Al Konetzni (1915-2016)

Disney-taiteilija Al Konetzni on kuollut 8. helmikuuta. 19. toukokuuta 1915 New Yorkissa syntynyt Konetzni menehtyi 100-vuotiaana. Hän työskenteli Disneyllä vuodesta 1953 alkaen lähes 30 vuoden ajan erilaisten kuluttajatuotteiden suunnittelijana, joista osasta muodostui ikonisia. Konetznin suunnittelemia ovat muun muassa Roope Ankka -pankki, Aku Ankka -teroitin ja Mikki Hiiri -levysoitin. Hänen suunnittelemansa Disney School Bus -eväsrasia, jota valmistettiin vuosina 1961-1973, oli 9 miljoonan kappaleen myynnillään kaikkien aikojen myydyin eväsrasia.

Urallaan usein palkituksikin tullut Konetzni jatkoi työskentelyään vielä eläkkeelle jäätyään ja oli esimerkiksi auttamassa Disney on Ice -brändin rakentamisessa. Hän antoi medialle haastatteluja vielä 99- ja 100-vuotissyntymäpäivinään. Konetzni nimitettiin Disney Legendaksi vuonna 1999.

Disneyn haaviin yksi Oscar

Viime yönä Suomen aikaa pidetty Oscar-gaala tuotti Disneyn palkintojoukkoon yhden uuden Oscarin. Sen sai Pixar-animaatio Inside Out parhaan animaatioelokuvan kategoriassa. Lyhytanimaatioiden kategoriassa ehdolla ollut niin ikään Pixarin tuotos Sanjay's Super Team sekä puvustuksesta ehdokkuuden saanut Cinderella jäivät sen sijaan voitoitta. Viidessä kategoriassa kisannut Star Wars: The Force Awakens jäi ilman ainuttakaan pystiä.

Gaalassa nähtiin palkintojen jakajina myös Toy Story -elokuvista tutut Woody ja Buzz Lightyear, ääninäyttelijöinään totutusti Tom Hanks ja Tim Allen. Ensimmäisen Toy Storyn 20-vuotisjuhlan kunniaksi duo pääsi jakamaan parhaan animaatioelokuvan Oscarin, jonka Pixarin Inside Out sopivasti voittikin.

Arvostelu: Roope-setä 436

Roope-sedän vuosi on saatu potkaistua käyntiin myös niin sanottujen norminumeroiden osalta. Aku Ankan puolella jo julistettua konnien vuotta vietetään myös Ropsussa. Sen tiimoilta on katsantoon otettu ensiksi Karhukopla, jonka historiaa kerrataan Päivän pamauksessa. Erikoista kyllä, sen enempää kelmejä ei lehdessä noteerata. Olisi ollut odotettavaa ja jopa suotavaa, että nämä olisi nähty myös ainakin yhdessä lehden tarinassa – siis muussakin kuin heti Päivän pamauksen vanavedessä seuraavassa In English -yksisivuisessa, jossa lähdetään erehdyksessä liikkeelle suomalaisella otsakkeella.

Vaikka konnia jäädään kaipaamaan, on numerossa hyviä lähtökohtia. Giorgio Cavazzanon kansi viittaa lehden johtosarjaan, Guido Martinan ja Massimo De Vitan suomalaisen ensijulkaisunsa saavaan Kuivaavaan kutistajaan. On mukavaa nähdä, että tällaisten isojen nimien ennen näkemättömille klassikoille on edelleen tilansa myös näissä Ropsun tavallisissa numeroissa Platinanumeroiden tulon jälkeenkin. Martina ja De Vita eivät petä lukijaa. Tiiviiseen pakettiin on mahdutettu hyvä juoni kaikkine kaheleine oivalluksineen. Sarjan lopussa tulee toki mieleen, että tästä olisi ollut mielenkiintoista nähdä pidempikin, enemmän jännitysnäytelmän ja toimintaseikkailun puoleen painottuva versio, mutta juttu on hyvä näinkin. 

