Uutta Ankronikka-sarjakuvaa Amerikassa

Ankronikan uuden tulemisen myötä ei sarjakuvarintamallakaan ole levätty asian suhteen laakereilla. Disney-sarjakuvaa Yhdysvalloissa nykyään julkaiseva IDW-kustantamo aloittaa uusia tarinoita sisältävän Ducktales-lehden. Lehden sarjakuvat on piirretty samaan tyyliin kuin syksyllä alkava televisiosarja. Näytteitä ensimmäisistä tarinoista voi tutkailla osoitteessa http://www.cbr.com/ducktales-0/.

Nalle Puh sensuurin kynsissä Kiinassa

Nalle Puh on joutunut Kiinassa paikallisten sensuuriviranomaisten syyniin. A. A. Milnen luomaa ja Disneyn nykyään omistamaa hahmoa koskeneet julkaisut on poistettu kiinalaisista sosiaalisen median palveluista. Sisältöä Nalle Puhin kiinankielisellä kirjoitusmerkillä varustettuna ei voi enää palveluissa julkaista.

Syytä asetetuille rajoituksille ei ole annettu, mutta taustalla epäillään olevan jo joitakin vuosia vallinneen Internet-trendin, jossa Kiinan presidenttiä Xi Jingpingiä esittäville kuville on haettu Nalle Puh -vastineita. Presidentti ja Puh on esimerkiksi kuvattu samoin ilmein ja asennoin. Puhista puhistiin Kiinassa myös keväällä, jolloin länsimaiselle lastenkirjallisuudelle Nalle Puh -kirjoja mukaan lukien asetettiin rajoitteita maassa.

Arvostelu: Roope-setä 450

Enrico Faccinin platinanumeroa on odotettu kuin kuuta nousevaa ja viimeinkin se on käsillä. Faccinin kutsuminen mykän komiikan mestariksi on toimitukselta osuvaa, vaikka eivät miehen taidot siihen rajaudukaan, kuten lehden sisältökin osoittaa. Sanattoman huumorin viljelijänä hän on kuitenkin niin Disney-sarjakuvan saralla kuin laajemminkin katsottuna täysin omaa laatuaan. 

Numero alkaa Faccinin uran läpikatsauksella. Hienoa on, että tämän esittelyn lisäksi lehteen on saatu mukaan myös taiteilijan itsensä omia kommentteja. Ne ovat Disney-sarjakuvantekijöiltä harvinaista herkkua ja platinanumerot ovat sellaiselle juuri otollinen alusta. 

Lehden ensimmäinen sarjakuva on samalla Enrico Faccinin ensimmäinen tarina. Vuodelta 1989 oleva Rokilla rikkauksiin ei luonnollisesti ole mikään klassikkojen klassikko eikä sitä todennäköisesti tunnistaisi Faccinin tuotokseksi, jos tietoa siitä ei olisi. Tarinassa ei ole sitä absurdia hulluttelua, jota Faccinin komedioilta on myöhemmin totuttu näkemään. Se on pikemminkin hyvin perinteinen mukava pikku hupailu. Piirroksiinsakaan Faccini ei ole vielä omaa tyyliään löytänyt, mutta kyseessä on tosiaan hänen ensimmäinen sarjansa. Se muistettaessa täytyy todeta, että siihen nähden tarina on varsin sujuva kokonaisuus. Joka tapauksessa tämän Suomessa aiemmin julkaisemattoman debyytin poimiminen platinanumeroon mukaan on toimitukselta sellainen teko, joita näissä tilanteissa täytyykin tehdä. 

