yhdysvaltain laivastoon. Lopulta Aku esiintyi sarjassa ainoastaan 65 jaksoa sisältäneen ensimmäisen kauden kahdeksassa jaksossa. Myöhemmillä tuotantokausilla hahmoon ei edes viitata. Yksi useimmiten vastaantulevista huhuista Akun poissaololle kerrotaan olevan myös se, että sarjan tuotannon alkuvaiheilla Akun pitkäaikainen ääninäyttelijä Clarence Nash menehtyi 80 vuoden iässä.

Ilman Akuakin sarjasta tuli menestys. Disney satsasi siihen taloudellisesti enemmän kuin tuohon aikaan pienen budjetin juttuna pidettyihin piirrossarjoihin yleensä ja riski kannatti. Suuren suosion takia kilpailevat televisioyhtiöt alkoivat panostaa omiin piirrossarjoihinsa.

Mm. "Back to the Klondike" kääntyi sarjakuvasta animaatiosarjan jaksoksi

DuckTales ei lainannut Barksilta ainoastaan hahmoja vaan kierrätti myös juonia tämän muistettavimmista sarjakuvista. Tv-sarjan jaksoiksi kääntyivät sellaiset klassikot kuin The Status Seeker, The Horseradish Story, The Secret of Atlantis, The Golden Fleecing, Micro Ducks From Outer Space, The Giant Robot Robbers, Lost Crown Of Genghis Khan, Hound Of Whiskervilles, Land Beneath the Ground, Lemming with the Locket, Back to the Klondike, Old Castle's Secret, Only a Poor Old Man, The Unsafe Safe ja Trala la.  Myös tv-sarjan jaksot A Drain on the Economy, Working for Scales sekä Once Upon a Dime lainaavat juonielementtejä Barksin tarinoista.

Sarjaa varten luotiin myös liuta ennennäkemättömiä hahmoja kuten Roopen hovimestari Duckworth (suom. Ankenström), uskalias lentäjä Launchpad McQuack (Heimo Huima), ankanpoikien sudenpentuystävä Doofus Drake (Sulo Sählä), Roopen taloudenhoitaja Mrs. Betina Beakley (Rva. Selma Taateli), sekä tämän tyttärentytär Webby Vanderquack (Tepa) (joka lienee luotu Carl Barksin luomien Iineksen sisarentyttärien Leenun, Liinun ja Tiinun pohjalta). Toisella ja kolmannella kaudella mukaan tuli sellaisia hahmoja kuin aikamatkalla salamatkustajana Ankkalinnaan päätynyt luola-ankka Bubba ja tämän lemmikkitriceratops Tootsie, sekä siviilissä Roopelle työskentelevä, mutta salaisen identiteetin omaavana supersankarina GizmoDuckina (Turboankka) toimiva Fenton Crackshell (Maukka Munankuori), Fentonin aina televisiota tuijottava äiti M’ma Crackshell ja tyttöysvävä Gandra Dee. Myös sarjan pohjalta tehdyssä elokuvassa DuckTales the Movie: Treasure of the Lost Lamp ensiesiintymisensä tehnyt Dijon nähtiin tv-sarjan neljännellä kaudella.

DuckTalesin äänirooleista vastasivat mm. sellaiset alan ammattilaiset kuin

Alan Young – Roope Ankka

Terry McGovern – Heimo Huima

Russi Taylor – Tupu, Hupu ja Lupu sekä Tepa

Joan Gerber – Rouva Taateli

Chuck McCann – Ankenström

Hal Smith – Pelle Peloton

Brian Cummings – Sulo Sählä

June Foray – Milla Magia

Frank Welker – Bubba

Hamilton Camp – Maukka Munankuori

Tony Anselmo – Aku Ankka

DuckTalesin kaksiosainen finaali esitettiin yhdysvalloissa peräkkäisinä päivinä 27.-28.11.1990.

REBOOT

Roope Ankan hahmon täyttäessä 70 vuotta ja alkuperäisen DuckTalesin täyttäessä 30 vuotta, Disney XD -kanava tuo sarjan uudestaan televisioihin. Uutta sarjaa mainostettaessa on mainittu sen tuovan saman energian ja seikkailuhengen uuden sukupolven tavoitettavaksi kuin mikä vanhassakin oli, ja nähtyäni 12.elokuuta julkaistun 45minuttisen pilottijakson, tähän on luottaminen.