Konnien lisäksi Ropsussa uppoudutaan kuluvan vuoden aikana taiteeseen. Lähtölaukaus tälle ruljanssille tapahtuu itseoikeutetusti esihistoriallisessa miljöössä. Roberto Gagnorin ja Paolo De Lorenzin Esihistorian ensimmäinen sarjakuva laskettaneen niiden lyhyehköjen italosarjojen joukkoon, jotka pyrkivät kepein keinoin tarjoamaan silti varsin suoraviivaista opetusta kulloinkin käsiteltävänä olevasta aiheesta. Tällaisia juttuja on nähty männä vuosina paljon Tuplataskarien sivuilla. Juonensa puolesta tämä tarina ei säväytä, mikä valitussa kontekstissa onkin kieltämättä vaikeaa. De Lorenzin tyylittelyt erityisesti luolamaalauksien kohdalla ansaitsevat kuitenkin hatunnoston. 

Toimitukselta on ollut mukava teko lisätä sarjan jälkeen lyhyt artikkeli, jossa pureudutaan vielä luolamaalauksiin. Ilmeisesti tätä on luvassa jokaisen taidehistoriallisen sarjan yhteydessä. Aplodeeratkaamme tälle kulttuuriteolle! Sen sijaan sapiskaa sietää jälleen jakaa edelleen jatkuvasta linjasta jättää mainitsematta tarinoiden käsikirjoittajien ja piirtäjien nimet In English -yksisivuisen, dekkaripähkinän sekä takakannen vitsisarjan yhteydessä. Kahden ensiksi mainitun tapauksessa näin on toimittu aina, mutta jostain syystä tämä ikävä menettelytapa on laajennettu takakanteen asti. Kehityksen olisi suonut olevan päinvastaista. 

Touho Ankka, Päivä puistossa ja Enrico Faccini samalla sivulla mainittuna kielivät siitä, että luvassa on silkkaa neroutta. Faccini tyylittelee viisisivuisessaan ilman sanoja. Huumori synnytetään pelkän kuvakielen avulla. Tässä Faccini on osoittanut aiemminkin olevansa mestari. Hänen töitään kannattaa julkaista aina tilaisuuden tullen ja mahdollisuuksiin on Suomessa kiitettävällä tahdilla tartuttu. 

Vuosi sitten aloitettu Hessu reportterina -tarinasarja etenee neljänteen osaansa. Ensimmäisen vuoden aikana on kuljettu vuoristorataa. Välillä koko tarinasarjan olemassaolon mielekkyys on tullut kyseenalaistettua, mutta sen toinen osa oli suorastaan loistava. Teresa Radice ja Stefano Turconi ovat pyörittäneet sarjaa alusta lähtien. Mestaruusottelua voisi pitää sarjan laadussa aiemmin tapahtuneen suuren heilahtelun vuoksi tulikokeena, joka osoittaisi, oliko hyvä toinen osa vain poikkeus tuhoon tuomitussa sarjassa. 

Suuria johtopäätöksiä olisi houkutus vetää, mutta tämän sarjan perusteella niitä ei pysty tekemään. Mestaruusottelu on kuin sekoitus aiempia osia, niin hyvässä kuin pahassa. Juonessa on ideaa ja Turconin piirroksissa hyvällä tavalla särmää, mutta samalla molemmista paistaa läpi myös aiempia osia vaivannut kaoottisuus ja päämäärättömyys. Edelleenkään ei ole selvää sekään, mikä tarinasarjan tarkoitus oikeastaan on. 

Kokonaisuutena numero on niin tyypillinen kuin tasapaksukin. Yllätyksiä ei ole eikä pankkia räjäytetä. Aito panostus Ropsuun myös näiden norminumeroiden puolella kuitenkin näkyy. Platinanumerot aiheuttavat olemassaolollaan sen realistisen vaaran, että kaikkien resurssien kohdistuessa niihin muut numerot jäisivät tuuliajolle. Ensimmäiset vuodet ovat tässä suhteessa kriittisiä hetkiä, mutta moiseen tilanteeseen ei ole päädytty eikä sellaiseen joudutakaan, mikäli panostus on jatkossakin vähintään tätä luokkaa.

