Arvostelu: Aku Ankan taskukirja Teema 47

Taskarin 47. teemanumerossa Inkojen suursaiturissa seikkaillaan takakannen esittelytekstin mukaan Etelä-Amerikassa, mutta kyllä tarinoissa liikutaan myös Väli-Amerikan puolella, joka lasketaan osaksi Pohjois-Amerikkaa. Kirjan yhdeksästä tarinasta kolme on Suomessa aiemmin julkaisemattomia, julistetaan edelleen takakannessa. Se pitää paikkansa, mutta yksi näistä ensijulkaisunsa saavista sarjoista on yksisivuinen, joten tällaista lausahdusta voi faktapohjaisuudestaan huolimatta pitää kirjan ostamista empivän kannalta hieman ikävänä markkinointikikkana. 

Inka-aiheisesta Andrea Frecceron kannesta edetään luontevasti myös inka-aiheiseen johtosarjaan. Giorgio Figusin ja Maurizio Amendolan Acu Capac ja Kuunsäteen polku on yksi mainituista ensi kertaa julkaistavista sarjoista. Juoni ei ole erityisen hohdokas, mutta ei siinä ole mitään erityisiä vikojakaan, joten hyvänä alkupalana tarina toimii. Amendolan piirrokset miellyttävät silmää. 

Myös kirjan kolmas sarja pysyy inkateemassa eikä sitäkään ole aiemmin Suomessa nähty. Filadelfo Amaton ja José Colomer Fontsin Inkojen öljyssä huomionarvoisinta ovat piirrokset, jotka selvästi poikkeavat Taskarien ja muiden pääasiassa italialaista sarjakuvaa sisältävien julkaisujen valtavirrasta. Colomer on urallaan tehnyt töitä enemmän Tanskaan ja Hollantiin, mikä näkyy tämän tyylistä. Ilolla tällaista italialaisista poikkeavaa piirtämistä näkee Taskari-julkaisuissakin välillä. Juoni ei ole tässäkään sarjassa kummoinen, joten nimenomaan poikkeukselliset piirrokset tästä jäävät jälkikäteen mieleen. 

Romano Scarpan Mikki-sarja Kuningatar Kalhoan ikuinen tuli on julkaistu aiemmin kahdestikin, mutta se kuuluu niihin tarinoihin, joille suo mieluusti kolmannenkin julkaisun. Taskarista 23 ja erikoisnumerosta Kalin kynsi tuttu sarja ei ole Scarpan kuuluisimpia ja terävimpiä klassikoita, mutta kyllä tästäkin tarinasta voidaan klassikon nimikkeen alla puhua. Se on vauhdikas, hauska ja toiminnallinen eli taattua Scarpaa. Ei liene suuri paljastus todeta jo tähän kohtaan, että kyseessä on selvästi kirjan paras tarina. 

Toiseltakin legendaariselta taiteilijalta on saatu näyte tähän kirjaan, tosin sen käsikirjoitus ei ole hänen vaan Abramo ja Giampaolo Barosson, jotka hekin toki ovat titteleitä nimiensä yhteydessä mainittaviksi ansainneet. Taskarissa 107 julkaistu Giovan Battista Carpin piirtämä Ansa vuoristossa poikkeaa Kuningatar Kalhoan ikuisesta tulesta myös siten, että se on paljon lyhyempi juttu, jossa suuremman seikkailun sijaan keskitytään huumoripuoleen. Sarja on hyvä, mutta ei klassikkoainesta.

Legendojen joukkoon kuuluu myös Rodolfo Cimino, jolta mukana on kaksi käsikirjoitusta. Molemmat sarjat yltävät noin 50 sivun mittaan. Paolo Motturan piirtämä Vuoren silmä (AATK 188) on hieman heikompi tekele. Siitä ei ole niin suureksi viihdyttäjäksi kuin alkuun odottaisi. Giorgio Cavazzanon piirroksin varustettu Keltaisen Paronin pomppukumi (AATK 168) onnistuu paremmin. Sen lisäksi, että piirrosten puolella kokenut Cavazzano päihittää Vuoren silmän aikoihin vielä nuoren Motturan, on tarinan juonikin monipuolisempi. 

Kirjan toinen Mikki-sarja on Taskarissa 205 nähty Angelo Palmasin ja Roberto Vianin Sierra Padren salaisuus. Vian ei tätä sarjaa piirtäessään ole vielä sellainen tyylittelijä ja tunnelmoija, joksi hän myöhemmin on kehittynyt. Jos hän sittemmin kerryttämiensä taitojen kera pääsisi tällaista tarinaa kuvittamaan, se voisi pelastaa paljon. Tarinan juoni on nimittäin opuksen annista selvästi heikoin ja paikoitellen jopa suorastaan hölmö. Tällaisen lukemisessa ei ole hohtoa. 

Bruno Sardan ja Lucio Leonin Indiana Hopo -vitsisarja Kultainen sääntö on kirjan mainittu kolmas ennen julkaisematon tarina. Vitsi ei säväytä. Jens Hansegårdin ja Flemming Andersenin Viidakon kovanaamat Taskarista 323 on kirjan sarjoista tuoreinta perua, vuosikymmenen vanhaa satoa. Andersenin piirrokset tältä ajalta ovat niitä, joita myöhemmin on tullut lämmöllä muisteltua. Hän ei ole myöhemmin kyennyt saamaan piirroksiinsa samaa rentoutta, letkeyttä ja hulvattomuutta kuin tuolloin. Kun myös Hansegårdin käsikirjoitus osuu nappiin, on tämä tarina kirjan toiseksi paras. Scarpan mestarillisuudelle sekään ei mahda mitään. 

Jos uusintajulkaisut eivät haittaa, on Inkojen suursaituri ostamisen arvoinen opus. Vaikka vain kahta tarinaa voi kehua erityisen positiivisina, ovat muutkin yhtä mustaa lammasta lukuun ottamatta lukemisen arvoisia eivätkä puistata. Tässä teemanumerossa ilahduttavaa on sarjojen runsas ajallinen variaatio. Tarinat eivät ole keskittyneet turhan paljon jollekin tietylle vuosikymmenelle vaan lähestulkoon jokaiselta on jotakin. Se olisi teemanumeroille ja muille erikoisjulkaisuille jatkossakin hyvä resepti muistaa.