Uusi Ducktales (2017) tekee kunniaa niin alkuperäiselle tv-sarjalle kuin tietenkin Carl Barksin tarinoille, mutta nyt myös jossain määrin Don Rosan sarjakuville ja Disneyn klassisille lyhytelokuvillekin, lisäten mukaan tuoreilta tuntuvia elementtejä.

Uusi sarja aloittaa täysin ennennäkemättömän tarinan, jossa pääossassa on ankkojen koko perhe. Tällä kertaa Akua ei ole unohdettu, vaan hahmo on yhtä suuressa osassa kuin Roope, Heimo Huima tai ankanpojatkin. Kaksiosaisessa pilottijaksossa, mikä kantaa nimeä ”Woo-oo!”, Aku ja Roope eivät ole puhuneet toisilleen kymmeneen vuoteen. Ankanpoikien lapsenvahti ei pääse tulemaan paikalle, joten Akun on vietävä lapset Roopen kartanon taloudenhoitajan vahdittavaksi siksi aikaa, kun hän itse käy työhaastattelussa. Roope kuitenkin osuu paikalle ja riitaisan jälleennäkemisen jälkeen pojille selviää, että maailman rikkain ankka on heidän isosetänsä. Aluksi ynseästi poikakolmikkoon suhtautuva Roope oppii pitämään lapsista kun heidän aiheuttamat ongelmat ja vaarantilanteet saavat hänet tuntemaan olonsa nuoreksi jälleen. Erinäisten käänteiden jälkeen koko ankkaperhe muuttaa Roopen kartanoon asumaan ja kymmenen vuoden välirikko Akun kanssa saa viimein väistyä ja Roopen aarteiden seassa odottaa vielä suuri ankanpoikiin liittyvä mysteeri selvitettäväksi.

Ratkaisevassa osassa oleva maalaus

Uudessa sarjassa korostetaan hahmojen sarjakuva-alkuperää. Toisin kuin jotkut ovat saattaneet luulla, uusi DuckTales ei pyri kopioimaan Carl Barksin tai Don Rosan piirrostyyliä, vaan sarjakuvamaisuus tuodaan esille muilla tavoin. Roope pukeutuu sarjakuvista tuttuun punaiseen nuttuunsa ja Akun yllä näemme ensi kertaa mustan merimiesasun. Animaation taustat ovat pistevarjostuksineen kuin suoraan sarjakuvasta. Sarjakuvan alkuperää korostetaan erityisesti tv-sarjan introssa, missä hahmot hyppivät ruudusta toiseen ja jopa ulos sarjakuvan sivuilta. Kovimmat Barks tuntijat saattavat huomata, että introssa on neljä kohtausta, mitkä on henkiin herätettyjä Barksin maalauksista. Barksin maalauksia viljellään sarjassa itsessäänkin taajaan. Roopen kartanon seinät ovat täynnä tauluja, jotka mukailevat tuttuja maalauksia. Kuvien seasta voi bongata myös Don Rosan sarjakuvista tutut Roopen vanhemmat ja Roopen itsensä kymmenvuotiaana pojankoltiaisena.

Muutoksiakin on tehty. Tupu, Hupu ja Lupu ovat saaneet uudessa sarjassa enemmän yksilöllisiä luonteenpiirteitä, eivätkä ole enää vain yksi hahmo kolmessa kehossa. Alkuperäisessä sarjassa Tepa oli äärimmilleen stereotypisoitu tyttölapsi nukkeineen ja leikkiteeastioineen, joka etsi hyväksyntää itseään hieman vanhemmalta (?) ankkakolmikolta. Uudessa sarjassa Tepa vaikuttaisi olevan enemmänkin kolmikkoa eteen päin vievä voima. Herkästi innostuva fanityttö, kuka haluaa selvittää ankkain suvun koukeroisimmatkin mysteerit. Tämä Tepa on huomattavasti alkuperäistä kiinnostavampi hahmo. Rouva Taateli taas ei ole enää vain Roopen kartanosta huolehtiva taloudenhoitaja vaan hänelle on rakennettu hurja taustatarina, mikä avautunee sarjan edetessä. Uudessa sarjassa hän on mukana myös Roopen henkivartijana. Heimo Huima on lähimpänä 1980-luvun DuckTalesia ja Roopesta huokuu ärtyisä, mutta pohjimmiltaan perhettään rakastava sarjakuvavastineensa.

Kuten jo aiemmin mainitsin, Aku on nyt tasavertainen jäsen sarjassa ja tässä versiossa hahmoon otetaan elementtejä niin vanhoista slapstick -tyylisistä klassikkolyhäreistä kuin sarjakuvista tutusta moniulotteisemmasta Akusta. Akun äänestä on ajoittain hieman haastava saada selvää, mutta alkuperäisessäkin sarjassa hahmoa näytellyt Tony Anselmo tekee roolissa kuitenkin oikein hyvää työtä.

Muut ääniroolit ovatkin sitten laitettu kokonaan uusiksi. Ankanpoikien yksilöllisistä äänistä vastaavat mm.  Community -sarjasta tuttu Danny Pudi, esimerkiksi Parks and Recreationissa näytellyt Ben Schwartz, sekä suositusta Saturday Night Live -ohjelmasta tuttu Bobby Moynihan. Heimo Huiman äänenä toimii niin ikään SNL:stä tuttu Beck Bennett, Rouva Taatelina puhuu mm. The Neighborsissa mukana ollut Toks Olagundoye, Tepan ääniroolista vastaa vaikkapa Raising Hope -tilannekomediassa näytellyt Kate Micucci.

Edesmennyt Alan Young jätti suuret saappaat täytettäväkseen Roope Ankan roolissa. Hän ehti lainata ääntänsä Roopelle yli kolmen vuosikymmenen ajan ja oli siinä ajassa saanut suuren fanikunnan. Alan Youngin Roope on hurmaavine skottiaksentteineen itsellenikin ollut se rakkain ja siksi minua jännitti, jopa hieman pelotti kuulla, kuka oikein perisi Roopen roolin mestarimaiselta Youngilta, joka kuitenkin puhui Roopea vielä viime vuonna tuotetuissa upouusissa Mickey Mouse lyhäreissäkin, vain hieman ennen kun menehtyi 96 vuotiaana. Mutta kun silmiini sattui uutinen skotlantilaisen David Tennantin kiinnittämisestä Roope Ankan rooliin, kaikki pelkoni olivat tiessään. Useimmille mies on varmasti tuttu Doctor Who -sarjasta ja minäkin hänet sieltä tiesin, mutta varsinaisen vaikutuksen näyttelijä oli minuun tehnyt Marvelin sarjakuviin pohjautuvassa tv-sarjassa Jessica Jones, missä Tennant näytteli hienosti sarjan ensimmäisen tuotantokauden vihollista Kilgravea.

Muut roolit eivät paljon edellisille kalpene, kuten alla olevasta listata voi huomata:

Paul F. Tompkins – Hannu Hanhi

Jim Rash – Pelle Peloton

Allison Janney – Kultu Kimallus

Margo Martindale – Konnamuori

Eric Bauza - Karhukopla

Keith Ferguson - Kulta-Into Pii

Lin-Manuel Miranda – Maukka Munankuori/Turboankka

Josh Brener - Mark Beaks.

Listan viimeisin on sarjaa varten luotu täysin uusi hahmo.

Kaiken uutisoinnin ja lupaavalta vaikuttavan pilottijakson jälkeen minulla on suuri luotto uuteen tekijätiimiin ja heidän luomaan sarjaansa, mikä tuntuu olevan täynnä yllätyksiä ja viittauksia sarjakuvien lisäksi mm. myös vanhoihin klassisiin Disneyn tv-sarjoihin. Hyvin sarjakuvani tuntevana jotkin tv-sarjaa varten tehdyt muutokset auheuttavat hieman närää, mutta uskon lämpeneväni niillekin, kunhan sarja pääsee kunnolla vauhtiin ensi kuussa.

Entä milloin tästä kaikesta pääsee nauttimaan suomeksi? Mitään ei ole vielä vahvistettu, mutta Aku Ankka-lehden toimitus on puhunut, että uutta Ankronikkaa nähtäisiin meillä ensi vuoden alusta lähtien. Sitä siis odotellessa...