Seuraavan sarjan myötä siirrytään kymmenen vuotta eteenpäin. Tarinassa Varo mitä toivot Faracin piirrostyyli on jo tunnistettavissa, joskaan vielä ei ole saavutettu tyylin huippua. Käsikirjoitus lyhyelle jutulle on toisen kelpo komedianikkarin Tito Faracin työtä. Ajankohta on Faracille vielä varhainen eikä jutussa päästä oikein mihinkään. Myöhemmin lehden sivuilla hypätään vielä toinen tasavuosikymmen eteenpäin kokonaan Faccinin tekemään sarjaan Hengen voitto. Sen teema on sama, mutta toteutus on täydellistä Faccinia eli sitä luokkaa, että varhaisemmalle tekeleelle jää kuriositeetin rooli. Sarjojen myötä lehden sisälle syntyy mielenkiintoinen vertailukohta. 

Lehdessä nähtävä Lahjapulma on siinä mielessä hyvä valinta numeroon, että sen myötä nähdään, miten Faccinilta on sujunut hiiriuniversumin puolella piipahtaminen varhaisemmassa vaiheessa tämän uraa, tässä tapauksessa vuonna 2003. Sujuvathan herralta myös hiiret, Hessu ja kumppanit, mutta kyllä Faccinin ankoissa on aina ollut enemmän ruutia. Käsikirjoitukseltaan sarja on lehden heikoin, sillä Sergio Tulipanon viritelmä on täysin ennalta arvattavissa. 

Viimeiset kilu-kilut on lehden pidemmistä sarjoista oikeastaan ainoa Faccinille tyypillinen tarina tarkoittaen sitä, ettei siihen liity mitään sellaista erikoista, joka tekisi siitä tämän uralla ainutlaatuisen tai ainakin poikkeuksellisen. Tarinan nimestä voinee jo sen päätellä ja toimituskin sen mainitsee, että sarja on kunnianosoitus Romano Scarpalle ja tämän klassikolle Viimeinen kulu-kulu. Faccinin kunnianosoituksesta tekee entistäkin kunniallisemman se, että sarja on kaikesta huolimatta täysin oma, itsenäinen teoksensa, mitä Faccinin kuuluisa omaperäisyys vain korostaa. Tarinaa lukiessaan voi vain ihaillen ihmetellä sitä taidon ja mielikuvituksen määrää, mikä Faccinilla on. Vaikka hänen täysin uniikit ideansa ovat välillä kuin toisesta maailmasta, saa hän silti aina aikaan järkevän, ymmärrettävän ja ennen kaikkea hauskan tarinan. 

Lehden erikoisin ja kaikilta osin poikkeuksellisin tarjonta on säästetty lopuksi. Synkkäsolan arvoitus on samalla lehden uusin tarina, sillä se on vuodelta 2013. Toimitusta lainaten ”tarina paljastaa lukijalle myös hulluttelija-Faccinin vakavamman, synkeämmän puolen.” Sitä se totisesti tekee, mutta ei hätää, sarja on edelleen tunnistettavissa aidoksi Facciniksi. On vain silkka ilo havaita vielä vuosien jälkeen Faccinista yhä monipuolisempia, mutta yhtä taidokkaita piirteitä. Sarja todistaa paitsi Faccinin kyvyn antautua absurdin huumorin lisäksi täydellisesti tummasävyisemmän maailman vietäväksi myös hänen suurenmoisen kehityksensä hiiriuniversumin loihtimisen taitajana. Vertailua voi jälleen halutessaan tehdä Synkkäsolan arvoituksen ja Lahjapulman välillä. 

Pitkien sarjojen ja useamman sivun vitsinvääntämisten lisäksi lehdestä löytyy vielä niiden väliin ripoteltuina Faccinin yksisivuisia. Ne ovat olennainen, merkittävä ja rakastettava osa Faccinin tuotantoa ja olisikin ollut huutava vääryys, jos niitä ei olisi ollut mukana. Vielä niiden lisäksi sivujen kätköistä löytyy varsin tyylikäs kuvitus Pariisin Disneylandin 20-vuotisjuhlalle. Kaikki 132 sivua kannattaa todella käydä tarkoin läpi, huolella jälkeä tutkaillen ja teksteihin paneutuen. 

Ei siitä tainnut missään vaiheessa olla epäilystäkään, etteikö Faccini-platinanumero olisi onnistunut kokonaisuus. Huonon Faccini-kokooman koostaminen olisi vaikeaa, koska Faccinilta ei juuri huonoja sarjoja näe. Ainoa, missä voisi mennä vikaan, olisi paketin kasaaminen niin, ettei siitä muodostuisi monipuolista kokonaisuutta, joka laajasti esittelee ansioitunutta tekijäänsä. Tähän miinaan ei platinanumerossa astuta. Faccinin uran läpikäyminen on toteutettu ilahduttavan monipuolisesti. Koluamattomia nurkkia ei voi väittää jäävän. 

Rehellisyyden nimissä on muistettava, että lehteen sisältyi kaksi sarjaa, joiden käsikirjoitus ei tyydyttänyt. Ei ole sattumaa, että kyseiset sarjat olivat sisällöstä juuri ne, jotka eivät olleet Faccinin käsikirjoittamia. Näidenkin sarjojen julkaisu oli kuitenkin hyväksi, sillä niillä oli annettavanaan arvokas opetus Faccinin kyvykkyydestä. Vaikka käsikirjoitukset eivät olleet vahvoja ja vaikka Faccini ei ollut kummassakaan tapauksessa vielä täydessä iskussa tyyliltään, olivat tarinat mieluisaa makusteltavaa. Faccinin ansiosta.

Aladdin-elokuvalla vaikeuksia löytää päätähdet

Disney-klassikko Aladdinin live action -uusintaversio on joutunut vastatuuleen, sillä tuotannolla on vaikeuksia löytää näyttelijöitä elokuvan nimirooleihin eli Aladdinin ja Jasminen hahmoille. Disney on tehnyt sopivien näyttelijöiden löytämiseksi globaalia hakua ja jopa 2000 näyttelijän kerrotaan koe-esiintyneen jompaankumpaan rooliin. Disney haluaa Aladdinin näyttelijän taustojen olevan joko Intiasta tai Lähi-idästä.

Dev Patelia ja Riz Ahmedia on huhuttu Aladdinin rooliin, mutta studion vaa'an kerrotaan kallistuneen täysin uuden tähden kannalle. Jasminen näyttelijää ei ole haluttu palkata ennen Aladdinin roolin täyttämistä, mutta Naomi Scottin ja Tara Sutarian väitetään olevan vahvoilla. Will Smithin on vahvistettu esittävän Henkeä.

Aladdin-elokuvan ohjaa Guy Ritchie. Kuvausten oli tarkoitus alkaa jo kesäkuussa, mutta viivästynyt näyttelijöiden valitseminen on lykännyt aloitusta. Samaan aikaan Aladdin-projektin takkuillessa Disney on käynnistänyt Kiinassa etsinnän päätähden löytämiseksi tulevaan Mulan-filmatisointiin.

Kermit saa uuden ääninäyttelijän

The Muppet Show'n päähahmo Kermit saa uuden äänen Matt Vogelilta. Vogel oli vuonna 2014 julkaistun Muppets Most Wanted -elokuvan Constantine-hahmon ääni. Hahmo oli Kermitin imitaattori, joten Vogelin valinta viestii muutosten hillitsemisestä. Päätöksen teki Muppettien luojan Jim Hensonin poika Brian.

Tämä on vasta toinen kerta, kun Kermitin ääninäyttelijä vaihtuu. Jim Henson toimi sammakon äänenä aina kuolemaansa vuonna 1990 saakka. Sen jälkeen lähes kolmeksi vuosikymmeneksi vastuun otti Muppettien parissa 1970-luvulta asti työskennellyt Steve Whitmire. Whitmiren nyt tapahtuneen lähdön syitä ei ole kerrottu julkisuuteen.

