Sivut

torstai 25. elokuuta 2016

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja Teema 47



Taskarin 47. teemanumerossa Inkojen suursaiturissa seikkaillaan takakannen esittelytekstin mukaan Etelä-Amerikassa, mutta kyllä tarinoissa liikutaan myös Väli-Amerikan puolella, joka lasketaan osaksi Pohjois-Amerikkaa. Kirjan yhdeksästä tarinasta kolme on Suomessa aiemmin julkaisemattomia, julistetaan edelleen takakannessa. Se pitää paikkansa, mutta yksi näistä ensijulkaisunsa saavista sarjoista on yksisivuinen, joten tällaista lausahdusta voi faktapohjaisuudestaan huolimatta pitää kirjan ostamista empivän kannalta hieman ikävänä markkinointikikkana. 

Inka-aiheisesta Andrea Frecceron kannesta edetään luontevasti myös inka-aiheiseen johtosarjaan. Giorgio Figusin ja Maurizio Amendolan Acu Capac ja Kuunsäteen polku on yksi mainituista ensi kertaa julkaistavista sarjoista. Juoni ei ole erityisen hohdokas, mutta ei siinä ole mitään erityisiä vikojakaan, joten hyvänä alkupalana tarina toimii. Amendolan piirrokset miellyttävät silmää. 

Myös kirjan kolmas sarja pysyy inkateemassa eikä sitäkään ole aiemmin Suomessa nähty. Filadelfo Amaton ja José Colomer Fontsin Inkojen öljyssä huomionarvoisinta ovat piirrokset, jotka selvästi poikkeavat Taskarien ja muiden pääasiassa italialaista sarjakuvaa sisältävien julkaisujen valtavirrasta. Colomer on urallaan tehnyt töitä enemmän Tanskaan ja Hollantiin, mikä näkyy tämän tyylistä. Ilolla tällaista italialaisista poikkeavaa piirtämistä näkee Taskari-julkaisuissakin välillä. Juoni ei ole tässäkään sarjassa kummoinen, joten nimenomaan poikkeukselliset piirrokset tästä jäävät jälkikäteen mieleen. 

Romano Scarpan Mikki-sarja Kuningatar Kalhoan ikuinen tuli on julkaistu aiemmin kahdestikin, mutta se kuuluu niihin tarinoihin, joille suo mieluusti kolmannenkin julkaisun. Taskarista 23 ja erikoisnumerosta Kalin kynsi tuttu sarja ei ole Scarpan kuuluisimpia ja terävimpiä klassikoita, mutta kyllä tästäkin tarinasta voidaan klassikon nimikkeen alla puhua. Se on vauhdikas, hauska ja toiminnallinen eli taattua Scarpaa. Ei liene suuri paljastus todeta jo tähän kohtaan, että kyseessä on selvästi kirjan paras tarina. 
Toiseltakin legendaariselta taiteilijalta on saatu näyte tähän kirjaan, tosin sen käsikirjoitus ei ole hänen vaan Abramo ja Giampaolo Barosson, jotka hekin toki ovat titteleitä nimiensä yhteydessä mainittaviksi ansainneet. Taskarissa 107 julkaistu Giovan Battista Carpin piirtämä Ansa vuoristossa poikkeaa Kuningatar Kalhoan ikuisesta tulesta myös siten, että se on paljon lyhyempi juttu, jossa suuremman seikkailun sijaan keskitytään huumoripuoleen. Sarja on hyvä, mutta ei klassikkoainesta.

Legendojen joukkoon kuuluu myös Rodolfo Cimino, jolta mukana on kaksi käsikirjoitusta. Molemmat sarjat yltävät noin 50 sivun mittaan. Paolo Motturan piirtämä Vuoren silmä (AATK 188) on hieman heikompi tekele. Siitä ei ole niin suureksi viihdyttäjäksi kuin alkuun odottaisi. Giorgio Cavazzanon piirroksin varustettu Keltaisen Paronin pomppukumi (AATK 168) onnistuu paremmin. Sen lisäksi, että piirrosten puolella kokenut Cavazzano päihittää Vuoren silmän aikoihin vielä nuoren Motturan, on tarinan juonikin monipuolisempi. 