Arvostelu: Roope-setä 451

Elokuun Roope-setä-lehti on viimekuisen Enrico Faccini -platinanumeron jälkeen jälleen niin sanotusti normaalin päiväjärjestyksen mukainen. Pitkinä sarjoina ovat klassikoksi nimetty sarja vuodelta 1976, Suuren pokaalijahdin viides osa, Karhukopla-juttu sekä Heshukka-sarja. 

Mainittu klassikko on Alfredo Castellin ja Massimo De Vitan Raha ei tule pahan luo. Jos sarjasta jotenkin klassikon saisi tehtyä, tapahtuisi se ehdottomasti De Vitan piirrosten välityksellä. Käsikirjoitus tarinalle ei kuitenkaan ole sellainen, että fanfaareja olisi tarpeen soitella. Tarina on hyvä ja ilo lukea, mutta siinä se. Jälkipolville ei tästä kokemuksesta kerrottavaa oikein jää. 

 

Sarjan jälkeen sijoitetussa Päivän pamauksessa tarina rinnastetaan Carl Barksin klassikoiden klassikkoon Ovela Roope-setä. Täytyy myöntää, ettei Barksin sarja tarinaa lukiessa pyörinyt mielessä, mutta jälkikäteen lainaaminen on todettavissa selvänä tapauksena. Barksille ei tietenkään lyödä vertoja, mutta on sitä pahempiakin pastisseja nähty. Barksin ja muiden vanhojen mestareiden eriasteinen apinointi on Disney-sarjakuvassa väistämätöntä ja yleensä varsin tahatonta ja suorastaan luonnollista. Tässä tarinassa ollaan menty täysin tietoisella tiellä eteenpäin. Suorakätistä tuomiota on toiminnasta turha jaella. Tällaistakin on mielenkiintoista nähdä eikä tämä yritys mainitusti niin huono ollut, että vatsapulveria tarvittaisiin. 

Suuri pokaalijahti on edennyt vuoden mittaan epäonnisissa merkeissä niin tarinasarjan hahmojen kuin lukijoidenkin kannalta. Kaikki osat ovat tulleet järkiään lytätyiksi. Tässä viidennessä yrityksessä Onnenpotkuja vuorossa on Hannu ja lajina jalkapallo. Alkupanokset ovat Carlo Panarolle ja Ettore Gulalle varsin suotuisat, mutta niin vain tämäkin homma sössitään. Hyvä teema heitetään aivan hukkaan sarjan ollessa täysin kökkö. Jahtia seuratessa sydän itkee vuolaana verta tietäessään, kuinka monta sivua mokomaan tuhlataan juhlavuoden lehdistä. 

Mikä tahansa tuntuu paremmalta Suuren pokaalijahdin jälkeen. Resepti toimii myös tarinan Yksi lensi yli karhunpesän kohdalla. Muuten hyvin keskinkertainen juttu ei herättäisi oikein minkäänlaisia tuntoja, mutta nyt, oikein sijoitettuna Alessandro Sistin ja Giada Perissinotton tuotos on kuin pieni helpotus epätoivon alhossa. Sarjan keskinkertaisuus puskee kuitenkin niin voimakkaasti esille, ettei harhaa pääse syntymään eikä tarinalle ole luvassa kummoisia pisteitä. 

Bruno Ennan ja Marco Mazzarellon Heshukka-sarjassa Suden yö toistuvat hyviksi todetut X-Mickey-universumin elementit. Tarina on juoneltaan toiminnallinen ja jännityselementtejä täynnään, mutta huumoria ei ole unohdettu. Kaava toimii tälläkin kertaa. Roberto Vianin piirrosten ylivertaista taidokkuutta X-Mickeyn parissa on tullut ylistettyä aina universumiin sijoittuvia tarinoita julkaistaessa. Viania ei Mazzarellokaan vedä alas valtaistuimelta, mutta samaan saliin hänkin voi täysin oikeutetusti astua. Piirroksissa on nimittäin sellaista tunnelmaa, ettei tarinan aikana pääse tulemaan ikävä Viania.

Yksi lehden yksisivuisista on vielä nostettava esiin valitettavasti negatiivisessa mielessä. Takakannessa oleva Carlo Panaron ja Lucio Leonin Lähtölaskenta on harvinaisen hölmön vitsin varaan laadittu. Kiireissäänkö tuottelias Panaro näin onnettoman tekeleen on ylös kynäillyt ja lähettänyt tuotantoon?

