Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 441 & 442

Kesän viime hetket ovat käsillä ja ainakin koululaisten lomat ovat tulleet jo lorvituiksi. Aikaisemmilta vuosilta tuttuun tapaan kesän mittaan on ilmestynyt pino Taskareita, jotka tietysti ansaitsevat ruodintansa. Kertyneen kasan perkaaminen alkaa Taskareista 441 ja 442. 

Numero 441 eli Kesärenkaat julkaistiin kesäkuussa juhannuksen alla. Sisällysluettelosta löytyy pitkä lista sarjoja, joten kirjan kattaus on hoidettu lyhyen sivumäärän omaavien tarinoiden malliin. Lyhykäiset sarjat voivat olla osuva valinta kesäviikonlopulle, mikäli niiden tunnelma pystyy rentouttamaan. On tietysti makuasia, maistuvatko kesähelteet paremmin tällaisten lyhyiden sarjojen kokoelmien vai oikein pitkien seikkailujen kanssa. 

Kolme ensimmäistä tarinaa muistuttavat mitoiltaan vielä tavanomaista Taskarin avausta, sillä kukin on noin 30-sivuinen. Johtosarjana oleva Rodolfo Ciminon ja Giorgio Cavazzanon Hopeahaaksien herra on turvallinen aloitus tunnustetuilta mestareilta, mutta mitään leukoja loksauttavaa saati mitään muutenkaan ihmeellistä tarina ei sisällä. Seuraava sarja, Giulio D’Antonan ja Ottavio Panaron Mikki ja Hessu -juttu Esi-isien kunnia jaksaa herätellä enemmän, mutta paukut eivät sitten riitäkään tätä pientä mielenkiinnon nostatusta pidemmälle. Mustakaapu nähdään komediallisena ketkuna, mikä on aina surullista. Kaavun pitäisi mielellään aidosti jännittävänä ja vaarallisena vihollisena, joka esiintyisi synkemmissä ja vakavammissa tarinoissa. 

Riccardo Pescen ja Roberta Mighelin Muovin ihmeellinen ekovärinä ei lankea onneksi yleiseen ansaan ja ala liian kuuluvasti saarnata ekologisuuden puolesta. Muut ansat kuitenkin laukeavat. Juoni jää heppoiseksi ja Mighelin piirrokset ovat suorastaan ala-arvoisia. Erityisen silmiinpistävää on Akun pään suhteeton suuruus tämän vartaloon nähden. 

Sitten päästäänkin mainittujen lyhyempien sarjojen ääreen. Moni niistä jää oikein mitäänsanomattomaksi, mutta nostetaan esille joukosta erottuvat. Stefania Leperan ja Marco Palazzin Laiskuuden taide on oikein mukava pikku juttu, joskin siinä olisi juonen puolesta voitu mennä vielä pidemmälle ja kasvattaa samalla sarjan sivumäärää. Sune Troelstrupin ja Giorgio Cavazzanon Taikaviitta-sarja Maaseudun mullistus on hauskasti toteutettu ja erityisesti Cavazzano pääsee loistamaan. Tarina toimii juuri näin lyhyenä. Tämän juonen laajentaminen pidemmäksi seikkailuksi olisi todennäköisesti johtanut katastrofiin. 

Carlo Panaron ja Maria Luisa Uggettin Hankalassa haastattelussa huomionarvoista on kasvupyrähdyksen kokenut Pikku-Pelle. Perinteinen ja nimensä mukainen versio hahmosta on parempi. Yllätyshitti näistä lyhyistä sarjoista on Massimiliano Valentinin ja Giorgio Di Vitan Karhukopla-juttu Rosvot kiinni! Se on oikein hauska ja viihdyttävä paketti. Myös kirjan viimeisellä tarinalla, Sergio Tulipanon ja Sergio Cabellan Erilaisella lomalla on omat hyvät hetkensä.

Kuten joinain aiempina kesinä, joku Egmontilla on saanut päähänsä yhdistää kaksi kesällä ilmestyvää Taskaria kummallisella, yksisivuisella jutulla. Näiden idea on jäänyt epäselväksi ja niistä onkin tullut pelkkiä inhottavia, lukijoita häiritseviä haitakkeita. Moiset pitäisi jättää suosiolla pois. Jos tarkoituksena on matkia vanhoista Taskareista tuttuja esinäytöksiä, tehtäköön silloin juuri sellaisia, kunnollisia esinäytöksiä pikku juonen kera, joilla niputettaisiin kaikki kirjan tarinat yhteen. Tämä nykyinen touhu ei johda yhtään mihinkään.

Heinäkuussa ilmestynyt numero 442 eli Paljunvartijat pääsi kesällä valtakunnalliseen keskusteluun asti, kun sen takakannessa nähty seuraavan Taskarin kansi herätti mielipiteitä puolesta ja vastaan. Kirjan sisällöstä ei tuolloin kohuja syntynyt, mutta katsotaanpa, onko sen suhteen aihetta järkyttyä edes pienissä määrin. 

Johtosarja on jälleen Giorgio Cavazzanon piirtämä. Gorm Transgaardin käsikirjoittama Viisauden lähteillä linkittyy juonellisesti Aku Ankka -lehden puolella nähtyyn tarinasarjaan, jossa seurattiin alkuperäisen Sudenpentujen käsikirjan värikästä Euroopan-kiertuetta. Linkki Akkarin puolella julkaistuihin sarjoihin on sen verran löyhä, ettei mitään vahinkoa synny, vaikka tämä tarina tulikin julkaistuksi ennen viimeisiä Akkarissa nähtyjä osia. Järkytystä on silti luvassa eikä vain pienissä määrin! Transgaardin versio Sudenpentujen käsikirjan synnystä on täysin mieletön ja suorastaan loukkaava ankallista perintöä kohtaan. Tätä sarjaa ei tulla muistamaan hyvällä. 

Onneksi seuraavan sarjan käsikirjoittajana on Casty. Jo pelkästään se tieto saa hieman rauhoittumaan Transgaardin kynäilyjen aiheuttaman shokin jäljiltä. Massimo De Vitan piirtämä Hittimittelön pauloissa ei ole sellainen monimutkaisella juonella varustettu eeppinen tuotos, joita Castylta usein nähdään. Sellaisen sijaan Casty muistuttaa tällä sarjalla olevansa mestari kynäilemään myös lyhyempiä ja yksinkertaisempia tarinoita, jotka ovat aivan yhtä erinomaisia ja viihdyttäviä kuin hänen suurtuotantonsakin. Kerrassaan erinomaista, täydet kymmenen pistettä ja vahva etulyöntiasema kisassa näiden Taskarien parhaan sarjan tittelistä!

Myös tässä Taskarissa on mukana lyhyempiä tarinoita, joiden ainoaksi viestiksi jää se, että ne olivat mukana. Onneksi joukkoon mahtuu myös positiivisia tapauksia. Tällainen on erityisesti Taikariitta vastaan paha Patakakkonen, jonka tekijöitä ovat Roberto Gagnor ja Vitale Mangiatordi. Kyllä, luitte aivan oikein, nyt rosmolla on vastassaan Taikariitta, Riitta Hanhen alter ego. Hahmo on esiintynyt neljässä tarinassa, joista yksi, tämän ensiesiintymisen sisältävä sarja on julkaistu Suomessa, Taskarissa 419. Tuo sarja ei kehuja saanut, mutta nyt ruusuja riittää. Juoni on hauska ja tarinan käännös on erityisen onnistunut. Mangiatordin piirrokset ovat kerrassaan ihailtavia. Tehostekeinona käytetty kokonaisten sivujen tummennus ei nytkään kerää sarjalle lisäpisteitä, mutta toteutuksen ollessa muuten kiitettävä, ei moinen haittaa. 

Sivujen tummennusta on käytetty myös Tuplanolla-sarjoissa. Tällä kertaa ne jäävät vähemmälle, kun vuorossa on Marco Boscon ja Claudio Sciarronen Tuntematon. Tuplanolla-tarinoiden aateliin ei tällä suorituksella ylletä, mutta mukavan sujuvasti tarina etenee ja Sciarronen piirroksetkin ovat tunnelmaan passeleita. Mainittakoon Tuplanollaa seuraavan sarjan eli Roberto Gagnorin ja Luca Usain Eksyksissä junassa olevan mainio jälkiruoka. 

Edelliseen Taskariin tätä kirjaa Egmontin mielestä ilmeisesti yhdistävä yksisivuinen linkki on jälleen ympätty viimeisen tarinan yhteyteen. Riccardo Pescen ja Antonello Dalenan Brunssimestarilta se ei kuitenkaan vie mitään pois. Pesce on kynäillyt sarjalle mukavan pikku juonen ja Dalena saa arvostelijan kääntämään takkinsa pikavauhtia. Päivää ennen tätä arvostelua julkaistussa Roope-sedän ruodinnassa todettiin Dalenan piirrosten olevan ”kerrassaan hirvittäviä”. Tällaista tämä kuitenkin on, toiseen sarjaan jokin tyyli sopii erinomaisesti ja toiseen ei sitten taas millään. Tämän sarjan piirtäjäksi Dalena on nappivalinta. 

Castya ei riistetty kultaiselta istuimeltaan, sillä hänen käsikirjoittamansa tarina se vain oli taas paras – ja tällä kertaa peräti kahden kirjan osalta. Suuryllättäjä Taikariitta ansaitsee hopeamitalin, jossa ei ole hiventäkään häpeää. Näistä Taskareista jäi täten käteen oikein hyvääkin, mutta kokonaisarvosanoja pudottavat ne vähemmän menestyksekkäät tapaukset, joita niitäkin kyllä riitti. Kokonaisuutena jäätiin kuitenkin paremman puolelle.