Muppetit tekivät viime syksynä paluun Yhdysvaltain televisioon. The Muppets -sarja ei kuitenkaan saanut enää toista tuotantokautta, sillä ABC-kanava ilmoitti toukokuussa sen perumisesta. Sarjan katsojaluvut olivat hyvän alun jälkeen pudonneet liian alas. Muppettien taival jatkuu toistaiseksi Internetissä julkaistavissa videoissa.

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 454

Heinäkuun Taskari on Menolippu. Se, onko se sitä syvimpiin pohjamutiin, ylimpiin iloittelun sfääreihin vai jonnekin näiden välistä, selviää pureskelemalla opus läpi. Ainakin kirjan alku viittaa vahvasti matkaan viimeksi mainitun suuntaan. Andreas Pihlin käsikirjoitukset eivät enää viime vuosina ole olleet niin yleinen näky kuin edellisen vuosikymmenen mittaan. Sekä hänen että piirtäjä Flemming Andersenin nimien havaitseminen sisällysluettelossa on lähtökohtaisesti mielialaa kohottava asia. Kun herrojen Poutasaaren pimennys -sarjaan lyödään mukaan vielä Taikaviitta, on oikeutettua odottaa jonkinlaista irtiottoa valtavirrasta. 

Egmontin tuottamien Taikaviitta-sarjojen ongelmat ovat olleet niiden aloittamisesta saakka selviä. Ne eivät ole pärjänneet vertailussa italialaisille sisarilleen. Kunniafanfaareille ei ole aihetta tälläkään kertaa, vaikka Egmont-sarjoille harvinaisempi Taavikin on otettu mukaan. Suurin osaa sarjaa kuluu odottavissa tunnelmissa, sillä nimihahmo Taikaviittaa ei juuri näy. Juonikaan ei tähän puutteeseen lohtua tuo, sillä yllätykset puuttuvat eikä asetelmakaan mikään järin mielenkiintoinen ole. Johtosarja saa täten osakseen risuja. Toivottavasti Pihl vielä löytää sen teränsä, jonka hurmoksissa hän vanhoja käsikirjoituksiaan laati.

Hurmosta ei seuraavan tarinan tekijältä puutu eikä yleensä lukijoiltakaan hänen töitään ihaillessa. Castyn Mikki Hiiri Ajankajo-saarella pitää sisällään kaikkea sitä, mitä johtosarjasta tuntui puuttuvan. 70 sivuun paisuva seikkailu on heti kättelyssä mielenkiintoinen. Se ei missään kohtaa jämähdä kaavamaiseksi tuotokseksi, vaan on monipolvinen ja kykenee yllättämään lukijansa kerta toisensa jälkeen. Sarja tuo etäisesti mieleen vuosikymmen sitten Disneyn omistamalla ABC-kanavalla pyörineen Lost-tv-sarjan, mutta pian käy selväksi, ettei Castylla ole mielessään sen väkinäinen parodiointi. Tarina on täyden viiden tähden saaliin arvoinen ja Taskari kannattaa kaivaa käsiinsä jo pelkästään sen vuoksi. 

Rodolfo Ciminon käsikirjoituksia on vuosien varrella syytetty kaavamaisuuksiin jämähtämisestä. On myönnettävä, että Ciminon sarjat kulkevat varsin usein vakaata reittiään, mutta miehestä teki legendan tämän uskomaton kyky elähdyttää tarinansa mitä mielikuvituksellisin elementein. Giorgio Cavazzanon piirtämä Lepakkopelikaanit kertoo tästä piirteestä jo nimessään. Legendat ovat legendoja, minkäs sille mahtaa. Tarina on oivallinen jälkiruoka Castyn seikkailulle. 

Kiitetty parivaljakko on seuraavankin sarjan takana. Lucio Leoni ja Emanuela Negrin tulivat takavuosina tutuiksi hauskoista Taikaviitta-sarjoistaan, mutta viittasankarin poissaolokaan ei heille ongelmia tuota, kuten Pulmallinen palkintojahti osoittaa. Taattu Leonin ja Negrinin huumori loistaa ja piirrokset ovat samanlaista herkkua. Kirjalla tuntuu olevan oikea huippusarjojen putki päällä. 