Elokuun Roope-sedässä ei juhlatorvia töräytellä. Heshukka synnytti oman, mainion tunnelmansa eikä klassikkokaan kitkerä pala ollut nautittavaksi, mutta tähtinumeroa tästä ei saa. Rimanalitukset ja paremmat suoritukset tasapainottavat tilanteen varsin keskiverroksi. Tällaisessa tilanteessa jäädään vain odottamaan uuden madon pistämistä koukkuun.

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja Teema 51

Aku Ankan taskukirjan teemanumeron 51 pääosassa on itseoikeutetusti 70-vuotisjuhliaan viettävä Roope-setä. Visukintun juhlaopus ilmestyi hieman varkain, sillä juhlan paikkaa odottaisi luonnostaan loppuvuodelle, suorittihan Roope debyyttinsä tarinassa Joulu Karhuvuorella. Toisaalta paikallaan on sekin, että juhlinta ulottuisi koko vuodelle. Melko hiljaista tänä vuonna on vielä ollut, mutta ehkäpä meno lähtee tästä. Roope-teemanumeron ilmestymistä nyt puoltaa sekin fakta, että teema-Taskareita ilmestyy tänä vuonna enää yksi ja se paikka on varattu perinteiselle jouluteemalle. Tosin vuonna 2013 jouluteeman jälkeen ilmestyi vielä yksi numero marraskuussa (36, Minä, robotti), mutta tuolloin kirjoja tulikin vuoden aikana peräti kuusi. Sen jälkeen vuosittainen määrä on vakiintunut neljään.

Kitupiikin juhlanumero kantaa nimeä Pääoma. Kukin päättäköön itse, onko historiallisiakin taustoja vilisevä nimi kirjalle nokkela veto vai ikävän säväyksen tuova. Mahdolliset ikävät säväykset ovat kuitenkin pian tiessään Corrado Mastantuonon tyylikkäästi toteutetun kansikuvan sekä johtosarjan Rahojen turvapaikka myötä. Guido Martinan ja Giovan Battista Carpin sarja on julkaistu Taskarissa 76. Uusinta ei ole missään nimessä pahitteeksi, vaan se toimii loistavana lähtölaukauksena kokonaisuudelle. Sarjan rakenteesta voisi moni nykytekijä ottaa oppia. Juonessa riittää käänteitä eikä punoamisessa edetä selvimmän ja yksinkertaisimman ratkaisun kautta. Tarinan loppu on kuin viimeinen niitti Martinan legendaaristen kykyjen kunniakehyksille. Martinan näkemys Roopen hahmosta suoranaisine pahansuopuuksineen ja kieroiluineen ei tunnetusti ole lähellä Carl Barksin lämminsydämistä Roopea, mutta molemmat ovat yhtä rakastettavia. Siksi Martinan Roope on tärkeä näky juhlallisuuksissa.

Myös Rodolfo Ciminon Roope taitaa tarvittaessa pienen kieroilunkin, mutta ei yllä lähellekään Martinan Roopea. Romano Scarpan piirtämässä Perintöoikeudessa Roope jää hieman statistin rooliin ja ponnahtaa kunnolla esille vasta tarinan loppupuolella. Tämän johdosta Taskarissa 355 nähdyn sarjan nosto juhlakokoelmaan on hieman yllättävä veto. Suurempia surkutteluja ei ole tarpeen viritellä, sillä tarina on toimiva. 

Kuka juuri väitti, ettei Ciminon Roope yltäisi kieroilussa Martinan Roopen rinnalle? Ciminon käsikirjoittamassa sarjassa Roope-setä ja peltilehmät saituri osaa olla melkoisen ketku bisneskettu. Siitä huolimatta on tämänkin tarinan Roopella hivenen sellaista lämpöä, jota ei Martinan Roopelta herkästi löytäisi. Giovan Battista Carpin piirrokset ovat nautittavia, kuten yleensäkin. Käsikirjoituskin hipoo täydellisyyttä ja sitä voi pitää pienenä talouden oppituntina. Vuonna 1972 Aku Ankka -lehdessä lyhennettynä nähty tarina oli syytäkin saada Suomeen myös kokonaisena. 

Ciminolta on mukana vielä kaksi Suomessa ennen julkaisematonta sarjaa. Kuningas Midaan kultaisen kopsahduksen on piirtänyt Paolo Mottura. Sarja sijoittuu tämän uran alkupäähän ja se näkyy piirroksissa, mutta silti niissä on sellaista persoonallisuutta ja ilmeikkyyttä, ettei niistä voi kuin tykätä. Käsikirjoitus on Ciminon tyyliin klassisen vekkuli. Opuksen päättävän, Guido Scalan piirtämän sarjan Varrella virran suoritus on sen sijaan paljon heikompi. Sarjan juoni on höttöä ja Scalan piirrokset jäykkiä. 

Mainittujen lisäksi ainoa ennen julkaisematon pidempi sarja on Ennio Missaglian ja Carlo Limidon Kohtalokas sukellus. Se tuo kirjan sarjoista kenties selkeimmin esille Roopen lämmön ja hyväntahtoisuuden, mutta päälle liimatulla ja tönköllä tavalla. Moinen ei tietenkään ota toimiakseen. Paremman suorituksen hieman samalla teemalla tekevät Giorgio Salati ja Giorgio Cavazzano Joutenolemisen sietämättömässä keveydessä. Taskarissa 343 julkaistu sarja on lämminhenkinen ja samalla luontevasti toteutettu. Tavoiteltu lämpö ja mielihyvä tulevat hyvässä käsikirjoituksessa esiin itsestään eikä niitä tarvitse väkisin pusertaa. 

Massimo De Vitan sekä käsikirjoittama että piirtämä Uusi Ankkalinna on kirjan sisällöstä kummallisin julkaistava. Ihmettelyä ei synny suoraan tarinan juonesta. Sarja on hyvin laadittu ja toimiva. Konteksti sen sijaan ontuu pahemman kerran. Tarinassa Roope päätyy selkeästi sivuosaan ja on tarinassa hyvin passiivinen toimija, joka jää aktiivisempien toiminnan varaan. Tällainen juoni ei tunnu oikein soveliaalta nimenomaan Roopen hahmoa juhlistamaan tarkoitetussa julkaisussa. Tarina on julkaistu Roope-setä-lehdessä vuonna 2010. 

Kirjasta löytyy vielä kaksi sarjaa Enrico Faccinilta. Toinen niistä on ensijulkaisunsa Suomessa saava yksisivuinen Omanarvontunto. Vitsi ei lukeudu Faccinin nokkelimpiin. Roope-setä-lehdessä vuonna 2007 julkaistu sarja Pankkiirin uudet vaatteet taas on Faccinia parhaimmillaan. Hauskuus syntyy tarinassa monin eri tavoin: yksittäisistä vitseistä, hupaisista piirroksista yksityiskohtineen, hulvattomista sivuhahmoista sekä itse päähahmojen reaktioista. Kymmenen vuotta voi tuntua lyhyeltä ajalta uusintajulkaisulle, mutta tällaisissa tilanteissa aika tuntuu menettävän merkityksensä. 

Pääoma on oiva juhlapokkari Roopelle. Kirja on kokonaisuudessaan varsin laadukasta sarjakuvaa. Erittäin hyvät tarinat ovat enemmistössä, mikä on tietysti hyvä saldo. Sellaisia epäonnistumisia ei ole mukana, jotka laskisivat julkaisun arvokkuutta. Joillekin Rodolfo Ciminon edustus peräti neljässä sarjassa voi olla kummastuksen aihe, mutta tarinat olivat järkiään hyviä – sitä kirjan viimeistä lukuun ottamatta, mutta mukana olevien sarjojen suuri määrä lisää luonnollisesti todennäköisyyttä myös heikomman tuotoksen esiintymiselle. Legendat Scarpa, Carpi, De Vita ja Cavazzano ovat jokainen mukana, mutta heidän osuutensa ei ole niin dominoiva kuin takavuosina on usein ollut. Se ei ole missään nimessä mikään puute kirjalle. Legendoja ei ole syytä mihinkään hylätä, mutta on täysin perusteltua antaa näkyvyyttä myös muille tekijöille kuin vain pienelle joukolle sitä kirkkainta kärkeä. Miten muuten kärkiketjuihin voisi tulevaisuudessa kuvitella saatavan uusia nimiä?

Marty Sklar (1934–2017)

Disneyn teemapuistojen suunnittelun ja markkinoinnin erilaisissa tehtävissä Kalifornian Disneylandin avaamisesta lähtien toiminut Marty Sklar on kuollut 27. heinäkuuta. Hän oli kuollessaan 83-vuotias.

