Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 451

Huhtikuun 400-sivuinen Taskari on Kova koville. Jo Andrea Frecceron kansikuva viittaa siihen, että salapoliisi- ja dekkariteemat olisivat esillä. Elementit ovatkin läsnä monessa kirjan sarjoista. Itse kansi viittaa Yksityisetsivä Ankka -tarinasarjan aloitusosaan Maalauksellinen mysteeri. Sarjaa on tehty toistaiseksi kolme osaa. Eivätköhän jälkimmäisetkin ilmaannu ajan kuluessa suomalaistenkin luettavaksi. Vito Stabilen ja Carlo Limidon luomassa ympäristössä ovat genren ominaispiirteet kohdallaan, mutta ainakaan tämän aloitusosan perusteella tarinasarja ei tule erottumaan edukseen. Sillä ei ole käsissään sellaista uutta valttikorttia, joka tekisi siitä poikkeuksellisen ja muistettavan. Noirin tuntua syö tehokkaasti se, ettei Limido käytä laisinkaan piirroksissaan minkäänlaisia varjostusefektejä. Jos ratkaisu on harkittu ja tehty juurikin erottautumisen vuoksi, on päätös epäonnistunut. 

Samankaltaisista kuvioista on jo vanha tuttu komisario Miquet. Hahmon jälleennäkeminen on iloinen yllätys. Miquet seikkaili Roope-setä-lehden puolella kymmenisen vuotta sitten ja on pyörähtänyt myös Taskareissa pariin otteeseen. Osa seikkailuista oli oikein hyviä. Niitä on vielä suomeksi pino julkaisemattakin. Halu niiden saamiselle meikäläisiin kansiin ja kirjoihin kasvaa Augusto Macchetton ja Marco Mazzarellon Komisario Miquet’n ja todentuntuisen tapauksen myötä. Tarinassa on juuri sitä kaivattua Miquet-meininkiä. 

Vähemmän kaivattua on se, että hiiriuniversumi jää jälleen kerran sisällössä pahasti paitsioon. Miquet’n lisäksi ainoa hiirisarja on Monsieur Nouccélier’n teatterissa. Lohdutusta tarjoaa se, että tarinan takana ovat Casty ja Enrico Faccini. Herrojen yhteistyön tulosta oli esillä Taskarissa jo alkuvuonna 2016 ja jatkolle näytettiin silloin vihreintä mahdollista lippua. Saman lipun voi kaivaa esiin nytkin. Faccini ilahduttaa kirjan sivuilla vielä Hansu-yksisivuisellaan Kätevä ja pätevä, joka on paras yksisivuinen miesmuistiin. 

Mielenkiintoisin yllätys miesmuistiin on Rodolfo Ciminon käsikirjoittama Alla aaltojen. Käsikirjoituksessa ei ole mitään yllättävää, mutta piirroksissa on. Ne ovat nimittäin Giuseppe Peregon käsialaa. Perego muistetaan parhaiten alkupään Taskarien legendaarisista esinäytöksistä, jotka yhdistivät kirjan tarinat löyhillä juonilla yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Peregon piirroksia ei voi hyvällä tahdollakaan alkaa taiturimaisiksi kehumaan. Sen sijaan niitä voi kehaista niiden aina tarjoamasta nostalgia-annoksesta. Joskus pieni kömpelyys on selvästi paikallaan. 

Myös Marco Gervasion sarjassa Rokkia, rahaa ja rakkautta liikutaan ajallisesti taaksepäin, mutta juonen sisällä. Kurkistus kohdistuu Akun nuoruusvuosiin. Miljöö muistuttaa 1950-luvun Yhdysvaltoja. Gervasion aikamatka on onnistunut ja sitä olisi voinut seurata pidempäänkin kuin 30 sivun ajan. Sitä seuraavan Gaute Moen ja Flemming Andersenin Raerosvon tapauksessa sen sijaan on tehty oikein, kun homma pakataan kasaan seitsemään sivuun. Juoni kun vedetään kerralla aivan plörinäksi. Alkuruutujen myötä sopi jo odottaa salapoliisiteemaan sopivaa jännäriä.

Jos positiivisuuden nimissä palataan jälleen onnistuneempiin suorituksiin, niin niitäkin onneksi löytyy ja useampiakin. Rudy Salvagninin ja Claudio Panaresen Liiankin täydellinen päivä on hyvin rakennettu pikku hupipala. Carlo Panaron ja Maurizio Amendolan Taikojen taistelu ei ole juonellisesti mitenkään vahva, mutta jostain syystä se jaksaa ilahduttaa. Siihen on löydetty hippunen sitä kuuluisaa jotain. Tito Faracin ja Salvatore Deianan Kiistanalaisessa mestariteoksessa sitä jotain on enemmänkin kuin vain hippunen. Faraci tunnetusti tuo sitä kerralla vaikka kaivinkoneellisen. Myös Nino Russon ja Anna Marabellin Aku Ankka pyrkii parrasvaloihin on onnistunut sarja. Siinäkin salapoliisiteemalla on juonen kannalta ratkaiseva pikku osansa. 

Oli kokonaisuus millainen tahansa, siitä erottuvat aina sen avaava johtosarja sekä päättävä viimeinen tarina puhtaasti sijaintinsa vuoksi. Tällä kertaa erottautuminen on pahasta. Sune Troelstrupin ja Andrea Frecceron Taikaviitta-johtosarja Virkaveljen varjossa on kuluneen juonentyngän väsähtänyt viritelmä. Edes Frecceron piirrokset eivät sen rinnalla jaksa piristää, vaikkei niissä mitään ongelmaa olekaan. Kirjan päättävä Carlo Panaron ja Francesco D’Ippoliton Pygmalion ja kultainen seppele on taas innoton ja rutinoitunut aarrejahti, vaikka siihen Panaro onkin upottanut antiikin mytologiaa. Arvokkaasta lastista ei ole iloa, jos sitä kantava alus vuotaa pahemman kerran. D’Ippoliton piirroksiin pätevät samat sanat kuin Frecceron vastaaviin.

Jäljelle jäävät sarjat ovat Jacopo Cirillon ja Sandro Del Conten Voi veljet, missä lienette?, Carlo Panaron ja Michele Mazzonin Ikitammen salaisuus ja Bruno Concinan ja Giuseppe Dalla Santan Lomapuuhia. Ne eivät hetkauta kurssia suuntaan taikka toiseen. Kuten ilmi kävi, mukaan mahtui varsin perinteiseen tapaan kaksijakoisesti sarjakuvaa. Jos yksi pointti nostetaan esille, on se hiiriuniversumin laiminlyönti. Kirjan sarjoista vain kaksi oli sinne sijoittuvaa. Asetelman ikävyyttä korostaa, että molemmat sattuivat vieläpä olemaan täysosumia. Vaa’an tasapainottamista olisi jo hyvä alkaa hieman harjoitella, sillä ensi vuonna on ison juhlan aika. Ei sovi unohtaa, että kaikki alkoi pienestä hiirestä.