Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 397

Aku Ankan taskukirja 397 – Perhosvaikutus

Taskari aloittaa uuden vuoden 2013 komeasti kiiltelevällä jäisen hykerryttävällä tuplapokkarilla josta ei vauhtia puutu. Aiempien tammikuisien tuplataskareiden tapaan tätä kirjaa ei ole koottu sen saksalaisen vastikkeen joulu- ja tammikuun numeroista vaan suomalainen toimitus on itse valinnut siihen tarinat mikä onkin vain hyvä asia.

Kirjan kiinnostavin ja pisin tarina, "Perhosvaikutus" lähettää Roopen, Pelle, Akun ja Taavin etsimään kahta ”aika harvinaista perhoslajia” – arktista kirjosiipeä ja ekvaattorinkiitäjää. Perhosten on lennettävä heti syntymänsä jälkeen toisen päiväntasaajalla ja toisen pohjoisnavalle, jotta luonnon tasapaino pysyisi raiteillaan. Perhosen toukka-aikana syömät amazonianagavet olivat saastuneet ja siksi niiden suuntavaisto petti kuoriutumisvaiheessa. Roopen tulevaisuudesta saaman sähköpostiviestin pohjalta nelikko aikamatkaa kuukauden takaiseen Ankkalinaan ja lähtee estämään luonnonkatastrofia toteutumasta.

104 sivuinen seikkailujärkäle on kirjan ehdotonta eliittiä. Fausto Vitaliano on ollut vitsikkäällä päällä tarinaa kirjoittaessaan. Se nimittäin viljelee vitsiä vitsin perään sivulta toiselle. Oikeastaan mielenkiintoinen seikkailujatkosarja toimiikin juuri sankareiden välisen kitkan ja siitä irtoavan huumorin avulla. Parissa kohdassa homma vedetään aivan överiksi ja tarinan alussa edes Aku ei ole kiinnostunut miettimään muiden reaktiota kun tämä vetää Taikaviitan hynttyyt niskaan näiden silmien edessä. Mainion tarinan huono puoli on jälleen sama kuin viime syksyisen triplataskarin klassikkohelmellä ”Raketti Jupiteriin”. Tämäkin on jaettu osiin ja piilotettu taskariin muiden tarinoiden sekaan. Kenties toimitus on halunnut tuoda paksuun kirjaan hieman esinäytöksen tuntua, mene ja tiedä.

Mik de Hiir seikkailee pitkästä aikaa tässäkin taskarissa ja tällä kertaa hän lähtee tarkastamaan kuparikaivosta johon aikoo sijoittaa. Viidakon keskellä sijaitsevalla kaivoksella alkaa tapahtua kummia ja siinä vaiheessa kun työmaan turvallisuudesta vastaava Musta Pedro alkaa käyttäytyä uhkaavasti heräävät de Hiiren epäilykset siitä, että kaivos ei ehkä ollutkaan hyvä sijoituskohde. Metsässä tuntuu muutenkin tapahtuvan outoja asioita ja alueella asuvan intiaaniheimon poppamiehellä Hesioksella on vastauksia outouksiin. Giorgio Pezzin ja Massimo De Vita jatkavat taatulla hyvän laadun linjalla eikä kaksikon tarinasarjan tuorein suomennettu osa petä lukijaa. Tarina on välistä niin unenomainen, että lukijankin on vaikea hahmottaa onko kaikki tapahtunut sittenkään totta. Erityisen kiinnostavalta tuntui seurata poppamies Hesiosta ja tämän kommunikointia luonnon kanssa. Kuvituskin on satumaisen kaunista.

Massimo De Vita vastaa toisenkin tarinan kuvituksesta jossa päästään eksoottisiin maisemiin. Hammaslääkäriä pelkäävä Indiana Hopo aikoo löytää vaihtoehtoisen tavan hoitaa hammassärkyä. Mikin kanssa hän löytää museolaiva Aallottaresta vanhan kartan ja kirjeen joiden avulla kaverukset lähtevät etsimään punamukulaa, mutta mitä juureksesta selviääkään saarella? Bruno Sardan kirjoittamaa tarinaa lukiessa viihtyy hyvin ja juoni on epäselvää kartan palaa myöten hyvin kirjoitettu.

Perhosvaikutus

Taskarissa 395 esiintyi Palle Pulppu supersankari Metakkamiehenä, mutta tarina oli jatko-osa suomessa julkaisemattomalle seikkailulle. Se seikkailu nähdään nyt tässä taskarissa josta suomalainen toimitus kerää pisteet kotiin. Tarinassa Palle kertaa Pellelle, kuinka hän päätti ryhtyä sorrettujen ja kiusatuiden puolustajaksi, salaperäiseksi Metakkamieheksi. Corrado Mastantuonon kirjoittama hauska tarina ei ehkä kohoa miksikään klassikoksi, muttei häviä tarinan jatko-osallekaan. Stefano Intinin ilmeikkäät piirrokset sopivat tarinaan kuin nokka naamatauluun.

Historiallista näkökulmaa tarinavalikoimaan tuo Minni Hiiri-tarina ”Minnihild ja pohjanmiehet” jonka kuvituksesta edellä läpikäydyn tarinan tavoin Intini vastaa. Kertomus sijoittuu vuoden 1000-norjaan aikaan jolloin viikingit seilasivat merillä ja ryöstelivät kyliä. Minnihild saa yllätäen vieraakseen kaksi  ystävällistä ja tavoille oppinutta viikinkiä. Kaksikko saakin tehtäväkseen harhauttaa ilkeää viinkinkikapteenia Svart-Pederiä ja tämän joukkiota, jotta heidän suunnitelmansa pikkukylän ryöväämiseksi epäonnistuisi. Tämäkin tarina on hauskaa luettavaa ja sen kirjoittaja Roberto Gagnor ei suotta säästele vitsejä. Tarina tuo vahvasti mieleen Asterix-sarjakuvat jotka kenties ovatkin olleet osaltaan innoittajana tarinaa kirjoittaessa.

Perhosvaikutukseen mahtuu hyvien tarinoiden lisäksi myös paljon ns. perustarinoita joista kuitenkin hauskimpana mieleen jäävät tarinat ”Aku Ankka ja piiiitkä yö”, ”Aplodit ajallaan” ja kirjan vanhinta koulukuntaa edustava ”Tuulijärven aarre”. Sisällysluetteloon on kuitenkin päätynyt paljon sellaisiakin sarjakuvia, mitkä on helppo unohtaa pian lukemisen jälkeen.

Niiden rinnalla kirjan kaksi tarinaa tuntuvat kuitekin suorastaan surkeilta. Massimo Marconin ja Maria Luisa Uggetti kömpelö Musta Pekka-sarjakuva vankilapaosta on paikoin niin väkisin väännettyä luettavaa, että tekisi mieli skipata koko tarina. Piirrokset nyt ainakaan eivät pelasta mitään.

Hopo on Hopo eikä muuksi muutu

Toinen floppi on kirjan ainokainen Taikaviitta-tarina. Viittasankari esiintyy kyllä kahdessa sivuosassa taskarin muissa tarinoissa ja niissä sankarin osa on vieläpä hyvä, mutta tarinassa ”Puhdistajan kosto” ei ole päätä eikä häntää. Jo nimi tuo mieleen, että sarja olisi jatko-osa jollekin yhtä onnettomalle, mutta eipä ole. Puhdistajalla ei ole mitään aihetta kostaa. Se vain kostaa. Taikaviitta yrittää parikertaa iskeä takaisin Pelle Pelottoman keksimällä isohkon puoleisella ”Pikku apurilla” huonolla menestyksellä ja yhtäkkiä ulkoavaruudesta saapuukin olento noutamaan puhdistajaansa. Sen kummemmin juonenkäänteitä ei selitetä ja lukijalle jää hyvin epämääräinen olo koko tarinasta.

