Arvostelu: Roope-setä 450

Enrico Faccinin platinanumeroa on odotettu kuin kuuta nousevaa ja viimeinkin se on käsillä. Faccinin kutsuminen mykän komiikan mestariksi on toimitukselta osuvaa, vaikka eivät miehen taidot siihen rajaudukaan, kuten lehden sisältökin osoittaa. Sanattoman huumorin viljelijänä hän on kuitenkin niin Disney-sarjakuvan saralla kuin laajemminkin katsottuna täysin omaa laatuaan. 

Numero alkaa Faccinin uran läpikatsauksella. Hienoa on, että tämän esittelyn lisäksi lehteen on saatu mukaan myös taiteilijan itsensä omia kommentteja. Ne ovat Disney-sarjakuvantekijöiltä harvinaista herkkua ja platinanumerot ovat sellaiselle juuri otollinen alusta. 

Lehden ensimmäinen sarjakuva on samalla Enrico Faccinin ensimmäinen tarina. Vuodelta 1989 oleva Rokilla rikkauksiin ei luonnollisesti ole mikään klassikkojen klassikko eikä sitä todennäköisesti tunnistaisi Faccinin tuotokseksi, jos tietoa siitä ei olisi. Tarinassa ei ole sitä absurdia hulluttelua, jota Faccinin komedioilta on myöhemmin totuttu näkemään. Se on pikemminkin hyvin perinteinen mukava pikku hupailu. Piirroksiinsakaan Faccini ei ole vielä omaa tyyliään löytänyt, mutta kyseessä on tosiaan hänen ensimmäinen sarjansa. Se muistettaessa täytyy todeta, että siihen nähden tarina on varsin sujuva kokonaisuus. Joka tapauksessa tämän Suomessa aiemmin julkaisemattoman debyytin poimiminen platinanumeroon mukaan on toimitukselta sellainen teko, joita näissä tilanteissa täytyykin tehdä. 

Seuraavan sarjan myötä siirrytään kymmenen vuotta eteenpäin. Tarinassa Varo mitä toivot Faracin piirrostyyli on jo tunnistettavissa, joskaan vielä ei ole saavutettu tyylin huippua. Käsikirjoitus lyhyelle jutulle on toisen kelpo komedianikkarin Tito Faracin työtä. Ajankohta on Faracille vielä varhainen eikä jutussa päästä oikein mihinkään. Myöhemmin lehden sivuilla hypätään vielä toinen tasavuosikymmen eteenpäin kokonaan Faccinin tekemään sarjaan Hengen voitto. Sen teema on sama, mutta toteutus on täydellistä Faccinia eli sitä luokkaa, että varhaisemmalle tekeleelle jää kuriositeetin rooli. Sarjojen myötä lehden sisälle syntyy mielenkiintoinen vertailukohta. 

Lehdessä nähtävä Lahjapulma on siinä mielessä hyvä valinta numeroon, että sen myötä nähdään, miten Faccinilta on sujunut hiiriuniversumin puolella piipahtaminen varhaisemmassa vaiheessa tämän uraa, tässä tapauksessa vuonna 2003. Sujuvathan herralta myös hiiret, Hessu ja kumppanit, mutta kyllä Faccinin ankoissa on aina ollut enemmän ruutia. Käsikirjoitukseltaan sarja on lehden heikoin, sillä Sergio Tulipanon viritelmä on täysin ennalta arvattavissa. 

Viimeiset kilu-kilut on lehden pidemmistä sarjoista oikeastaan ainoa Faccinille tyypillinen tarina tarkoittaen sitä, ettei siihen liity mitään sellaista erikoista, joka tekisi siitä tämän uralla ainutlaatuisen tai ainakin poikkeuksellisen. Tarinan nimestä voinee jo sen päätellä ja toimituskin sen mainitsee, että sarja on kunnianosoitus Romano Scarpalle ja tämän klassikolle Viimeinen kulu-kulu. Faccinin kunnianosoituksesta tekee entistäkin kunniallisemman se, että sarja on kaikesta huolimatta täysin oma, itsenäinen teoksensa, mitä Faccinin kuuluisa omaperäisyys vain korostaa. Tarinaa lukiessaan voi vain ihaillen ihmetellä sitä taidon ja mielikuvituksen määrää, mikä Faccinilla on. Vaikka hänen täysin uniikit ideansa ovat välillä kuin toisesta maailmasta, saa hän silti aina aikaan järkevän, ymmärrettävän ja ennen kaikkea hauskan tarinan. 

Lehden erikoisin ja kaikilta osin poikkeuksellisin tarjonta on säästetty lopuksi. Synkkäsolan arvoitus on samalla lehden uusin tarina, sillä se on vuodelta 2013. Toimitusta lainaten ”tarina paljastaa lukijalle myös hulluttelija-Faccinin vakavamman, synkeämmän puolen.” Sitä se totisesti tekee, mutta ei hätää, sarja on edelleen tunnistettavissa aidoksi Facciniksi. On vain silkka ilo havaita vielä vuosien jälkeen Faccinista yhä monipuolisempia, mutta yhtä taidokkaita piirteitä. Sarja todistaa paitsi Faccinin kyvyn antautua absurdin huumorin lisäksi täydellisesti tummasävyisemmän maailman vietäväksi myös hänen suurenmoisen kehityksensä hiiriuniversumin loihtimisen taitajana. Vertailua voi jälleen halutessaan tehdä Synkkäsolan arvoituksen ja Lahjapulman välillä. 

Pitkien sarjojen ja useamman sivun vitsinvääntämisten lisäksi lehdestä löytyy vielä niiden väliin ripoteltuina Faccinin yksisivuisia. Ne ovat olennainen, merkittävä ja rakastettava osa Faccinin tuotantoa ja olisikin ollut huutava vääryys, jos niitä ei olisi ollut mukana. Vielä niiden lisäksi sivujen kätköistä löytyy varsin tyylikäs kuvitus Pariisin Disneylandin 20-vuotisjuhlalle. Kaikki 132 sivua kannattaa todella käydä tarkoin läpi, huolella jälkeä tutkaillen ja teksteihin paneutuen. 

Ei siitä tainnut missään vaiheessa olla epäilystäkään, etteikö Faccini-platinanumero olisi onnistunut kokonaisuus. Huonon Faccini-kokooman koostaminen olisi vaikeaa, koska Faccinilta ei juuri huonoja sarjoja näe. Ainoa, missä voisi mennä vikaan, olisi paketin kasaaminen niin, ettei siitä muodostuisi monipuolista kokonaisuutta, joka laajasti esittelee ansioitunutta tekijäänsä. Tähän miinaan ei platinanumerossa astuta. Faccinin uran läpikäyminen on toteutettu ilahduttavan monipuolisesti. Koluamattomia nurkkia ei voi väittää jäävän. 

Rehellisyyden nimissä on muistettava, että lehteen sisältyi kaksi sarjaa, joiden käsikirjoitus ei tyydyttänyt. Ei ole sattumaa, että kyseiset sarjat olivat sisällöstä juuri ne, jotka eivät olleet Faccinin käsikirjoittamia. Näidenkin sarjojen julkaisu oli kuitenkin hyväksi, sillä niillä oli annettavanaan arvokas opetus Faccinin kyvykkyydestä. Vaikka käsikirjoitukset eivät olleet vahvoja ja vaikka Faccini ei ollut kummassakaan tapauksessa vielä täydessä iskussa tyyliltään, olivat tarinat mieluisaa makusteltavaa. Faccinin ansiosta.