Kirjan toinen Mikki-sarja on Taskarissa 205 nähty Angelo Palmasin ja Roberto Vianin Sierra Padren salaisuus. Vian ei tätä sarjaa piirtäessään ole vielä sellainen tyylittelijä ja tunnelmoija, joksi hän myöhemmin on kehittynyt. Jos hän sittemmin kerryttämiensä taitojen kera pääsisi tällaista tarinaa kuvittamaan, se voisi pelastaa paljon. Tarinan juoni on nimittäin opuksen annista selvästi heikoin ja paikoitellen jopa suorastaan hölmö. Tällaisen lukemisessa ei ole hohtoa. 

Bruno Sardan ja Lucio Leonin Indiana Hopo -vitsisarja Kultainen sääntö on kirjan mainittu kolmas ennen julkaisematon tarina. Vitsi ei säväytä. Jens Hansegårdin ja Flemming Andersenin Viidakon kovanaamat Taskarista 323 on kirjan sarjoista tuoreinta perua, vuosikymmenen vanhaa satoa. Andersenin piirrokset tältä ajalta ovat niitä, joita myöhemmin on tullut lämmöllä muisteltua. Hän ei ole myöhemmin kyennyt saamaan piirroksiinsa samaa rentoutta, letkeyttä ja hulvattomuutta kuin tuolloin. Kun myös Hansegårdin käsikirjoitus osuu nappiin, on tämä tarina kirjan toiseksi paras. Scarpan mestarillisuudelle sekään ei mahda mitään. 

Jos uusintajulkaisut eivät haittaa, on Inkojen suursaituri ostamisen arvoinen opus. Vaikka vain kahta tarinaa voi kehua erityisen positiivisina, ovat muutkin yhtä mustaa lammasta lukuun ottamatta lukemisen arvoisia eivätkä puistata. Tässä teemanumerossa ilahduttavaa on sarjojen runsas ajallinen variaatio. Tarinat eivät ole keskittyneet turhan paljon jollekin tietylle vuosikymmenelle vaan lähestulkoon jokaiselta on jotakin. Se olisi teemanumeroille ja muille erikoisjulkaisuille jatkossakin hyvä resepti muistaa.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 443



Suurten urheilutapahtumien aikaan on perinteisesti väsätty muutamat kannet ja tarinat, jotka pyörivät niiden ympärillä. Elokuun Taskarin kannen Rio-aiheisuus ei tainnut jäädä kenellekään epäselväksi taannoisten pulinoiden myötä. Jos jätetään puuttumatta siihen, mitä tässä Andrea Frecceron kannessa on ja mitä ei ole, niin kuvahan on kauniisti ja upeasti toteutettu. 

Rio, ohoi! alkaa asiaankuuluvasti myös Rio-aiheisella johtosarjalla. Ilmeisesti oikeudellisista syistä kaikki viittaukset olympialaisiin on jätetty pois ja tilalle on kehitelty Kansojen kisat. Itse kisat jäävät kuitenkin vain taustatekijäksi sarjassa, joten väliäkös tuolla. Pat ja Carol McGrealin ja Massimo Fecchin Kultaa vai kunniaa? on tyypillinen tällaisten kisojen alla nähtävä tuotos. Jos se jää mieleen, se johtuu vain siitä, että se tällaisena kisatarinana tehtiin ja julkaistiin.

Seuraavan sarjan tekijän kohdalla harvemmin voi puhua tyypillisyyksistä. ”Tyypillistä Castya” on pelkästään positiivinen ilmaus, joka korostaa tämän taitoja. Mikki Hiiren ja Skvii-invaasion tapauksessa tätä ilmausta voidaan taas käyttää. Tarinassa sekoittuvat iloisesti kepeys ja hauskuus realistiseen uhkaan ja jännitykseen. Täyden kympin sarja jälleen Castylta!