Arvostelu: Aku Ankan Taskukirja SUPER 4 - Myrskyvaroitus

Tällä kertaa toivearvostelussa Aku Ankan Supertaskurkirjan neljäs osa, ja toivearvostelijakin saatiin ääneen, eli annetaanpa pidemmittä puheitta Ville Tantun kertoa mietteensä:

Kiva huomata, että supertaskari jaksaa sittenkin porskuttaa. Inducksia selaillessani huomasin, että Supereita on tulossa tänäkin vuonna. Mistään muualta en ole tietoa löytänyt, mutta tämä valveutuneiden fanien ylläpitämä maailman laajuinen Disney-sarjakuvan tietokanta ei tähänkään mennessä juuri luottamustani ole pettänyt, joten voinen uskoa Supereiden tosiaan jatkuvan. Koska seuraava numero julkaistaan jälleen mitä ilmeisimmin vasta kesällä niin palataan sitä odotellessa muistelemaan mitä edellinen – vieläkin lehtipisteistä löytyvä – numero pitikään sisällään. 

Heshukka vastailee lukijoiden kysymyksiin tälläkin kertaa

Aku Ankan taskukirja SUPER 4–Myrskyvaroitus (2015) kantaa samaa nimeä kuin saman vuoden heinäkuun taskari numero 429. Nimivalinta olisi voinut olla mielikuvituksellisempikin. Ehkä kyseessä on kuitenkin sama ilmiö kuin nämä kahteen kertaan lyhyen ajan sisään julkaistavat tarinat Roope-sedässä ja taskarissa. No, tämä kuitenkin on ihan anteeksiannettavaa kun kyse on kuitenkin eri julkaisusarjasta. Kirja sisältää nyt enemmän nelirivisiä klassikoita kuin pari edellistä numeroa, mikä on hyvä, koska kirjan suurempi koko niiden julkaisemisen mahdollistaa niin olisi haaskausta olla hyödyntämättä asiaa. 

Tekijöiksi on valikoitunut huippunimiä kuten Romano Scarpa, Massimo De Vita ja Luciano Bottaro. Viimeisimmältä näemme vihdoinkin Zantafin ensiesiintymisen suomeksi. Hyvä asia on myös se, että kirjassa on vain yksi ns perustaskariformaattiin sopiva 3-riviä sivulla tarina. Kyseessä on Guido Martinan kirjoittama TaikisKlassikko mikä sopii mainiosti tällaiseen selvään Taikaviitta-taskariin. Onhan Martina kuitenkin kansikuvapoikahahmon luoja. 

Ensimmäistä osaa lukuunottamatta kaikki tähän mennessä julkaistut Mikin Anderville-tarinat päättyvät samalla tavalla

Totuttuun tapaan tapaamme myös Heshukan vastailemassa lukijoiden lähettämiin kysymyksiin minkä jälkeen pääsemme seuraamaan Heshukan maailman sivuhahmojen edesottamuksia. Erityisesti Lorenzo Pastrovicchion piirrokset tarinassa ”Painajaismainen päivä” ovat mukavan kauhuntuntuisia. Mikki Hiiri jatkaa rikosten selvittämistä Andervillessä. Tarinasarja jaksaa yhä kiinnostaa vaikka kaavamaisen lopun tilalle elokuvateatterissa voisi jo keksiä jtn uutta. Jos unohdamme sen niin Tito Faraci kyllä vastaa odouksia tälläkin kertaa, mutta omaan mieleeni Claudio Sciarronen piirrokset ovat edelleenkin turhan neutraaleja eivätkä herätä sen kummemin ilahtumisen kuin pettymisen tunteitakaan. Tämä on vähän sääli sillä kirjan toinenkin pitkä tarina 70 sivuinen Taikaviitta 2000 jatkumoon sisältyvä ”Kylmä Aurinko” on myös Sciarronen käsialaa. Onneksi sekä Andervillen, että modernisoidun Taikaviitan maailmat ovat sen verran mielenkiintoisia, että tarinoista nauttiminen ei ole piirroksista huolimatta vaikeaa. 

