Arvostelu: Roope-setä 448

Roope-sedän platinanumerossa pääsi huhtikuussa esille Massimo De Vita. Platinanumeron jälleen kerran kiitettävästä artikkelien annista selviää, ettei De Vita itse ole huomion perään. Mestarin tämä ominaisuus huomioon ottaen on entistäkin arvokkaampaa, että lehteen on saatu kaivettua mukaan myös hänen omia kommenttejaan. Ne ovat peräisin vuonna 1997 I Maestri Disney -kirjasarjan osaan tehdystä De Vitan haastattelusta. 

Ahmitaan maestron kommentit, kunnioitetaan tämän vaalimaa yksityisyyttä ja siirrytään numeron sarjakuvalliseen antiin. Ensimmäinen sarja on Abramo ja Giampaolo Barosson käsikirjoittama Jättiläishyttyset vuodelta 1966. De Vitan piirrostyyliä ei tästä hänelle varhaisesta tarinasta ainakaan mitenkään nopeasti välttämättä tunnistaisi, jos piirtäjä ei olisi tiedossa. Lehden artikkelissa kerrottiin De Vitan ammentamista vaikutteista muilta piirtäjiltä. Eräs keskeinen vaikuttaja oli luonnollisesti hänen oma isänsä Pier Lorenzo De Vita, joka hänkin on Disney-sarjakuvien tekijänä tuttu. Jättiläishyttysten piirrokset tuovat paikoitellen elävästi mieleen itsensä Carl Barksinpiirrokset. Vaikutteita on haettu myös sieltä suunnalta, todetaan artikkelissakin.

Jättiläishyttysten piirrokset eivät vielä ole sitä parasta De Vitaa, joka myöhempinä vuosina kehittyi lehtien ja kirjojen sivuille lukijoita ilostuttamaan. Barossojen käsikirjoitustakaan ei voi väittää erityisen vahvaksi. Mielenkiintoinen detalji on Romano Scarpan Ravut punaviinissä -klassikkoon luoman Roopen veljen Teodor Ankan esiintyminen. Tarina kuitenkin ansaitsee julkaisunsa nimenomaan platinanumerossa. Se on sarjakuvahistoriallisesti erinomaista ja kiintoisaa luettavaa ja tarkasteltavaa nimenomaan De Vitan varhaisten piirtäjävuosien tyylin vuoksi. 

Seuraava sarja on vain viisi vuotta Jättiläishyttysten jälkeen tehty, mutta De Vitan piirroksissaan ottama kehitysloikka on roimasti jättiläishyttystä suurempi. Rodolfo Ciminon käsikirjoittama Homeiset setelit on julkaistu aiemmin Aku Ankassa vuonna 1976. Siinä De Vita on jo täysin tunnistettavissa itsekseen, vaikka parasta latinkia saatiinkin edelleen odottaa tulevaksi. Ciminon mielikuvituksellinen ja räiskyvä käsikirjoitus on ollut De Vitalle oiva tulkittava, joskaan sarja ei menekään niin pitkälle kuin ennalta Ciminon vauhdikkaan tyylin tuntien voisi odottaa. 

Taikaviitta-sarja Dieettivillitys on lehden sisällöstä paras osoitus De Vitasta parhaimmillaan. Vuodelta 1989 peräisin olevaan tarinaan mennessä hänen tyylinsä on puhjennut jo täyteen kukoistukseensa. Taikaviitan mukanaolo numerossa on erityisen tärkeää, koska nimenomaan De Vitan piirtämät Taikaviitta-sarjat edustavat monille niitä kultaisia, erinomaisia seikkailuja. Giorgio Pezzinin käsikirjoitus on hauska ja hyvin toteutettu. Sarja on painotukseltaan täysin komediallinen, joten jännityselementit ovat tiessään. Jännitystä sisältävät seikkailut ovat enemmän niitä mainittuja kullanarvoisia, mutta kyllä tämä keveämpikin juttu paikkansa platinanumerossa ottaa. Sarjan myötä moni tärkeä ruutu tulee De Vita -numerossa raksittua. Mukana on Taikaviitta, mukana on tarina De Vitan huippuvuosilta ja mukana on jälleen yksi hyvä, jopa erinomainen sarja. 

Giorgio Salatin käsikirjoittama Indiana Hopo -tarina Pyu-sivilisaation salaisuus saa lehdessä edustaa De Vitan uusinta tuotantoa, joskin sarjalla on jo lähes vuosikymmen ikää. Käsikirjoitus ei tarinassa kummoiseksi kohoa, joten päähuomio kiinnittyy taas piirroksiin. Tyypillisessä, jopa hyvin kliseisessä ja siksi juoneltaan tylsäksikin äityvässä Indiana Hopo -seikkailussa De Vita hoitaa oman osuutensa kuten pitääkin. Heikolta käsikirjoitukseltaan sarjaa on vain mahdoton pelastaa. De Vita hallitsee yhä työnsä eivätkä hänen piirroksensa ole kärsineet suurempaa inflaatiota tavanomaisten pienten muutoksien lisäksi. 1970-luvun lopun ja 1990-luvun alun välisiin huippuvuosiin ei enää ylletä, mutta moista onkin mahdoton vaatia. 

Indiana Hopon puheenparren kohdalla toimitukselle on sattunut kömmähdys. En muista hahmon koskaan aiemmin puhuneen hessumaisesti mä- ja sä-sanoja käyttäen. Se muuttaa hahmon luonteen täysin ja on häiritsevää. Hivenen häiritsevää on myös se, että Indiana Hopo -tarina on lehden ainoa hiiriuniversumin puolelle sijoittuva. Mukana oli toki hyviä tarinoita ja hyviä valintoja rajallisessa tilassa, mutta linja on epäsuhdassa De Vitan haastattelussakin antamiin lausuntoihin nähden. Hän on nauttinut enemmän hiiri- kuin ankkasarjojen piirtämisestä ja lopulta vuonna 1996 peräti täysin kyllästynyt ankkojen piirtämiseen. Maestron suosikkihahmoa Hessua ei lehdessä kuvituskuvien lisäksi nähdä. De Vitan hiirisarjojen ja niiden tyylin laajempi esittely tarinankin muodossa olisi ollut paitsi piirtäjämestaria kunnioittavaa myös varmasti lukijoille mieleen. Juoneltaan heikon Indiana Hopo -jutun olisi voinut jättää platinanumerosta väliin ja siten jättää tila varsinaiselle hiirisarjalle. 

Näistä risuista huolimatta lehti selviytyy varsin puhtain paperein. Sarjoja oli jälleen mukana laajalta ajalta mukavasti De Vitan tyyliä eri jaksoilta esitellen. Mainituista kaivatuista parannuksista huolimatta lehden sisältö ei jäänyt liian yksipuoliseksi. Hahmogalleriaa oli mainiosti Mikin ja Hessun puuttumisesta huolimatta ja sarjojen kirjo oli tyylillisesti sekä aiheiltaan mukavan vaihtelevaa. Kokonaisarvosana on hyvä. Sitä, ellei vielä parempaa sopii odottaa myös seuraavalta, heinäkuussa ilmestyvältä Enrico Faccinin platinanumerolta.