Arvostelu: Roope-setä 442

Syyskuun Roope-sedässä ylläpidetään elokuvateemaa jo ilmestyneen Ankka vailla menneisyyttä -teoksen kunniaksi. Marco Ghiglionen piirtämä kansi saa odottamaan myös edes jonkinlaista Mustakaapu-teemaisuutta, mutta lopulta hahmo jää Päivän pamauksen esittelytekstin lisäksi sellaiseen sivuosaan, ettei ole aihetta puhua moisesta teemasta. Kannessa Kaavun ulkoasu ei ole parhaasta päästä. Erityisesti hahmon kenkävalinta syö roimasti tämän uhkaavuutta, mitä pidän olennaisimpina piirteinä Kaavussa.

Johtosarjassa ei nähdä vielä kumpaakaan mainituista elementeistä. Gian Giacomo Dalmasson ja Lucian Bottaron vuodelta 1967 oleva klassikko Uraanijahti ansaitsee nimityksensä. Viimevuotisen Luciano Bottaro -platinanumeron jälkeen Ropsun ja Bottaron yhdistelmä on ollut mielessä mahdollisimman positiivinen yhdistelmä eikä putkea katkaista. Nelirivinen sarja yltää parikymmensivuiseksi, mutta ehtii kätkeä sisäänsä ansiokasta huumoria, klassista ketkuilua ja taidokkaita Bottaron Ankkoja. Aina iloista on myös nähdä Taavia. 

Vincenzo Mollican ja Giorgio Cavazzanon Hetki parrasvaloissa on lehden sarjoista se ainoa suoraviivaisesti elokuvateemainen. Elokuvateeman taustalla olevan uutuuskirjan vuoksi on hyvä veto julkaista tällainen sarja ja etenkin Cavazzanon piirtämänä. Tarinan pääosassa on Venetsian elokuvajuhlilla pyörivä toimittaja Sulo Suvio, joka on tuttu italosarjojen sivuosarooleista. On mielenkiintoista törmätä tällaisiin hahmoihin päätähtinäkin. Sarja ei ole kovin kekseliäs ja siinä on läpijuoksunkin makua, mutta jotenkin se jaksaa miellyttää niinkin paljon, että jälkikäteen kokonaisuus vaikuttaa positiiviselta. 

Ropsun taidehistoriaa käsittelevä sarja etenee renessanssiajalle. Roberto Gagnorin ja Paolo De Lorenzin sarjassa Herttuan muotokuva pääosaan on otsikkotasolla nimetty Sulo Suviotakin harvinaisempi hahmo, Hessu della Francesca. Kyseessä on kuitenkin vain tätä tarinaa varten luotu nimiväännös taiteilija Piero della Francescasta, kuten sarjan jälkeen Ankallisgallerian katsauksessa kerrotaan. 

Tarinassa eniten miellyttävät De Lorenzin piirrokset. Juoni ei jaksa säväyttää siten kuin toivoisi ja sopisi odottaa. Touhu tuntuu välillä menevän liiaksi nimien väkinäiseksi pudottelulle. Mustakaavun – tai Mustien Joukkojen Kaavun – rooli tällaisenaan ei ole hyväksi hahmolle, jonka olen toistuvasti toivonut jäävän käytettäväksi vain todellisena uhkan muodostajana. Kiitosta tarinalle on taidehistoriaa esittelevän vuoden osalta annettava siitä, ettei renessanssista nosteta esille niitä kenties kliseisimpiä esimerkkejä, jotka Disney-sarjakuvassakin ovat jo toistuneet monet kerrat. 

Hessu reportterina -tarinasarja jatkuu Knalli, sateenvarjo ja pieni poika -osan myötä. Kannen puolesta olisi sopinut, että sarjoissa ajoittain vilahdellut Mustakaavun hahmo olisi esiintynyt tässäkin, mutta niin jää nyt tapahtumatta. Sen sijaan elokuvateema on kyllä hyvin esillä tässä tuttuun tapaan kaksikon Teresa Radice ja Stefano Turconi tekemässä sarjassa. Elokuvahistorialliset viittaukset ovat osuvia ja ryydittävät mukavasti tarinaa, joka itsessäänkin on oikein mallikas. Sarja on kokonaisuudessaan jopa niin viihdyttävä, että olen valmis julistamaan sen Hessu reportterina -tarinasarjan toistaiseksi parhaaksi osaksi. Viimeisiä ruutuja ei tässä kohtaa voi jättää mainitsematta. 

Pitkien sarjojen osalta numero oli siinä, mutta lyhyempien juttujen osalta on vielä mainitsemisen arvoista asiaa. Tämän numeron myötä vaikuttaa varmistuneen se, että lehden toisella sivulla Donald Soffrittin Pikku-Aku-stripit ovat korvaantuneet Enrico Faccinin Hansu-stripeillä. Molemmat herrat ovat kunnioitettavia tekijöitä ja Soffrittin Pikku-Akut hyvä mauste lehdelle, mutta nostan Faccinin vakituiselle roolille lehdessä hattua niin korkealle kuin käteni suinkin yltävät. 

Kokonaisuutena syyskuun Ropsu pysyy reilusti positiivisen kokemuksen puolella. Vaikka noita pieniä kitisemisen aiheita löytyi, kuten niitä lähes aina tuppaa löytymään, ne olivat todellakin vain pieniä ja niitä oli verraten vähän. Toivottavasti tämä toistuu ensi kuussa seuraavan platinanumeron kohdalla. Silloin historianlehdet värisevät, sillä Romano Scarpasta tulee tuolloin ensimmäinen henkilö, joka on saanut kunniakseen jo toisen platinanumeron. Odotukset ovat sen suhteen aiheesta korkealla.