Sklarin Disney-ura alkoi vuonna 1955, kun vielä tuolloin Kalifornian yliopistossa opiskellut ja kampuksensa lehteä toimittanut Sklar palkattiin laatimaan 1890-luvun tyyliin tehty The Disneyland News, jota myytiin puiston Main Streetilla. Opiskelujen päätyttyä hän palasi töihin Disneylandin markkinointiosastolle. Sklar eteni uransa aikana Disney-yhtiön johtoportaaseen asti ollen vastuussa suunnittelusta ja kehityksestä Disneyn teemakohteissa, kuten huvipuistoissa, hotelleissa ja risteilyaluksissa.

Sklar nimettiin Disney Legendaksi vuonna 2001. Disneylandin 50-vuotisjuhlien yhteydessä vuonna 2005 hänelle myönnettiin nimike "Imagineering international ambassador". Hän oli ainoa henkilö, joka on osallistunut kaikkien Disneyn teemapuistojen avajaisiin. Sklar jäi eläkkeelle 53 vuoden uran jälkeen vuonna 2009, mutta julkaisi vielä vuosina 2013 ja 2015 omaa uraansa sekä Disney-yhtiön historiaa peilanneet kirjat.

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 455

Vaikka elokuun Taskari kantaa nimeä Puolisukeltaja, luonteeltaan se ei ole sitä. Sukellus pohjaa kohti kun ei jää puolikkaaksi, vaan nyt mennään suoraan syvimpiin vesiin, jonne valo ei ulotu. Taskari numero 455 on tarjonnaltaan surkein miesmuistiin. Jos ei halua pilata mahdollista lomaansa, kannattaa arvostelun ja myös kirjan itsensä lukeminen säästää myöhemmäksi. Jos taas sinulle riittää se, että hyllystäsi löytyvät vain parhaiksi valikoidut Taskarit, ei tämän liittämistä siihen kokoelmaan ole tarpeen miettiä. Jää odottamaan seuraavaa kuuta. 

Tarinat käydään vielä yksilöllisemminkin läpi, mutta meininki oli syytä paljastaa suoraan. Mitä sitä kiertelemään, jos tällaista kuraa eteen sattuu. Gorm Transgaardin ja Giorgio Cavazzanon johtosarja Pitkä, kumma kesä rytmittää jo selviä säveliä alkavalle tuomittujen marssille. Sarja on kamalaa, lässyttävää huttua. Masentavinta on se, että sarja on huono, mutta vielä huonompaa on luvassa. 

Äärimmäisen paha enne on myös se, että Enrico Faccini on täysin tavoistaan poiketen jäässä. Yksisivuinen Yksi, kaksi, kolme on vitsiltään niin kömpelö, että voi vain ihmetellä, onko tällaista tosiaan päässyt maailmalle Faccinin työpöydältä. Neroillekin sattuu huonoja päiviä. Sinänsä masentavaa on, että Faccinin harvinainen harhalaukaus sattuu juuri siihen kirjaan, jossa edes jonkinlainen pikku piristys olisi enemmän kuin paikallaan. 

Giorgio Figusin ja Roberto Marinin Mikki-sarja Delfiinien saari alkaa jo näyttää, missä tosiaan mennään. Tarina on ällöttävän teennäinen innottomalla juonella. Marinin jäykät ja ilmeettömät piirrokset kruunaavat asioiden surkean tolan. Miehelle sopii paremmin ankkojen piirtäminen. Seuraavan tarinan, lyhyeksi jäävän Yötyö miestä syö, idean olisi taas sopinut antaa jollekin muulle käsikirjoittajalle kuin Daniele Vesellalle. Hän tuhrii rangaistuslaukauksen, vaikka maalivahti on jäänyt pirtelölle. Juonen asetelma olisi antanut mahdollisuuksia vaikka minkälaisiin komediallisiin käänteisiin, mutta siitä huolimatta Vesella pakenee lähimmästä ulospääsystä. Luciano Milanon piirrokset eivät lohduta.

