Maaliskuussa ilmestynyt 450. Taskari Kauhukaksikko alkaa
PAM-johtosarjalla, johon Andrea Frecceron kansikin liittyy. Pelko, Aimo
Murkina! ei ole Päihitämme Avaruuden Muukalaiset -järjestön vaiheista kertovan
tarinasarjan alkuperäisen ideanikkarin Lars Jensenin käsikirjoittama, vaan
puikoissa on Byron Erickson, jolle kerta ei ole ensimmäinen. Piirtäjänä sen
sijaan on mukana alusta asti ollut Flemming Andersen. Sarjan kammotukset
lienevät saaneet vaikutteita Harry Potter -maailman vastaavista olioista. Vaikutteet
ovat niinkin vahvoja ja selkeitä, että se on jo häiritsevää eikä lainkaan
omaperäistä. Siitä tulee jo toruja Ericksonille. Juoni ei pääse tarinassa
muutenkaan omille poluilleen kunnolla käynnistämään, joten torumiset ottavat
sarjaan reagoinnissa vallan. Andersenin piirrokset pehmentävät mahalaskua. Tämä
ei ollut paras päivä PAM:lle.
Parivaljakko Teresa Radice ja Stefano Turconi on viime
aikoina tullut erityisen tutuksi Roope-setä-lehden puolella Hessu reportterina
-tarinasarjansa myötä. Suoritukset sillä saralla eivät ole olleet tasaisia. Nyt
nähtävästä Robert Louis Stevensonin Aarresaari-klassikkoteoksen hiirentämisestä
sopisi heidän ottaa mallia muihinkin töihinsä. Lähes satasivuinen kokonaisuus
on sanalla sanoen tyylikäs. Turconin piirroksissa on juuri sopivaa ilmettä eikä
Radicen käsikirjoituskaan lainkaan töki. Sarja on ilo kahlata läpi.
Toivottavasti se innostaa lukijoita tarttumaan myös alkuperäisteokseen.
Lisää tyyliä on luvassa Linnunradan-osakilpailussa. Carlo
Gentinan käsikirjoittaman jutun tyylikkyydessä olennaisinta on, että se on
saanut piirtäjäkseen Francesco Guerrinin, jonka kädenjälkeä on ilo kohdata
jälleen pienen tauon jälkeen. Ihan kenen tahansa kuvantamana sarjasta olisi
tuskin tullut juuri mitään. Juonen pääpaino on piirroksissa, joten ne ovat
ehdottomasti tarvinneet Guerrinin kaltaisen tulkin. Sarja on onnistunutta
vaihtelua yleiseen tarjontaan nähden.
Francesco Artibanin ja Ettore Gulan Asuntokuplassa toistetaan
klassista juoniasetelmaa, joka saa aina jo etukäteen hieman hykertelyä aikaan:
Roope ja Kroisos kilpasilla ratkaisemassa ajankohtaisia ongelmia yrittäen
tuottaa itselleen maksimaalisen hyödyn. Tämäkin sarja on hyvällä idealla
varustettu ja nytkähtää mainiosti liikkeelle, mutta lopulta omena putoaa turhan
kauas puusta perusasetelmaan nähden. Gulan piirroksetkaan eivät ole parasta
mahdollista hänen tasoonsa verraten.
Antonella Pandinin ja Andrea Frecceron Vorotekniikan
päivitystä alkaa sekin hyvin. Myös eteneminen sujuu ilman ongelmia. Sitten
aivan yhtäkkiä rysähtää pahan kerran kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tarina
loppuu! Kokonaisuuden ymmärtää kyllä välittömästi eikä kyse ole siitä, että
loppu olisi jotenkin väärässä paikassa. Juoni rakentuu kuitenkin siten, että
odotus enemmälle säilyy koko ajan. Seinän yhtäkkinen tulo vastaan ei tässä
kohtaa toimi, vaan jättää jälkeensä vain hölmistyneen tunnelman.
Seuraavalle sarjalle seinän toivoisi tulevan vastaa
nopeammin. Giustina Porcellin ja Lara Molinarin Turhan touhukkaassa tädissä Pelle
parka joutuu sietämään asioihin sekaantumista. Kärsimys kulkee rinta rinnan
lukijan kokemusten kanssa. Tarina on tarkoitettu hauskaksi, mutta pikemminkin
se on ärsyttävä, piinaava ja suorastaan yököttävä. Kirjan karmeimpaa tuotosta
ei tarvitse kahdesti pohtia.
Päätössarjana on Hannun ja Millan samaan tarinaan yhdistävä
Turhan hyvää tuuria. Piirtäjänä on Alessandro Gottardo, mikä osoittautuukin
lopulta tarinan ainoaksi onnistumiseksi. Käsikirjoituksesta vastaa nimittäin
Antonella Pandini, joka jätti lukijan tyhjän päälle kolmisenkymmentä sivua
aiemmin. Samanlainen synti toistuu tässäkin. Idea tarinalle on hyvä, mutta
siitä ei vaivauduta kehittelemään mitään pidemmälle. Pakolliset kuviot käydään
pikaisesti läpi ja sitten tarina hylätään vauhdilla, kuin tiiliskivi
kaasuttimelle asettaen ja seinää päin lähettäen.
Taskari jättää jälkeensä kaksijakoiset tunnelmat.
Erityisesti kirjan jälkimmäinen puolisko oli heikko. Pitkistä sarjoista
oikeiksi onnistumisiksi luokiteltavia oli vain kaksi, mutta nepä olivatkin
erittäin ilahduttavia. Aarresaari ja Linnunradan-osakilpailu nostavat muuten
tuhoon tuomittua kokonaisuutta paljon. Mainita täytyy myös kaksi Enrico
Faccinin yksisivuista, mutta ne jäävät epäonnistumisten muodostaman kauhuviisikon
keskellä pieneen rooliin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti