Arvostelu: Roope-setä 446

Roope-sedän kaksi vuotta sitten tapahtuneen uudistumisen eräs mielenkiintoinen seuraus on se, että vuosi päästään käynnistämään ikään kuin kahteen otteeseen. Tammikuisen platinanumeron lisäksi uuden vuoden tuntua on helmikuisessa, vuoden ensimmäisessä perinteisessä numerossa. Tyyliä sillä on myös heti kannesta lähtien Giorgio Cavazzanon lehden johtosarjaan pohjaavan kuvan myötä.

Johtosarja Kolme iloista jättiläishaltijaa käynnistää Roopen 70-vuotisjuhlan viettämisen lehdessä siten, että vuoden jokaisen perinteisen numeron johtosarjan piirtäjänä on ”mestaripiirtäjä.” Ainakin ensimmäinen piirtäjävalinta on kriteerin osalta osunut kohdalleen, sillä kyseessä on Romano Scarpa. Scarpa ja tämän taituruus vuosimallia 1968 takaavat sen, ettei sarjan menestys jää ainakaan piirroksista kiinni. Siitä toisesta isosta tekijästä eli käsikirjoituksesta kokonaisuus jää kuitenkin puolittaiseksi. George Davien ja Mario Gentilinin juoni ei pääse säväyttämään. 

Lehdessä käynnistyy myös toinen juhlavuoden suurempi rykäys. Carlo Panaron ja Giampaolo Soldatin Suuri pokaalijahti -tarinasarja on valittu juhlistamaan Suomen 100-vuotisjuhlaa. Tässä numerossa nähdään sen kaksi ensimmäistä osaa, Lähtölaukaus ja Rinnettä alas. Jutut jäävät heppoisiksi ja turhan mielikuvituksettomiksi vitsiralleiksi, joten juhlan tuntua ei ainakaan vielä tässä vaiheessa ole ilmassa. Jos meno jatkuu samanlaisena, kuten ikävästi siltä näyttää, vie laaja kokonaisuus ison osan juhlavuoden lehdistä – mahdollisesti paljon paremmalta sisällöltä. 

Numeron viimeinen pitkä sarja jatkaa Hessu reportterina -tarinasarjaa. Tekijöinä ovat tutut Teresa Radice ja Stefano Turconi. Sarjaa on vaivannut epätasaisuus. Välillä tarinat ovat laahanneet pohjamutia, paikoin ne ovat taas olleet oikein mallikkaita suorituksia, joita muistella lämmöllä jälkikäteen. Lentohullu osuu valitettavasti ensiksi mainittuun joukkoon eli hyvin ei mene. Tarinan paras anti on lyhyt muistelovälähdys liittyen kaikkien aikojen ensimmäiseen Disney-sarjakuvaan Lentokonehullu. Hetki on kuitenkin nopeasti ohi, joten ei sillä uppoavaa laivaa pelasteta. 

Kantta lukuun ottamatta hyvin köykäiseltä näyttää vuoden ensimmäinen perinteinen Roope-setä-lehti. Apeita tunnelmia lisää se, että Suuri pokaalijahti on juhlavuoden iso satsaus eikä se näytä lähtöviivoilla sitten lainkaan hyvältä. Parasta numerossa ovat Enrico Faccinin jutut. Nekin sattuvat vain olemaan yksisivuinen ja strippi. Kun Cavazzanon kantta katselee jälkikäteen uudestaan, on tyylikkyyden rinnalle tullut synkkyyttä. 

Lopuksi Cavazzanosta puheen ollen, Päivän pamauksessa paljastetaan lokakuun platinanumeron olevan hänelle omistettu. Sillä juhlistetaan hänen 70-vuotissyntymäpäiviään. Juhlia maestroa pitääkin, mutta platinanumeron formaatin kannalta on todella surkeaa, että jo näin varhaisessa vaiheessa niissä aletaan pyörittää samoja nimiä. Scarpa sai toisen numeronsa jo viime vuonna eli platinanumeroiden toisen vuoden lopuksi. Ei oteta mitään näiltä mestareilta pois, mutta sellaisia nimiä on rutkasti enemmänkin, jotka oman platinanumeronsa ansaitsisivat. Miksi heittää menemään hyvän konseptin suomat mahdollisuudet?