Sankarin monissa kasvoissa kätensä pääsevät likaamaan molemmat tekijät. Piirtäjä Nicola Tosolinin synti lienee tällä kertaa suurempi. Persoonallisuudella voi saada paljon anteeksi ja päästä pitkällekin, mutta Tosolinin viiva on paikoitellen sellaista, ettei tunne laisinkaan lukevansa Disney-sarjakuvaa. Kuvottavasti toteutetut Karhukoplan konnat ovat viimeinen pisara. Käsikirjoituksellakaan ei juhlita. Taitavana vitsiniekkana tunnetulle Fausto Vitalianolle on sattunut harvinaisen huono päivä, sillä tarina ei edes korjaa kurssiaan etenemisensä aikana. Sarjan ydin on ponnettomasti rakennettu eivätkä vitsit toimi sitten yhtään niiden vaikuttaessa väkisin päälle liimatuilta. 

Carlo Panaron käsikirjoitus tarinalle Mestarien sormus herättää toiveikkuutta aivan alussa, sillä sarjalle on sorvattu mielenkiintoinen historiallinen viitekehys. Se ei kuitenkaan kanna, kun Panaro päättääkin lähteä kuljettamaan tarinaa aivan eri tielle. Loppu onkin sitten jo puhki kulutetuilla sanoilla kuvailtava: kuvottava, ällöttävä, kömpelö,… Giada Perrissinotton piirroksetkaan eivät tässä toimi. 

Edes kovat otteet eivät kirjaa enää pelasta. Massimiliano Valentini ja Ettore Gula yrittävät tarinassaan Tapaus Kultasanta Rankku Kanuunan ja Touhon kera, mutta epäonnistuvat. Sarjan huumori on niin intohimotonta ja lepsusti ideoitua, ettei se vain voi toimia. Marco Gervasion Säteen sokaisemassa huumori rakentuu Eka Vekaran paremmasta toiveita herättävien lemmentaitojen varaan. Disney-sarjakuvassa on aina riskiveto rakentaa tarina vain tämän vitsin varaan. Palkkiota ei seuraa tälläkään kertaa.

Augusto Macchetton ja Carlo Limidon Muinaisen maissin mysteerissä yritetään vielä uudelleen pienen historiallisen viitekehyksen kera. Samanlaista kikkaa kokeili kirjassa aiemmin Carlo Panaro Mestarien sormuksessa. Metsään mentiin silloin ja sinne päädytään myös nyt. Imelyys on avainsana sarjan äklöttävyydelle. 

Harvoin Ankkaa lukiessaan saa huokaista helpotuksesta, kun on viimeisen sarjan aika, mutta nyt on moisellekin ihmeelle paikka. Alessandro Sistin ja Stefano Intinin Risto Viikari ja Projekti Pikiankka ei kirjaa pelasta. Mitenkäs se siinä onnistuisikaan, kun se itsekin on epämieluisa tekele? Kuten edeltäneessä sarjassa, tässäkin sorrutaan imelyyteen. Lisäksi sarjaa vaivaa paha tarkoituksen puute, mikä saa kaiken vaikuttamaan väkisin väännetyltä. Se ei ole koskaan hyvä asia.

Elokuun Taskari on usein ollut vahvasti lomatunnelmissa kulkeva kokooma. Suomessa lomat lähenevät elokuun alussa kirjan ilmestyessä jo loppuaan, mutta Keski-Euroopassa elokuu on yleinen lomakuukausi. Loma-aikojen Taskarit ovat niin usein olleet sellaisia leppoisia, hyvän mielen tuottavien tarinoiden julkaisualustoja, että mielikuva ja sitä myöten odotukset uusia kirjoja kohtaan ovat samanlaiset. Se ei tunnu edes liikaa vaaditulta. 

Puolisukeltaja pettää pahoin tämän mukavan perinteen. Kirjaa ei kehtaa suositella kenellekään. On sangen harvinaista todistaa tapausta, jossa ei tunnu olevan mitään hyvää. Yksikään tarina ei saa ruusuja. Risuja jaettiin niin paljon, että talvivarasto pitää täyttää uudelleen. Jos jotain positiivista tästä voi poimia, on se, että suunta voi tämän jälkeen olla vain ylöspäin. Pahempi pohjanoteeraus rikkoisi jo fysiikan lakeja vastaan. Syyskuun Reissumiehen kansi on sekin kuin lomatunnelmaisesta Taskarista. Sehän vaikuttaa täydelliseltä paikalta paikolle.