Arvostelu: Aku Ankan Taskukirja SUPER 7: Virusvahti

Arvostelijamme Ville Tanttu paneutui uusimpaan Supertaskariin heti tuoreeltaan, ja ohessa onkin hänen mietteensä taskarisarjan tuoreimmasta opuksesta:

Toukokuu ja Super!

Ai, että, tänä vuonna pääsemme nauttimaan Supertaskukirjan sarjoista jo ennen kuin kesä virallisesti on päässyt alkamaan. Parittomat Supertaskarin numerothan on perinteisesti julkaistu aina kesäkuun puolivälissä, mutta syystä tai toisesta toimitus on päättänyt tänä vuonna ottaa varaslähdön kesään ja minä ainakin toivon, että kyse on julkaisutahdin tasaannuttamisesta. Kenties pokkarisarjasta on tulossa tarpeeksi suosittu, että voisimme saada ensi vuonna jo kolmannen numeron. Seuraavan kirjanhan olisi ennakotietojen mukaan tarkoitus ilmestyä jo lokakuussa, joten jos myyntiä on ollut tarpeeksi, ehkä uusi numero putkahtaa lehtihyllyihin jo helmikuussa. Neljän kuukauden välein pääsisimme nauttimaan Supereista taas kesäkuussa viime vuosien tapaan, mutta myös lokakuussa tämän vuoden tapaan. Esimerkiksi Saksassahan Supereiden esikuvina toimineet Premium-taskarit ilmestyvät nykyään noina edellämainittuina kuukausina.

Mutta tämä kaikki on pelkkää spekulaatiota ja julkaisun aikaistumiselle voi olla ihan muitakin syitä. Nautitaan nyt kuitenkin tuoreesta Supertasakarista kun meille sellainen on tarjolla.

Aku Ankan taskukirja SUPER 7 – Virusvahti

Viime numeron tapaan, pelkkä mattamustainen tausta kannesta on saanut väistyä hieman värikkäämmän kuvan vallatessa kansipaikan. Ja mikäs siinä, Andrea Frecceron kansi on oikein oivaltava ja sopii nykyiseen, yhä enemmän digitalisoituvaan aikaamme kuin nokka naamariin. Kansi herätti itsessäni pieniä riemun tunteita siksikin, että se oli minulle jo ennestään kovin tuttu. Olin onnistunut löytämään kuvan internetin syövereistä ja pidin samaista piirrosta taannoin kännykkäni taustakuvana. Siihen se sopi mielestäni jopa painotuotetta paremmin.

Ultrasankareiden Neliapila oppii, mikä sankaruudessa todella on tärkeintä

Kannen takaa paljastuu lisää mukavia asioita. Taskarissa on tuttuun tapaan tietenkin kaksi Taikaviitta2000 sarjaa ja uusi osa Mikin Anderville saagasta. Tapaamme myös Heshukan ja pääsemme nauttimaan nelirivisistä klassikoista. Mutta onpa mukana pitkästä aikaa myös tuttuja kirjasarjan ihan ensimmäisten numeroiden sivuilta. Ultrasankarit tekevät paluun supertaskareiden sivuille kahden ja puolen vuoden tuon jälkeen. Tarinassa Aku ja Hannu torailevat supersankarien hynttyissä, toistensa siviiliminää tietenkään tunnistamatta. Pienen tarinan aikana Taikaviitta yrittää opettaa itsekeskeiselle Neliapilalle pitämään kiinni supersankarin velvollisuuksista auttaa ihmisiä pyytettömästi. Kehuja ja kunniaa hamuava Neliapila oppii pienen seikkailun päätteeksi ymmärtämään epäitsekkäästi toimimisesta ja lähimmäisen auttamisesta syntyvän enemmän iloa kuin vain omaa etua etsiessä. Ultrasankareissa väritys on aina ollut mukavan pehmeää ja raikasta katseltavaa. Niin myös tässä osassa.