Alessandro Sisti on kynäillyt molemmat Taikaviitta 2000 tarinat ja ne ovat yhtä kiinnostavia ja mukaansa tempaavia kuin sarjan edellisetkin osat. Juonen ollessa vieläkin kohtalaisen alkuasetelmissa uusia hahmoja marssitetaan näyttämölle tämän tästä ja Everet Ducklairiinkin pääsemme tutustumaan ensikertaa ihan henkilöhahmona ainaisten viittausten sijaan. Taikaviitta 2000nnen maailma tuntuu muutenkin yllättävän modernilta vielä tänäkin päivänä vaikka sarjan tarinat on luotu ennen vuosituhannen vaihdetta. 

Ensimmäiset kaksi supertaskaria sisälsi monipuolisesti tarinasarjoja. Mukana oli pari sellaistakin mitä tässä numerossa ei ole ollenkaan. Pikku-Aku ja Ultrasankarit loistavat poissaolooaan. Pikku-Akua nyt näkee silloin tällöin Roope-sedässä ja Teemataskareissakin, mutta Ultrasankarit sarjaa ei enää. Ei sitä toki olekaan jäljellä montaa osaa, mutta toivottavasti saagaa ei olla kokonaan unohdettu sillä se sopisi SuperTaskariin mitä mainioimmin. 

Taikaviitta tapaa viimeinkin paljon puhutun Everett Ducklairin

Kirjan julkaisutahti on myös edelleen piinallisen hidas eikä kaksi numeroa vuodessa tunnu riittävältä kun varsinkin jatkuvajuonisia lukiessa saa tämän tästä palata edellisten osien pariin tarkistamaan mitä nyt oiken onkaan tapahtunut.

Aku Ankka vuonna 1974 - niin tönkköä, mutta niin autuasta!

Aku Ankan vuosikertaa 1974 värittävät äärimmäisen rikas hahmogalleria ja kultaisten klassikoiden ensimmäinen uusintakierros.

Aku Ankka Näköispainos vuosikerrasta 1974, I ja II osa

Sanoma Media Finland Oy, Kids Media 2016

Toimitus: Aki Hyyppä, Lilli Lehtonen ja Viia Viitanen

Ulkoasu ja esipuheiden taitto: Raimo Hyvönen

842 sivua, sidottu (I osa), 880 sivua, sidottu (II osa)

ISBN: 978-951-32-4225-1 (I osa), 978-951-32-4226-8 (II osa)

Suositushinta: 51,00 €/kpl, 102,00 € yht.

1970-luvulla Disney-sarjakuva alkoi olla Amerikan mantereen puolella erittäin heikossa hapessa. Monet mestaripiirtäjät ja -käsikirjoittajat alkoivat lopetella uraansa eikä uusia huippukykyjä kuulunut yhtä lailla tilalle. Vauhtia haettiin muun muassa mitä erilaisemmilla sarjakuvalehtinimikkeillä. Strategia oli otettu käyttöön jo 1960-luvulla, jolloin tulevan kriisin siemenet jo itivät hyvää vauhtia.

Vuosi 1974 tarjoaa Aku Ankassa pitkälti sitä samaa, mitä jo vuosikymmenen ensimmäisinä vuosina oli totuttu näkemään. Perinteisen amerikkalaisen tuotannon rinnalle tulivat aiempaa vahvemmin eurooppalaisperäiset tarinat. Egmontin koneisto Tanskassa oli päässyt mukavaan tekemisen meininkiin kymmenkunta vuotta käynnistymisen jälkeen, mutta paras oli edelleen vielä vasta edessä. Esimerkiksi sellainen mestari kuin Vicar oli ankallisen uransa alussa ja piirsi pääasiassa melko lyhyitä vitsisarjoja. Suomalaisittain näistä osui tähän vuosikertaan eräs merkittävä tapaus, nimittäin Mauri Kunnaksen käsikirjoittama Puujalkainen avaruusolento (30/1974).

