Arvostelu: Roope-setä 441

Elokuun Roope-sedän kansissa ei ole platinan häivää, joten se on niin sanotusti normaali numero. Silvia Zichen kansi ja lehdelle annettu otsikko voivat pikaisesti antaa ymmärtää, että kyseessä olisi supersankarien erikoisnumero, mutta sen sisältämät sarjat luettuaan ei moista nimikettä tee missään nimessä mieli antaa. 

Carlo Panaron ja Michele Mazzonin johtosarja Katoamistemppu alleviivaa lehden erikoisnumeroimattomuutta. Esiintyyhän sarjassa toki Taikaviitta, joka ei ihan jokakertainen vierailija Ropsussa ole, mutta tarina on niin tyypillinen ja tylsä, että se alkaa jo puuduttaa. Juonessa ei vain ole minkäänlaista koukkua eikä Mazzonin rutiininomaisissa piirroksissakaan ole mitään kiinnostavuutta lisäävää. 

Ropsun vuoden mittaan etenevässä taidehistoriallisessa katsauksessa on edetty keskiaikaan. Ajanjaksoon viitoittavassa sarjassa, Roberto Gagnorin ja Vitale Mangiatordin Mestari Mikkiuksessa ja totuudessa Nimettömästä Ratsumiehestä, keskitytään kuvanveistoon. Tarinan jälkeen käydään lyhyesti läpi myös muita keinoja luoda taidetta, mikä on ilo. 

Vähemmän iloista on samassa yhteydessä levitettävä virheellinen väitös keskiajan pimeydestä. On totta, että keskiaikaa kutsutaan pimeäksi, mutta syy tälle ei ole se, että se olisi ollut erityisen ankea aikakausi muihin verrattuna. Pimeän keskiajan käsite syntyi renessanssiaikana, jolloin alettiin ihailla antiikkia ja haluttiin jäljitellä sitä. Aikakausi ennen antiikin uutta löytämistä ja tulemista oli renessanssiajan ihmisten kielenkäytössä pimeä.

Palataan takaisin vuosisatojen taakse ulottuvasta nipottamisesta sarjakuvaan. Juonellisesti tätäkään tarinaa ei voi luonnehtia kummoiseksi, mutta piirroksissa otetaan askeleita oikeaan suuntaan. Vitale Mangiatordin kuvitus on hienoa katseltavaa. Ylipäätään näiden taidehistoriallisten sarjojen piirrokset ovat olleet kaunista jälkeä, mikä kontekstiinsa nähden on tietysti enemmän kuin sopivaa. 

Pitkään Ropsun toisella sivulla julkaistut Donald Soffrittin Pikku-Aku-stripit ovat saaneet väistyä. Tilalla tuolla paikalla on Enrico Faccinin Hansu-strippi. Faccinia on nähtävillä myös In English -osiossa. Pikku-Akua ei kuitenkaan ole kerralla pois jätetty. Giorgio Salatin ja Nicola Tosolinin Lahjakkaita lapsia on lyhyt sarja ja Pikku-Aku itse on siinä vain sivuosassa. Tarina yrittää olla hauska, mutta siinä se epäonnistuu pahasti. Jos valita pitäisi, näkisin Pikku-Akua jatkossakin mieluummin Soffrittin stripeissä kuin tällaisissa tuotoksissa. 

Velmu Viurusilmän esittelyn jälkeen hahmoa päästään näkemään tositoimissa Teresa Radicen ja Antonello Dalenan sarjassa Vaihteeksi sankarin saappaissa. Tai näin kuvittelisi, sillä sen verran Velmua on etukäteen lehdessä rummutettu. Konna jää kuitenkin vaatimattomaan sivuosaan ja pääsee edes ääneen vain muutamassa ruudussa, jotka nekin yhtä ”Häh?”-tokaisua lukuun ottamatta kuuluvat takaumakohtauksiin. 

Tarina on pettymys myös muilta osin. Juoni ei ole järin kiinnostava. Sitä syö ainiaan jatkuva Pelle Pelottoman monologi, joka hyvin toteutettuna voisi ollakin viihdyttävä, mutta tässä tapauksessa mieli alkaa kaivata muita hahmoja. Kenties kaikkein karmeinta ovat kuitenkin Dalenan piirrokset. Ne ovat kerrassaan hirvittäviä. Arkistosta selviää, että Dalenan tyyli on vuonna 2012 Pikku-Aku-sarjassa miellyttänyt, mutta tähän yhteyteen se ei kerta kaikkiaan sovi. 

Ja siinäpäs se numero olikin. Takakannen vitsisarja ja dekkaripähkinä eivät tuo lehdelle lisäarvoa ja raastava totuus on, että kyseessä on tämän vuoden huonoin Roope-setä. Toivottavasti lauseen loppuun ei ole tarpeen lisätä sanaparia ”tähän mennessä”. Jonkun numeron osa on valitettavasti aina olla se vähiten hyvä, mutta suorastaan huonoja numeroita ei koskaan toivoisi näkevän. Mikään tarina ei vain tällä kertaa jaksanut iskeä. Vitale Mangiatordin piirrokset olivat ainoa ilonpilkahdus, mutta enemmän on oikeus vaatia. Ensi kuun numeron teemana on elokuva, mikä herättää välitöntä mielenkiintoa. Se tulee sopivaan saumaan, sillä nyt on paikattavaa.