Arvostelu: Roope-setä 409

On taas Henri Häkkilän kuukausittainen arvostelun aika:

Andrea Frecceron mahtipontisella kannella avattava syyskuun Roope-setä uhkuu itseluottamusta ja ilmoittaakin heti kättelyssä olevansa ainoa laatuaan. Lehden sisällön varaan jää se, voidaanko tämä vakuutus käsittää positiivisesti vai negatiivisesti tai kenties jättää kokonaan huomiotta.

Johtosarjana on Bruno Sardan ja Sandro Del Conten niin ikään ainakin nimessään mahtipontisuutta huokuva Universumin halki 80 päivässä. Epäselväksi ei jää, että sarja on jälleen kerran yksi variaatio Jules Vernen klassikosta Maailman ympäri 80 päivässä. Toimitus kertoo aiheesta Päivän pamauksessa ja buukkaa samalla vasta ilmestynyttä Ankalliskirjallisuuden klassikoiden kolmatta osaa. Uusi julkaisu selittää myös Ropsun johtosarjavalinnan.

Itse tarina jää melko mielikuvitukselliseksi hyppelyksi, josta se hyppelyvaihekin jää lopulta melko olemattomiin. Eipä Del Conten kuvituksestakaan voi pisteitä repiä. Sarjan anti on olematon ja toimituksen esittämään kysymykseen vastatakseni: Taskarin 6 versio Vernen romaanista on niin paljon parempi, että sen vertaaminen tähän tuotokseen loukkaa jo sen kunniaa.

Ankportin väki palaa Ropsun sivuille yhdeksännentoista seikkailunsa myötä. Merikäärme-nimeä kantava juttu on Massimiliano Valentinin ja Marco Palazzin käsialaa. Sarjasta löytyy kiistämättä yritystä, mutta se aito Ankportin henki, joka huokui varhaisemmista sarjoista, on jäänyt jonnekin matkan varrelle. Piirtäjä Palazzikaan ei ole täysissä ruumiin ja sielun voimissaan, vaikka paikoitellen tämä onnistuukin kuvittamaan tarinan kulun sille kuuluvalla tavalla. Kokonaisuutena vaisuksi tuotokseksi jää tämäkin.

Komisario Miquet seikkailee sarjassa Silmät auki, jonka takaa löytyy Luigi Piras. Hopotten ja Polleaun läsnäololla ryyditetty muutaman aukeaman mittainen hupailu ei vedä lukijaa mukaansa lyhyen lentonsa aikana. Käsikirjoitukselle ei löydy pisteitä annettavaksi eivätkä piirroksetkaan anna aihetta ylistykselle. Lopun tultua ilmaan jää vain yksi kysymys: mikä tämän kaiken tarkoitus oikeastaan oli?

Valoa tunnelin päähän ilmaantuu, kun lehden viimeinen pitkä sarja aloittaa juoksunsa. Onneton päivä on Giorgio-kaksikon Pezzin-Cavazzano yhteistyötä. Erikoisen sarjasta tekee siinä esiintyvä Talvikki-täti, joka Aku Ankan Internet-sivuilla julkaistun selvityksen mukaan on sukua sekä Roopelle että Kroisokselle. Täti on esiintynyt Onnetonta päivääkin vanhemmissa tarinoissa ja on alun perin Dick Kinneyn ja Al Hubbardin luomus. Inducks-tietokannassa Kinney mainitaan myös tämän sarjan juonen isänä. Mielenkiintoisia kuvioita! Suomessa tämä on Talvikin ensiesiintyminen.

Valitettavasti tästä kaikesta hypetyksestä huolimatta sarja jatkaa lehdessä jo tutuksi tullutta trendiä eikä nouse siivilleen. Ainoa hupi, jota tarinasta voi repiä, on Cavazzanon äärimmilleen venytetty 1970-luvulta tuttu piirrostyyli, joka mahdollistaa hauskat tilanteet ruuduissa.

Lehden sivuille tiensä ovat löytäneet myös vanhat tutut eli Donald Soffrittin Pikku-Aku-strippi, dekkaripähkinä, In English -pätkä sekä takasivun vitsi Rahasäiliössä kahisee, tekijöinään Maria Mussolini ja Massimo Asaro. Näistä ei kuitenkaan jää mitään erityistä kerrottavaa jälkipolville.

Totta totisesti täytyy toivoa, että läpyskä on kannessa mainostamallaan tavalla ainoa laatuaan. Sen verran kuiviksi jutut jäivät. Tällaisesta laskusuhdanteesta ei toivon mukaan voi ollakaan muuta reittiä kuin ylöspäin. Toimitukselle soisi hitusen kunnianhimoa tällaisen projektin jälkeen.