Nykyisestä Akkarista poiketen mukana on tuhdisti myös sarjoja Italiasta. Enemmän Aku Ankan taskukirjojen ja Roope-setien puolelta tuttujen nimien, kuten Giovan Battista Carpin, Romano Scarpan, Massimo De Vitan ja käsikirjoittaja Guido Martinan, tuotokset oli rukattu ruutujaoltaan lehteen sopiviksi, mutta se ei syö niiden tenhoa. Italialaiset sarjat ovat itse asiassa eräs tärkeäkin elementti ja tunnelman luoja 70-lukulaiseen Akkariin. Ne myös erottuvat edukseen amerikkalaisesta ja tanskalaisesta tuotannosta, jotka olivat tuolloin luonteiltaan kuin sammuva ja syttyvä tähti. Italiassa vedettiin täysillä.

Jos jostain nykypäivän tekijät voisivat ottaa oppia, niin 70-luvun tavasta sekoittaa suhteellisen huolettomasti eri universumeja toisiinsa. Ei ole mitenkään tavatonta, että samassa sarjassa kohtaavat yhtäkkiä seitsemän kääpiötä ja kapteeni Koukku tai Samu Sirkka, Helinä-keiju ja Matami Mimmi! Disneyn elokuvista tuttuja hahmoja ja miljöitä suorastaan vilisee, olivathan toki jo kaikki edellä mainitutkin niistä peräisin. Pepi, Aristokatit ja Viidakkokirjan väki ovat lehdessä jopa vakiokaartia. Mainittakoon, että Italiassa käytettävien hahmojen joukko on viime vuosina runsastunut, mutta hahmot ovat yleensä tekijöiden omia luomuksia ja 70-luvun tilanteeseen on silti edelleen kirittävää!

Ei liene mikään yllätys, että parasta materiaalia vuosikerrassa ovat toivesarjat. Ne keskittyivät vuonna 1974 erityisesti Carl Barksin tuotantoon, mikä ei ole ihme. Barksin nimi oli jo Suomessa tuotu esille, mistä lehdissä kertovat muutamassa takakannessa julkaistut mainokset alkaneesta albumisarjasta Aku Ankan parhaat. Sarjaa julkaistiin kahdenkymmenen vuoden ajan 48 albumin verran ja suurimmaksi osaksi ne sisälsivät nimenomaan Barksin kymmensivuisia. Vuoden 1974 Akkareissa toisen suuren toivesarjojen ryhmän muodostivat Pikku hukka -tarinat.

Barksilta oli vielä vuonna 1974 mukana myös aivan uusia tarinoita. Hänhän käsikirjoitti vielä 70-luvulla tukun Sudenpentujen seikkailuja, joita piirsivät Tony Strobl ja Kay Wright. Näistä tarinoista eräs klassinen, Tupu, Hupu ja Lupu pullossa (14/1974), on päässyt Näkkärin ensimmäisen osan kanteenkin.

Kansista puheen ollen, ne ovatkin mielenkiintoista antia. Useimpien takana on tanskalainen Nils Rydahl, joka kymmenkunta vuotta aiemmin oli ollut Egmontin ensimmäisenä Ankka-piirtäjänä pistämässä yhtiön rattaita käyntiin. Rydahlin piirrostyyli ei kuulu niihin lennokkaimpiin ja kansien jäykkyyttä lisää se, että ne ovat usein melko suoria kopioita jostakin lehden sivuilta löytyvästä kohtauksesta.

Mikä sitten tekee 70-luvun Akkareista kokonaisuudessaan kehuttavia ja miellyttäviä lukukokemuksia? Ei kai pelkkä nostalgia synnytä moisia aatoksia! Rehellisesti on todettava se, ettei 70-luvun lehdissä sarjakuvallisesti juurikaan juhlita. Ei ole terve tilanne, että kohokohtia ovat uusinnat parin vuosikymmenen takaa. Suuri osa tarinoista on kuin hätäisesti hutaistuja. Niiden juonet eivät ole kummoisia eivätkä piirroksetkaan edusta Disney-sarjakuvan kärkeä tai pääse edes lähelle sitä.

Avainsana on tunnelma. 70-luvun Akkarissa on rentoutta, kiireettömyyttä ja jopa jonkinasteista viattomuutta. Sellaista ei valitettavasti löydy nykypäivän julkaisuista. Juuri tämän takia näitä lehtiä lukee mielellään, täysin niiden ääreen rauhoittuen, unohtaen ympäriltään kaiken muun ja pyhittäen hetken hektisestä arjesta niille. Tämä on pohjimmiltaan sitä, miksi Aku Ankkaa luetaan!

