Maaliskuun Roope-setä tähtää kovin korkealle. Avaruusteema
on vahvasti läsnä sen kannessa, jonka piirtäjänä tuikkii Alessandro Perina sekä
edelleen johtosarjassa, joka jatkaa helmikuussa aloitettua juhlavuoden viemistä
läpi mestaripiirtäjien voimin. Nyt vuorossa on Giorgio Cavazzano.
Jo Cavazzano piirtäjänä riittänee sytyttämään monen lukijan
lukuhaluja entisestään, mutta koukkuja riittää johtosarjalle niin, että se
uhkaa paisua hallitsemattomaksi mustaksi aukoksi, joka vetää kaiken puoleensa.
Tarina on vuodelta 1972 eli Cavazzanon piirroksilta voi odottaa paljon. Lisäksi
käsikirjoittajana on itse Rodolfo Cimino. Kun nämä tekijät tällä vuosikerralla
yhdistetään, on maltissa pitelemistä. Nyt on lupa odottaa hyvää!
Ja hyvää tulee! Hyökkäys avaruudesta on Ropsun alkuvuoden
vahvin sarja. Kaikki pelaa siinä yhteen. Piirrokset ovat juuri sellaista
paukkuvaa ilotulitusta kuin odottaa saattoi. Käsikirjoitus on onnistunut niin
pääpiirteissään kuin yksityiskohdiltaankin. Mukaan on ujutettu riemukkaita
piikkejä. Lisäksi sarja lopetetaan hallitusti, mikä on tärkeää. Huolimattomampi
käsikirjoittaja olisi voinut lisätä herkkuun aivan liikaa siirappia, kun taas
Cimino käyttää sitä juuri oikean ripauksen. Tarinalla on vain yksi huono puoli:
se jättää todella vaikeat lähtökohdat lehden lopuille sarjoille, sillä tästä on
vaikea parantaa. Rodolfo Cimino ja Giorgio Cavazzano, vielä yksi kierros
aplodeja!
Paluu maankamaralle suorastaan tähtitieteellisistä sfääreistä
on kova. Perässä tulee nimittäin helmikuussa aloitetun Suuren pokaalijahdin
kolmas osa Viimeiseen koriin. Carlo Panaron ja Giampaolo Soldatin tuotokselle
ei tee mieli uhrata sen enempää aikaa kuin on välttämätöntä. Taso ei parane
laisinkaan helmikuun jutuista. Sarja on kompastuskivi juhlavuodelle. Jos jotain
positiivista halutaan hakea, niin nyt päästään paremmin tutustumaan Hansun
veljenpoikaan Petteriin, joka vilahti jo ensimmäisessä osassa. Carlo Panaron
luoma hahmo on esiintynyt tätä tarinasarjaa ennen vain kertaalleen vuonna 1996.
Kyseistä tarinaa ei Suomessa ole nähty.
Moisen ryöpytyksen jälkeen mikä tahansa alkaa tuntua
paremmalta vaihtoehdolta. Onneksi ihan mihin hyvänsä ei tarvitse tyytyä, vaan johtosarjan
tavoin seuraavaankin vuoroon on löytynyt vahvoja tekijöitä. Stefano Ambrosion
ja Andrea Ferrarisin Heshukka Kauhujen kaupungissa on loistava esimerkki
X-Mickey-sarjojen vetovoimasta. Yleensä tässä kohtaa mukaan tulee pakollinen
Roberto Vianin hehkutus, mies kun hallitsee kyseisen universumin taiat. Tällä
kertaa hehkutukset ansaitsee kuitenkin Ferraris.
Vian on oikea mies piirtämään synkempiä X-Mickey-juttuja,
mutta Ferraris osoittaa tässä sarjassa hallitsevansa täydellisesti saman
universumin kevyemmällä otteella. Tällaisia häpeämättömästi rennolla ja
hauskalla otteella tehtyjä X-Mickey-sarjoja saa mielellään tulla vastaan
vastakin. Ehtona tämän kaltaiselle onnistumiselle on tietysti se, että juttu
osoittautuu aidosti hauskaksi. Ambrosio on tässä kohtaa käsikirjoittajana
verraton ja muodostaa Ferrarisin kanssa oivan duon. Ciminoa ja Cavazzanoa ei
laudalta tietenkään lyödä, mutta ei sellaista voi vaatiakaan. Tarina saa niin
paljon pisteitä kuin on mahdollista antaa. Se on viihdyttävä alusta loppuun
sekä käsikirjoituksen että piirrosten ollessa timanttia.
Tähän onkin Roope-setä hyvä lopettaa. Peräti kaksi täyden
kympin sarjaa samassa lehdessä on erinomainen suoritus. Ainoa tahra
kunniakirjaan tulee Suuresta pokaalijahdista, joka valitettavasti on kai vain
kärsittävä loppuun asti. Usko otteiden parantumiseen sen kohdalla on häviävän
pieni, mutta ei toivoa saisi koskaan menettää. Sen puolestahan puhuvat jo
lehden superkaksikot sarjoineen. Avaruusteeman mukaisesti tämä numero on tähti –
ja erittäin kirkas sellainen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti