Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 454

Heinäkuun Taskari on Menolippu. Se, onko se sitä syvimpiin pohjamutiin, ylimpiin iloittelun sfääreihin vai jonnekin näiden välistä, selviää pureskelemalla opus läpi. Ainakin kirjan alku viittaa vahvasti matkaan viimeksi mainitun suuntaan. Andreas Pihlin käsikirjoitukset eivät enää viime vuosina ole olleet niin yleinen näky kuin edellisen vuosikymmenen mittaan. Sekä hänen että piirtäjä Flemming Andersenin nimien havaitseminen sisällysluettelossa on lähtökohtaisesti mielialaa kohottava asia. Kun herrojen Poutasaaren pimennys -sarjaan lyödään mukaan vielä Taikaviitta, on oikeutettua odottaa jonkinlaista irtiottoa valtavirrasta. 

Egmontin tuottamien Taikaviitta-sarjojen ongelmat ovat olleet niiden aloittamisesta saakka selviä. Ne eivät ole pärjänneet vertailussa italialaisille sisarilleen. Kunniafanfaareille ei ole aihetta tälläkään kertaa, vaikka Egmont-sarjoille harvinaisempi Taavikin on otettu mukaan. Suurin osaa sarjaa kuluu odottavissa tunnelmissa, sillä nimihahmo Taikaviittaa ei juuri näy. Juonikaan ei tähän puutteeseen lohtua tuo, sillä yllätykset puuttuvat eikä asetelmakaan mikään järin mielenkiintoinen ole. Johtosarja saa täten osakseen risuja. Toivottavasti Pihl vielä löytää sen teränsä, jonka hurmoksissa hän vanhoja käsikirjoituksiaan laati.

Hurmosta ei seuraavan tarinan tekijältä puutu eikä yleensä lukijoiltakaan hänen töitään ihaillessa. Castyn Mikki Hiiri Ajankajo-saarella pitää sisällään kaikkea sitä, mitä johtosarjasta tuntui puuttuvan. 70 sivuun paisuva seikkailu on heti kättelyssä mielenkiintoinen. Se ei missään kohtaa jämähdä kaavamaiseksi tuotokseksi, vaan on monipolvinen ja kykenee yllättämään lukijansa kerta toisensa jälkeen. Sarja tuo etäisesti mieleen vuosikymmen sitten Disneyn omistamalla ABC-kanavalla pyörineen Lost-tv-sarjan, mutta pian käy selväksi, ettei Castylla ole mielessään sen väkinäinen parodiointi. Tarina on täyden viiden tähden saaliin arvoinen ja Taskari kannattaa kaivaa käsiinsä jo pelkästään sen vuoksi. 

Rodolfo Ciminon käsikirjoituksia on vuosien varrella syytetty kaavamaisuuksiin jämähtämisestä. On myönnettävä, että Ciminon sarjat kulkevat varsin usein vakaata reittiään, mutta miehestä teki legendan tämän uskomaton kyky elähdyttää tarinansa mitä mielikuvituksellisin elementein. Giorgio Cavazzanon piirtämä Lepakkopelikaanit kertoo tästä piirteestä jo nimessään. Legendat ovat legendoja, minkäs sille mahtaa. Tarina on oivallinen jälkiruoka Castyn seikkailulle. 

Kiitetty parivaljakko on seuraavankin sarjan takana. Lucio Leoni ja Emanuela Negrin tulivat takavuosina tutuiksi hauskoista Taikaviitta-sarjoistaan, mutta viittasankarin poissaolokaan ei heille ongelmia tuota, kuten Pulmallinen palkintojahti osoittaa. Taattu Leonin ja Negrinin huumori loistaa ja piirrokset ovat samanlaista herkkua. Kirjalla tuntuu olevan oikea huippusarjojen putki päällä. 

Valitettavasti jokainen putki tulee joskus päätökseensä. Tälle niin käy harmillisesti Jacopo Cirillon ja Silvia Zichen Aku Ankan ja salaperäisen kyltin kohdalla. Harmitusta lisää se, että tarinalla olisi ollut olemassa täysin realistiset mahdollisuudet jatkaa huippusuoritusten saldoa. Zichen piirroksissa ei tietenkään mitään vikaa ole, päinvastoin ne ovat erinomaista jälkeä. Myös käsikirjoituksella on hetkensä. Toimivaa viihdykettä pystytään tarjoamaan, mutta homma läsähtää tarinan runkoon eli sen pääjuoneen, joka vie tarinan aivan liian lässyttävän meiningin armoille. Se ei tähän kuvioon sovi ja sotkee pakan niin tehokkaasti, että tulos on huono. 

Augusto Macchetton ja Graziano Barbaron Kadonneiden kirjoitusten taika kärsii hieman samanlaisista oireista. Juonella on hyvä idea, mutta toteutus ontuu. Sarjaa olisi voinut vierittää pidemmälle niin puhtaasti huumorin kuin jännityksenkin voimin. Nyt kerä puretaan välittömästi, kun se on saatu jotenkuten kokoon. Lässytykseen taipuvainen runko löytyy tästäkin. Sen tehokkuutta syö erityisesti sen toistuva ja täysin paljastava rakentuminen. Äärimmäisen pahaksi äityvä ennalta arvattavuus on tarinan turmioksi. 

Hansu-sarjojen kanssa mennään harvoin metsään, kun huumori ja vauhti ovat kohdallaan. Riccardo Pesce ja Francesco D’Ippolito osoittavat, kuinka Hansun seurassa möhlitään lähtökuopista alkaen. Ruoasta rakkauteen riistää Hansulta tämän huumorin ytimen viedessään tämän ruokahalun. Moinenkin ratkaisu voisi toki toimia ja olisihan se ainakin erilainen, mutta silloin pitäisi ajokkinsa hallita. Pesce ajaa kuitenkin konepelti seinää kohti ja siinä kiinni. Meno on tuskallista ja matelevaa. Vaikka tarina ei edes ole kovin pitkä, tuntuu se ikuisuudelta. Ruoasta rakkauteen on mahdollisesti huonoin koskaan lukemani Hansu-tarina. En ainakaan kykene muistamaan toista tällaista tapausta. 

Carlo Panaron ja Alessia Martusciellon Ihannemiehen jäljillä ei pääse kirjassa suotuisalle paikalle, kun edeltäjän jäljiltä tunnelma on murskaava. Sen verran se sijainnistaan kuitenkin hyötyy, ettei ainakaan yhtään alemmas voi enää vajota. Lähemmäs pintaa sarja pyristeleekin, mutta paljon jää matkaa vielä tekemättä. Negatiivisen puolelle jää tämänkin sarjan tulos, kun yllätyksiä ei ennakoitavaan etenemiseen mahdu eikä juonessa oikein riitä mielenkiintoa. 

Taskarin jälkimmäinen puoli täyttyi pahasti flopista flopin perään. Hyvät sarjat olivat määrällisesti selvässä vähemmistössä, mutta ne olivat niin loistavia suorituksia, että niiden positiivisuus kykeni peittoamaan floppien negatiivisuuden. Mainitusti jo pelkästään Castyn huippusarja antaa teokselle täyden suosituksen. Vaikka siltä osin puhtain paperein säilyttiin, ei tästä pidä tietenkään ottaa oppia tulevaa varten. Kokonaisuus on osiensa summa eikä tilanne saisi äityä sellaiseksi, että pari loisteliasta pelastaa alisuoriutujien suuren lauman. Toivottavasti seuraavan Taskarin nimi Puolisukeltaja ei ole tällaisen ennusmerkki.