 

"Konrad kertoo" on kaivattua sisältöä Supertaskariin

Ihan uutta Superin sivuilla ovat Konrad kertoo-tarinat. Nämä ovat Taikaviitta2000 universumiin sijoittuvia kevyempiä välipaloja mitä julkaistiin Taikaviitta2000-lehdessä pitkän päätarinan jälkeen ikään kuin jälkiruokana. Niissä parrasvaloihin pääsi aina joku sivuhenkilö ja ensimmäiset raottivat Konrad Kiivin taustoja. Näistä pääsemme nauttimaan nyt myös Supereiden sivuilla ja voi kuinka piristävä lisä nämä ovatkaan. Ulkoisesti ne eroavat muusta sisällöstä värityksensä takia, kuten Ultrasankarit, mutta niissä on uskallettu ottaa enemmän vapauksia värimaailman ja ruutujaotuksen suhteen. Esimerkiksi näissä Konrad-tarinoissa ei aina edes ole ruutureunoja, mikä antaa kuvitukselle mukavasti tilaa hengittää. Konrad tarinat sijoittuvat journailstimaailmaan ja siksi on ollut oiva idea värittää ne vanhan ajan sanomalehtityyliin harmaan sävyjä käyttäen, mutta joitain kohtia kuitenkin kivasti korostaen lämpimillä, ruskean ja oranssin sävyillä. Pisteet toimitukselle, että näitä saadaan vihdoinkin taas suomeksi. Ja vieläpä kaksin kappalein kuten Taikaviittojakin.

Taikaviitasta puheenollen saagan kaksi päätarinaa näyttäisivät päättävän edellisessä kirjassa alkaneen Itiöt!- tarinakaaren, mutta koska kyse on pitkästä sarjasta, itiöiden pariin palataan varmasti vielä. Ensimmäinen tarina kantaa nimeä ”Paluu” ja siinä Ankkalinnassa eletään kuumaa kesää. Niin lämmintä hellekautta, että jopa Roope-setäkin päättää antaa itselleen pientä vapaata ja siirtyä mummon luokse maaseudun rauhaan nauttimaan lämmöstä. Muutenkin koko kaupunki tuntuu kadonneen lomalaitumille ja näin ollen Akun pian päättyvä pesti Ducklairtornin talonmiehenä tuntuu saavan leppoisat loppupäivät. Mutta kuten niin monta kertaa aiemminkin, ei ikinä pitäisi kehua etukäteen. Tarina muuten palauttaa kuvioihin erään vanhan tutun mielestäni yllättävän ja vähän turhankin nopeasti. Siksi tuleekin paikoin mieleen, että tämä tarina on luettu ennenkin. Onneksi vanhaan tuttuun ei keskitytä koko tarinan aikaa ja kuten jo sanottu, ”Itiöit!” tarinasta alkanutta isompaa juota saadaan kuljetettua eteen päin. Claudio Sciarronen piirtämässä tarinassa on muuten mukana hämmentävä sivu. Siinä on vain yksi ruutu, eikä puhekuplaa ollenkaan. Muutenkin vaakasuuntainen ruutu on painettu poikittain pystysuuntaiselle sivulle. Ruutu tuo vähän samoja hämmenyksen tunteita kuin edellisen kirjan yksi tyhjä sivu. Ruotsalaisesta Stål-Kalle albumista ruutua/sivua ei löydy ollenkaan. Sen tarkoitus jää siis mysteeriksi, ainakin minulle.

Olisiko tämä sivu ollut tarkoitus julkaista vaakasuuntaisena vai peräti koko aukeaman kokoisena?

Jälkimmäisessäkin tarinassa tavataan tuttuja. Aku lähtee Xadhumin kanssa Afrikkaan, etsimään todisteita Xadumin perheestä. Paikan päällä he törmäävät itiöitä viljeleviin Evroneihin ja kohtaamisestahan syttyy tietenkin sota. Fransesco Guerrinin kuvitus on erityisen kaunista katseltavaa tässä tarinassa. Taiteilija on kuvannut afrikan auringonlaskuja ja luontoa kauniin tunnelmallisesti. Tarinassa on jopa poikkeuksellinen hetki kun Xadhum joutuu tekemään vaikean päätöksen pelastaakseen ystävänsä ikuiselta orjuudelta. Tällaista ei Disney -sarjakuvissa usein näe.

Synkkiä juonikuvioita käsitellään myös Mikin kanssa Andervillessa. Perheen perustanut ja uuden elämän aloittanut entinen nyrkkeilijä joutuu kasvokkain pimeän menneisyytensä kanssa, mikä asettaa hänen perheensä vaaraan. Mies pyytää apua Mikiltä joka saa ratkaistavakseen melkoisen kimurantin sotkun, kun kaikki asiat eivät kestäkään päivänvaloa. Tarinassa viedään päätökseen myös edellisestä osasta tuttu Henry Lasswellin oikeudenkäynti. Jatkuvajuonisissa tarinoissa hienoin piirre on siinä, että juonikuvioita voidaan käsitellä pidemmän aikaa. Ei oikeusjuttuja oikeassakaan elämässä kerralla ratkota. Tarinassa käsitellään asioita realistisemmalla otteella kuin perus taskareiden Mikki tarinoissa ja luo kuvaa siitä kuinka mustien asioiden kanssa yksityisetsivä saattaakaan joutua painimaan kun puntaroitavana on moraaliset seikat. Hienoa Mikkiä!