Carlo Panaron ja Sergio Cabellan Riippumaton riippumatto sekä Stefano Ambrosion ja Giorgio Di Vitan Vuoden noita jäävät lyhykäisiksi välipaloiksi, joista ensimmäisellä olisi ollut paukkuja enempäänkin, jos juoneen olisi lähdetty tekemään lisäyksiä ja sivumäärää kasvatettu. Riccardo Secchin ja Lorenzo Pastrovicchion Ankkaneidoista herttaisin liikkuu vaarallisilla vesillä. Sarjat, joissa yksi ankanpojista ihastuu, voivat olla onnistuneitakin, mutta yleensä ne ajautuvat liialliseen imelyyteen ja äityvät sulaksi soovaksi. Nyt muut ankanpojat eivät ole edes tasapainottamassa imelyyttä. Pastrovicchio on parantanut piirtäjän otettaan huomattavasti siitä, mitä se menneinä vuosina oli. Hahmojen takamukset eivät enää paisu mahdottoman isoiksi ja kynänjälkeen on tarttunut myös muuten sulavuutta. 

Myös Alessandro Gaboardin ja Giampaolo Soldatin Haavi auki sekä Blasco Pisapian ja Paolo Campinotin Päivä puistossa jäävät vain lyhyiksi ja innottomiksi välipaloiksi. Riccardo Pescen ja Stefano Zanchin sarjassa Navikoirien jäljillä alkaa sen sijaan olla jo niin intoa kuin tunnelmaakin. Juoni on perinteistä kaavaa Roopen ihmeellisestä, luonnon kätköistä löydetystä uutuustuotteesta. Perinteitä on hyvä vaalia. Vanhojen, toistuvien juonikuvioiden käyttäminen ei ole pahasta. Niitä on silkka ilo lukea, jos ja kun ne osataan toteuttaa hyvin, kuten tässä tapauksessa käy. 

Taskarin päättävä tarina vaikuttaa etukäteen melkoiselta herkkupalalta. Sillä on mukavasti mittaa ja tekijöinä eivät ole enempää eikä vähempää kuin itse Guido Martina sekä Massimo De Vita. Vaalikampanja on peräisin vuodelta 1979, kuten tarinan aloitussivulta voi nähdä. Näitä merkintöjä Taskarin puolella ei ole ollut tapana nähdä, mutta niiden vakiintumisesta ei olisi mitään haittaa, päinvastoin. Sarjan juoni on perinteistä Martinaa. Ankat juonittelevat toisiaan vastaan juonittelemasta päästyään. De Vitan piirrokset ovat mahtavia. Hän kykenee vangitsemaan ruuduille vallitsevan ketkuilun ilmapiirin ja hahmojen olotilan. 

Casty oli taas kerran vahvoilla saamaan Taskarin parhaasta sarjasta myönnettävän tittelin, mutta sepä meneekin nyt Martinan ja De Vitan Vaalikampanjalle. Vanhoja mestareita ei pysäytä mikään, kun he vauhtiin pääsevät ja löytävät oikean rytmin. Tällaisia ennennäkemättömiä klassikoita on ilo nähdä myös tavallisissa Taskareissa. Toivottavasti niitä on luvassa lisääkin. Taskareita on luvassa lisää tietysti jälleen ensi kuussa, jolloin mennäänkin jo numerossa 444!

tiistai 23. elokuuta 2016

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 441 & 442



Kesän viime hetket ovat käsillä ja ainakin koululaisten lomat ovat tulleet jo lorvituiksi. Aikaisemmilta vuosilta tuttuun tapaan kesän mittaan on ilmestynyt pino Taskareita, jotka tietysti ansaitsevat ruodintansa. Kertyneen kasan perkaaminen alkaa Taskareista 441 ja 442. 

Numero 441 eli Kesärenkaat julkaistiin kesäkuussa juhannuksen alla. Sisällysluettelosta löytyy pitkä lista sarjoja, joten kirjan kattaus on hoidettu lyhyen sivumäärän omaavien tarinoiden malliin. Lyhykäiset sarjat voivat olla osuva valinta kesäviikonlopulle, mikäli niiden tunnelma pystyy rentouttamaan. On tietysti makuasia, maistuvatko kesähelteet paremmin tällaisten lyhyiden sarjojen kokoelmien vai oikein pitkien seikkailujen kanssa. 

Kolme ensimmäistä tarinaa muistuttavat mitoiltaan vielä tavanomaista Taskarin avausta, sillä kukin on noin 30-sivuinen. Johtosarjana oleva Rodolfo Ciminon ja Giorgio Cavazzanon Hopeahaaksien herra on turvallinen aloitus tunnustetuilta mestareilta, mutta mitään leukoja loksauttavaa saati mitään muutenkaan ihmeellistä tarina ei sisällä. Seuraava sarja, Giulio D’Antonan ja Ottavio Panaron Mikki ja Hessu -juttu Esi-isien kunnia jaksaa herätellä enemmän, mutta paukut eivät sitten riitäkään tätä pientä mielenkiinnon nostatusta pidemmälle. Mustakaapu nähdään komediallisena ketkuna, mikä on aina surullista. Kaavun pitäisi mielellään aidosti jännittävänä ja vaarallisena vihollisena, joka esiintyisi synkemmissä ja vakavammissa tarinoissa. 
Riccardo Pescen ja Roberta Mighelin Muovin ihmeellinen ekovärinä ei lankea onneksi yleiseen ansaan ja ala liian kuuluvasti saarnata ekologisuuden puolesta. Muut ansat kuitenkin laukeavat. Juoni jää heppoiseksi ja Mighelin piirrokset ovat suorastaan ala-arvoisia. Erityisen silmiinpistävää on Akun pään suhteeton suuruus tämän vartaloon nähden. 

Sitten päästäänkin mainittujen lyhyempien sarjojen ääreen. Moni niistä jää oikein mitäänsanomattomaksi, mutta nostetaan esille joukosta erottuvat. Stefania Leperan ja Marco Palazzin Laiskuuden taide on oikein mukava pikku juttu, joskin siinä olisi juonen puolesta voitu mennä vielä pidemmälle ja kasvattaa samalla sarjan sivumäärää. Sune Troelstrupin ja Giorgio Cavazzanon Taikaviitta-sarja Maaseudun mullistus on hauskasti toteutettu ja erityisesti Cavazzano pääsee loistamaan. Tarina toimii juuri näin lyhyenä. Tämän juonen laajentaminen pidemmäksi seikkailuksi olisi todennäköisesti johtanut katastrofiin. 

Carlo Panaron ja Maria Luisa Uggettin Hankalassa haastattelussa huomionarvoista on kasvupyrähdyksen kokenut Pikku-Pelle. Perinteinen ja nimensä mukainen versio hahmosta on parempi. Yllätyshitti näistä lyhyistä sarjoista on Massimiliano Valentinin ja Giorgio Di Vitan Karhukopla-juttu Rosvot kiinni! Se on oikein hauska ja viihdyttävä paketti. Myös kirjan viimeisellä tarinalla, Sergio Tulipanon ja Sergio Cabellan Erilaisella lomalla on omat hyvät hetkensä.

Kuten joinain aiempina kesinä, joku Egmontilla on saanut päähänsä yhdistää kaksi kesällä ilmestyvää Taskaria kummallisella, yksisivuisella jutulla. Näiden idea on jäänyt epäselväksi ja niistä onkin tullut pelkkiä inhottavia, lukijoita häiritseviä haitakkeita. Moiset pitäisi jättää suosiolla pois. Jos tarkoituksena on matkia vanhoista Taskareista tuttuja esinäytöksiä, tehtäköön silloin juuri sellaisia, kunnollisia esinäytöksiä pikku juonen kera, joilla niputettaisiin kaikki kirjan tarinat yhteen. Tämä nykyinen touhu ei johda yhtään mihinkään.

Heinäkuussa ilmestynyt numero 442 eli Paljunvartijat pääsi kesällä valtakunnalliseen keskusteluun asti, kun sen takakannessa nähty seuraavan Taskarin kansi herätti mielipiteitä puolesta ja vastaan. Kirjan sisällöstä ei tuolloin kohuja syntynyt, mutta katsotaanpa, onko sen suhteen aihetta järkyttyä edes pienissä määrin. 

Johtosarja on jälleen Giorgio Cavazzanon piirtämä. Gorm Transgaardin käsikirjoittama Viisauden lähteillä linkittyy juonellisesti Aku Ankka -lehden puolella nähtyyn tarinasarjaan, jossa seurattiin alkuperäisen Sudenpentujen käsikirjan värikästä Euroopan-kiertuetta. Linkki Akkarin puolella julkaistuihin sarjoihin on sen verran löyhä, ettei mitään vahinkoa synny, vaikka tämä tarina tulikin julkaistuksi ennen viimeisiä Akkarissa nähtyjä osia. Järkytystä on silti luvassa eikä vain pienissä määrin! Transgaardin versio Sudenpentujen käsikirjan synnystä on täysin mieletön ja suorastaan loukkaava ankallista perintöä kohtaan. Tätä sarjaa ei tulla muistamaan hyvällä. 

