Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 409 & Roope-setä 413

Uusi vuosi tuo mukanaan uudet kujeet ja uusia tuulia. Tämän väitteen paikkansapitävyyttä voidaan tutkiskella vuoden 2014 aloittavan tammikuisen Roope-sedän kanssa. Ulkoiset uudistukset ovat jääneet vähäisiksi – Roopen olemuksessa on havaittavissa muutosta lehden takakannessa ja sivussa – mutta tuskinpa niitä on tarvis tähän hätään vaatiakaan, kun montaa vuotta ei ole lehden mullistaneesta kokomuutoksesta.

Lehden sivuille on sisällytetty kaksi uutta kuukausittaista palstaa, kuten Päivän pamauksessakin todetaan. Kyseessä ovat Kuukauden käsikirjoittaja sekä Kuukauden animaatio. Ensiksi mainittu ei liene lupaamassa suuria yllätyksiä lehden aiempaan linjaan katsottaessa. Tammikuussa Kuukauden käsikirjoittajana komeilee Giorgio Pezzin, jonka tuotannosta on johtosarjaksi valikoitunut Giovan Battista Carpin taiteilema Säiliöarkki. Kuulostaako tutulta? Tällaistahan olemme tottuneet Ropsun sivuilta verkkokalvoillemme kaivelemaan. Seikka ei ole kuitenkaan moitteiden arvoinen. Vaikka vuosi vaihtuu ja uuttakin pukkaa, on hyvä säilyttää myös jotain entuudestaan tuttua. Vanhempien klassikkotarinoiden julkaisemisen jatkaminen on erinomainen päätös toimitukselta. Tuskinpa monellakaan on lisäksi nokan koputtamista käsikirjoittajien tuomisesta valokeilaan.

Se toinen kuukausittainen uutuus onkin sen sijaan jotain uutta ja ihmeellistä, nimittäin Kuukauden animaatio. Nimikkeen alla esitellään Disneyn lyhytpiirrettyjä kultaisilta 1930- ja 40-luvuilta. Ensimmäisenä vuorossa on klassisen Pitkästyneet haamut -animaation sarjakuvaversio Kummituksenkarkottajat. Sarjan väsänneet Stefano Ambrosio ja Claudio Sciarrone ovat Ropsun toimituksen tapaan ujuttaneet mukaan jotain uutta ja säästäneet myös jotain vanhaa. Lopputulos on herkullinen, vaikka ei sarjakuvasta ole alkuperäistä animaatiota päihittämään. Kuukauden animaation pyörittämistä Ropsun sivuilla voi kuitenkin pitää toivottuna repäisynä toimitukselta. Tämäkin palstapäätös on loistava.

Uusien palstojen lisäksi pitkinä sarjoina mukaan ovat päässeet Carlo Panaron ja Giorgio Di Vitan Lainaonni sekä Sergio Cabellan ja Luciano Milanon Aarteensa kullakin – Ropsussa jälkimmäistä väitetään Sergio Badinon käsikirjoittamaksi tarinaksi, mutta visiitti Inducksiin kertoo muuta. Nämä sarjat edustavat jälleen sitä perinteisempää puolta Aku ja Hannu- sekä Roope ja Riitta-asetelmineen.

Tarinoiden lisäksi numerossa on muitakin huomioitavia asioita: perinteinen viime vuoden parhaan kannen ja tarinan äänestys sekä Päivän pamauksen pienet paljastukset tulevasta ovat maininnan arvoisia seikkoja. Lisäksi Alessio Coppolan taiteilema kansi ansaitsee oman mainintansa. Se saattaa vaikuttaa ensi näkemältä tavanomaiselta ja tylsältä kuvalta, mutta sen tausta ja Akun kaulaliina ovat hienosti, Disneyn kansitaiteelle epäominaisesti kuvitettuja.

Taskari aloittaa vuotensa jo aiemmin tavaksi tulleen mukaisesti Tuplan muodossa. Sormuksen narrit -nimeä kantava opus ei pidä sisällään maininnan arvoisia uudistuksia. Myös johtosarja on viritetty jatkamaan sellaisella tutulla linjalla, ettei lukijaa kohtaa minkäänlainen muutoksista aiheutuva shokki. Per Hedmanin ja Massimo Fecchin Kelmejä ja kammotuksia on kuin tuulahdus 2000-luvun Taskareita.

Kirjan toinen sarja onkin sen sijaan aikamoinen paukku. Romano Scarpan peräti 69-sivuinen Mikki-seikkailu Ultrajää on peräisin vuodelta 1967. Sekä käsikirjoitus että piirrokset toimivat maestron tyyliin mestarillisesti. Tarina sisältää niin huumoria kuin jännitystä ja mielenkiintoiset sivuhahmot ja tarinan uljaat miljööt ovat ansiokkaasti toteutettuja. Tällaista näkee nyky-Taskarissa harvoin! Ultrajää on täydellisen oikea tapa aloittaa uusi vuosi. Toivoa sopii, että näemme samanmoista jatkossakin. Tämän sarjan julkaisemisessa on kuitenkin aineksia päätyä jopa koko vuoden kulttuuriteoksi Taskarissa.

Sormuksen narreihin on saatu ängettyä mukaan monenlaista kivaa. Jokaiselle luulisi löytyvän jotain. Mukana ovat esimerkiksi siviiliasuinen Mustakaapu vitsisarjassa, PAM eli Päihitämme Avaruuden Muukalaiset -tarina, Giorgioiden Pezzin ja Cavazzanon 80-luvun tuotos Metallia meren pohjasta sekä Enrico Faccinin hitchcockmaisen jännittävä Musta Pekan tähdittämä Takaikkuna. Viimeksi mainittu sisältää Disney-julkaisulle varsin erikoisia elementtejä, jotka pistävät pohtimaan.

Eikä tässä ollut vielä kaikki! Mainitsemisen ansaitsevat vielä Jacopo Cirillon ja Luciano Gatton juoneltaan kutkuttava Uraohjus sekä 512-sivuisen järkäleen päättävä Guido Martinan ja Guido Scalan western-tunnelmainen Joki, jolta ei ole paluuta. Tämän kaiken ahmittuaan ei voi kuin todeta ”Vau!” ja jäädä odottamaan, jatkuuko vuosi yhtä mallikkaissa merkeissä kuin mitä tämä kuu antaisi luvan odottaa. Vuodenalkuun sijoittuva Disney-julkaisuja koskeva ikävä perinne eli hinnannousu – joka tällä kertaa oli aika kova – haihtuu pois mielestä, jos rahalla saa tällaista viihdykettä osakseen.