Synkistä aiheista pääsemme sujuvasti Mahdottomuuksien maailmaan, eli Heshukan seuraan. Tällä kertaa kirjaan on valikoitunut vain yksi kysymysnurkka ja sitä seuraa kaksi 12 sivuista hupailua, joista ensimmäinen on puuduttavaa luettavaa. Sivuhahmona tuttu Manna jää auttamattomasti sivuhahmon rooliin omassa tarinassaan suuren joukon mitä tylsempiä sivuhahmoja varastaessashown. Ei juuri hyvää sanottavaa.

Sen sijaan jälkimmäinen lyhyistä Heshukkahupailuista muistuttaa enemmän pidempiä, Roope-setä-lehdessä julkaistavia Heshukan päätarinoita. Juttu on kuin sellainen puristettuna neljänneskokoon. Mikki ajautuu ikivanhan tietokoneen kanssa Mahdottomuuksien maailmaan ilman saattajaa ja käy läpi useita eri paikkoja etsiessään tietä takaisin Ankkalinnaan. Tarinaa voisi seurata mielellään enemmänkin, mutta toisaalta se toimii hyvin juuri näin lyhyenä välipalana ja siksi siihen ei pääse ainakaan kyllästymään. Roberto Vianin kauniit kuvitukset tekevät tarinasta entistä nautittavamman.

Rönsyilevästä läpikatsauksesta on hyvä palata alkuun ja niihin mainittuihin tuttuihin nelirivisiin klassikoihin. Kaksi suomessa ennen julkaisematonta juttua ovat italialaista klassikkosarjakuvaa parhaimmillaan. Mukaan on valikoitunut mestarikäsikirjoittaja Rodolfo Ciminon perinteinen Roope vastaan Karhukopla asetelma, niin ikään mestarikuvittajan Massimo De Vitan piirtämänä. Sarja on vuodelta 1967 ja huokuu sympaattisesti omaa aikakauttaan. Toinen klassikkonäyte on vähintään yhkä kovan luokan mestareilta. Guido Martinan ja Luciano Bottaron merirosvoaiheinen tarina ”Musta Ankka – Kastilian leijona” on suoraa jatkoa vuoden takaisessa Superissa olleelle ”Musta Ankka – Karibian kauhu” tarinalle ja tämäkin on oiva esimerkki taitavan tarinan rakentamisesta. Myös jatko-osan julkaiseminen Superissa oli ehdottomasti nappivalinta toimitukselta. Juonellinen jatkuvuus tuntuu olevan tavaramerkki tälle sarjalle ja se erottaa julkaisun tyylin kivasti muista.

Tämähän meni nyt melkeinpä pelkäksi kehumiseksi, mutta ihan ansaitusti kylläkin. Loppujen lopuksihan kirjassa ei juuri ole mitä moittia. Yksi heikko tarina (ja se hämmentävä sivu) neljästätoista on äärimmäisen hyvä saldo eikä niistä iänikuisista uusinnoistakaan ole tullut mainittua halaistua sanaa. Oliko niitä edes? Kyllä vain, mutta ainoastaan kaksi ja ne vievät paksusta kirjasta vain pienen osan. Giorgio Cavazzanon piirtämän ”Seurapiirisankari” tarinan julkaisu jo kolmatta kertaa on melko turha, mutta ei niin huono valinta uusinnaksi kuin vaikkapa viime numeron Eka Vekara tarina. Samoin Massimo De Vitan ”Elävät kuvat” tarina on julkaistu suomeksi 12 vuotta sitten, mutta ihan kelpo juttu sekin on. Ehdottomasti hienoimmaksi yllätykseksi mielestäni nousevat ne Konrad kertoo tarinat ja niiden mukana tieto siitä, että muitakin vastaavia on varmasti tulossa tulevaisuudessa. Näin laadukkaan monipuolisesta kattauksesta nauttii mielellään.