Onneksi seuraavan sarjan käsikirjoittajana on Casty. Jo pelkästään se tieto saa hieman rauhoittumaan Transgaardin kynäilyjen aiheuttaman shokin jäljiltä. Massimo De Vitan piirtämä Hittimittelön pauloissa ei ole sellainen monimutkaisella juonella varustettu eeppinen tuotos, joita Castylta usein nähdään. Sellaisen sijaan Casty muistuttaa tällä sarjalla olevansa mestari kynäilemään myös lyhyempiä ja yksinkertaisempia tarinoita, jotka ovat aivan yhtä erinomaisia ja viihdyttäviä kuin hänen suurtuotantonsakin. Kerrassaan erinomaista, täydet kymmenen pistettä ja vahva etulyöntiasema kisassa näiden Taskarien parhaan sarjan tittelistä!

Myös tässä Taskarissa on mukana lyhyempiä tarinoita, joiden ainoaksi viestiksi jää se, että ne olivat mukana. Onneksi joukkoon mahtuu myös positiivisia tapauksia. Tällainen on erityisesti Taikariitta vastaan paha Patakakkonen, jonka tekijöitä ovat Roberto Gagnor ja Vitale Mangiatordi. Kyllä, luitte aivan oikein, nyt rosmolla on vastassaan Taikariitta, Riitta Hanhen alter ego. Hahmo on esiintynyt neljässä tarinassa, joista yksi, tämän ensiesiintymisen sisältävä sarja on julkaistu Suomessa, Taskarissa 419. Tuo sarja ei kehuja saanut, mutta nyt ruusuja riittää. Juoni on hauska ja tarinan käännös on erityisen onnistunut. Mangiatordin piirrokset ovat kerrassaan ihailtavia. Tehostekeinona käytetty kokonaisten sivujen tummennus ei nytkään kerää sarjalle lisäpisteitä, mutta toteutuksen ollessa muuten kiitettävä, ei moinen haittaa. 

Sivujen tummennusta on käytetty myös Tuplanolla-sarjoissa. Tällä kertaa ne jäävät vähemmälle, kun vuorossa on Marco Boscon ja Claudio Sciarronen Tuntematon. Tuplanolla-tarinoiden aateliin ei tällä suorituksella ylletä, mutta mukavan sujuvasti tarina etenee ja Sciarronen piirroksetkin ovat tunnelmaan passeleita. Mainittakoon Tuplanollaa seuraavan sarjan eli Roberto Gagnorin ja Luca Usain Eksyksissä junassa olevan mainio jälkiruoka. 

Edelliseen Taskariin tätä kirjaa Egmontin mielestä ilmeisesti yhdistävä yksisivuinen linkki on jälleen ympätty viimeisen tarinan yhteyteen. Riccardo Pescen ja Antonello Dalenan Brunssimestarilta se ei kuitenkaan vie mitään pois. Pesce on kynäillyt sarjalle mukavan pikku juonen ja Dalena saa arvostelijan kääntämään takkinsa pikavauhtia. Päivää ennen tätä arvostelua julkaistussa Roope-sedän ruodinnassa todettiin Dalenan piirrosten olevan ”kerrassaan hirvittäviä”. Tällaista tämä kuitenkin on, toiseen sarjaan jokin tyyli sopii erinomaisesti ja toiseen ei sitten taas millään. Tämän sarjan piirtäjäksi Dalena on nappivalinta. 

Castya ei riistetty kultaiselta istuimeltaan, sillä hänen käsikirjoittamansa tarina se vain oli taas paras – ja tällä kertaa peräti kahden kirjan osalta. Suuryllättäjä Taikariitta ansaitsee hopeamitalin, jossa ei ole hiventäkään häpeää. Näistä Taskareista jäi täten käteen oikein hyvääkin, mutta kokonaisarvosanoja pudottavat ne vähemmän menestyksekkäät tapaukset, joita niitäkin kyllä riitti. Kokonaisuutena jäätiin kuitenkin paremman puolelle.