Cavazzanolta Disney-sarjakuva Kaurismäen elokuvasta

Ankkalegenda Giorgio Cavazzano on tekemässä Disney-sarjakuvaversiota Aki Kaurismäen elokuvasta Mies vailla menneisyyttä. Cavazzano on kertonut aikeistaan italialaisessa mediassa marraskuussa. Hän on laatinut elokuvista aiemminkin Disney-sarjakuvia. Vuonna 2011 Suomessa julkaistiin Elävän kuva taika -kirja, joka sisälsi kolme tällaista tarinaa: Cavazzanon näkemykset Humphrey Bogartin ja Ingrid Bergmanin tähdittämästä klassikkojen klassikosta Casablanca sekä italialaisista elokuvista Tie ja Legenda nimeltään 1900. Sarjakuvat eivät kalpene esikuvilleen ja niistä itsestäänkin on tullut klassikoita.

Mies vailla menneisyyttä vuodelta 2002 on ainoa suomalainen elokuva, joka on ollut ehdolla parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar-palkinnon saajaksi. Cavazzanon projektista kertoi Suomessa Ankkalinnan Pamaus Facebook-sivuillaan.

Konnien vuosi: keksi uusi kelmi Ankkalinnaan!

Aku Ankka julisti vuoden 2016 konnien vuodeksi ja pisti sen tiimoilta samantien pystyyn kilpailun. Haasteena on luoda Ankkalinnan kelmikavalkadiin uusi jäsen. Konnan kuvailemiseen on annettu hyvin vapaat kädet ja tilaa luovuudelle. Tarkemmat ohjeet ovat Aku Ankan verkkosivuilla.

Kilpailuaikaa on karkauspäivään saakka eli helmikuun loppuun. Aku Ankan toimitus sekä ankantekijä Kari Korhonen valitsevat parhaan kelmin, joka pääsee kieroilemaan Akkarin numeroon 48/2016 Korhosen tekemään tarinaan. Onnea koitokseen!

Konnien vuosi on esillä lehdessä muutenkin kuin kilvan kautta. Tänään ilmestyneessä numerossa 5/2016 käynnistettiin Andreas Pihlin ja César Feriolin Mikki-jatkosarja Musta aurinko, joka täytti lehden sivuille jännittävien jatkosarjojen paluuta haikailevien toiveita. Heidän kannaltaan sopii toivoa, että se on merkki tulevasta. 

Kadonnut Oswald-pätkä Lumikki-Blu-raylle

Vuonna 2011 lontoolaisesta kassaholvista löytynyt kahdeksan vuosikymmentä kadoksissa ollut Oswald the Lucky Rabbit - eli Osku Kani -lyhytpiirretty Hungry Hoboes saa ansaitsemiaan katselijoita, kun se julkaistaan digitaalisesti remasteroituna Lumikin ja seitsemän kääpiön uudessa Walt Disney Signature Collection -versioidussa Blu-rayssa. Alkujaan vuonna 1928 julkaistu pätkä on järjestyksessään kahdeskymmenes kaikkiaan 26 Disneyn tekemästä Oswald-piirretystä.

Kadonneita Oswald-animaatioita on löytynyt sittemminkin. Toivottavasti nekin saavat tällaisen julkaisualustan ja fanit pääsevät ne katsastamaan!

Roope Ankan mysteeri - Don Rosa -dokumentti valmisteilla

Ankkalegenda Don Rosasta on jälleen tekeillä dokumentti. Vuonna 2009 tehty Life & Times of Don Rosa -dokumentti keskittyi nimensä mukaisesti Rosaan itseensä, mutta nyt valokeilaan ovat pääsemässä myös tämän fanit. The Scrooge Mysteryn tekijätiimi hakee verkkosivuillaan mukaan ihmisiä, joita Don Rosan tarinat ovat inspiroineet johonkin uuteen. Lisäksi filmin tekoa varten voi lahjoittaa rahaa. Verkkosivut on käännetty myös suomeksi, joten innostuneet mukaan vaan!