Valitettavasti jokainen putki tulee joskus päätökseensä. Tälle niin käy harmillisesti Jacopo Cirillon ja Silvia Zichen Aku Ankan ja salaperäisen kyltin kohdalla. Harmitusta lisää se, että tarinalla olisi ollut olemassa täysin realistiset mahdollisuudet jatkaa huippusuoritusten saldoa. Zichen piirroksissa ei tietenkään mitään vikaa ole, päinvastoin ne ovat erinomaista jälkeä. Myös käsikirjoituksella on hetkensä. Toimivaa viihdykettä pystytään tarjoamaan, mutta homma läsähtää tarinan runkoon eli sen pääjuoneen, joka vie tarinan aivan liian lässyttävän meiningin armoille. Se ei tähän kuvioon sovi ja sotkee pakan niin tehokkaasti, että tulos on huono. 

Augusto Macchetton ja Graziano Barbaron Kadonneiden kirjoitusten taika kärsii hieman samanlaisista oireista. Juonella on hyvä idea, mutta toteutus ontuu. Sarjaa olisi voinut vierittää pidemmälle niin puhtaasti huumorin kuin jännityksenkin voimin. Nyt kerä puretaan välittömästi, kun se on saatu jotenkuten kokoon. Lässytykseen taipuvainen runko löytyy tästäkin. Sen tehokkuutta syö erityisesti sen toistuva ja täysin paljastava rakentuminen. Äärimmäisen pahaksi äityvä ennalta arvattavuus on tarinan turmioksi. 

Hansu-sarjojen kanssa mennään harvoin metsään, kun huumori ja vauhti ovat kohdallaan. Riccardo Pesce ja Francesco D’Ippolito osoittavat, kuinka Hansun seurassa möhlitään lähtökuopista alkaen. Ruoasta rakkauteen riistää Hansulta tämän huumorin ytimen viedessään tämän ruokahalun. Moinenkin ratkaisu voisi toki toimia ja olisihan se ainakin erilainen, mutta silloin pitäisi ajokkinsa hallita. Pesce ajaa kuitenkin konepelti seinää kohti ja siinä kiinni. Meno on tuskallista ja matelevaa. Vaikka tarina ei edes ole kovin pitkä, tuntuu se ikuisuudelta. Ruoasta rakkauteen on mahdollisesti huonoin koskaan lukemani Hansu-tarina. En ainakaan kykene muistamaan toista tällaista tapausta. 

Carlo Panaron ja Alessia Martusciellon Ihannemiehen jäljillä ei pääse kirjassa suotuisalle paikalle, kun edeltäjän jäljiltä tunnelma on murskaava. Sen verran se sijainnistaan kuitenkin hyötyy, ettei ainakaan yhtään alemmas voi enää vajota. Lähemmäs pintaa sarja pyristeleekin, mutta paljon jää matkaa vielä tekemättä. Negatiivisen puolelle jää tämänkin sarjan tulos, kun yllätyksiä ei ennakoitavaan etenemiseen mahdu eikä juonessa oikein riitä mielenkiintoa. 

Taskarin jälkimmäinen puoli täyttyi pahasti flopista flopin perään. Hyvät sarjat olivat määrällisesti selvässä vähemmistössä, mutta ne olivat niin loistavia suorituksia, että niiden positiivisuus kykeni peittoamaan floppien negatiivisuuden. Mainitusti jo pelkästään Castyn huippusarja antaa teokselle täyden suosituksen. Vaikka siltä osin puhtain paperein säilyttiin, ei tästä pidä tietenkään ottaa oppia tulevaa varten. Kokonaisuus on osiensa summa eikä tilanne saisi äityä sellaiseksi, että pari loisteliasta pelastaa alisuoriutujien suuren lauman. Toivottavasti seuraavan Taskarin nimi Puolisukeltaja ei ole tällaisen ennusmerkki.