Sisäsivun perinteisen artikkelin tilalla nähdään muuten tässä taskarisa ensikertaa Silvia Zichen pilakuvaksi kutsuttu yhden kuvan vitsi. Näitä tullaan ilmeisesti näkemään joka kuukausi mikä on sinänsä hauska idea, mutta vie taskarilta sen vakavasti toimitetun hengen sisältäen jälleen pelkkää sarjakuvaa. Parista pikkuseikasta ei kuitenkaan tarvitse välittää, sillä Perhosvaikutus on vahvasti hyvää suuntausta edustava tuplataskari ja lupaava alku koko vuodelle.

Kirjan tarinat:

1. Perhosvaikutus - Fausto Vitaliano /Marco Gervasio & Marco Mazzarello
2. Mikki Hiiri ja Piguazulin henki – Giorgio Pezzin/Massimo De Vita
3. Metakkamies - Corrado Mastantuono/Stefano Intini
4. Rikastumissäde - Carlo Panaro/Vitale Mangiatordi
5. Vain yhden hammassäryn tähden – Bruno Sarda/Massimo De Vita
6. Satelliittisota - Rudy Salvagnini/Alessandro Gottardo
7. Minnihild ja pohjanmiehet - Roberto Gagnor/Stefano Intini
8. Keräilijä ajan hermolla - Ennio Ecuba, Vincenzo/Alessandro Gottardo
9. Harkittu pako - Massimo Marconi/Maria Luisa Uggetti
10. Kesäloma maatilalla - Rudy Salvagnini/Stefano Intini
11. Aukottomat alibit – Marco Gervasio
12.Hienostuneesti sinun - Roberto Gagnor/Salvatore Deiana
13. Puhdistajan kosto - Tito Faraci/Andrea Ferraris
14. Aku Ankka ja piiiitkä yö - Emanuela Negrin & Lucio Leoni
15. Mikki Hiiri ja merkillinen murtosarja - Riccardo Secchi/Silvio Camboni
16. Aplodit ajallaan - Enrico Faccini
17. Rankka keikka - Alessandro Perina
18. Tuulijärven aarre - Abramo Barosso, Giampaolo Barosso/Romano Scarpa

Arvostelu: Roope-setä 401

Huippuarvostelija Henendo on taas pistänyt parastaan, tässäpä arvostelu tuoreesta Roope-sedästä:

Roope-sedän vuosi 2013 käynnistyi Andrea Frecceron vauhdikkaalla kannella. Mitä, eikö se ollutkaan erityisen vauhdikas? Kyllä oli, jos vertaa viime vuoden kansisatoon, joka onkin nähtävillä lehden sivulla 98. Sanalla sanoen vuoden 2012 kannet olivat sisällöltään köyhiä. Perinteiset vitsikannet jäivät paitsioon ja joissakin harvoissa tapauksissa vitsi oli supistettu ja piilotettu ulkonäöllisen perfektionismikuorrutuksen taakse. Frecceron kannen voi tulkita jonkinlaisena muutoksena viimevuotiselle kansimuodille. Myös viime vuonna kehään astuneet, kiistellyt Ropsujen selkämyskuvat ovat ilmeisesti saaneet väistyä; nyt tilalla näkyy ainoastaan pienoinen Roope-hahmo.

Tarinoiden vyöryä tänä vuonna johtaa Kuukauden klassikoksi nimitetty Rodolfo Ciminon ja Giorgio Cavazzanon Suuri vesisota, jota ei liiallisesta mielikuvituksellisuudesta jouduta syyttämään. Sarja pääasiassa toistaa Ciminon ja muidenkin käsikirjoittajien useimmiten käyttämiä kikkoja Roope, Riitta & Kuuno -seikkailujen yhteydessä. Kuten tällaiset sarjat yleensäkin, se kulkee päätepysäkilleen sujuvasti, mutta jättämättä jälkeensä mitään sen erikoisempaa. Cavazzanon varhaiskauden piirrokset tuntuvat vain korostavan tätä tavallisuuden vaikutelmaa. Ihan oikean klassikon elkeitä tarinalla ei ole.

Uskomatonta mutta totta on Carlo Panaron ja Roberto Vianin käsialaa oleva Mikin ja Ropsun sivuilla hieman harvinaisemman vieraan, Eka Vekaran lavalle heittävä sarja. Panaro on saanut aikaiseksi mielenkiintoisen ja omaperäisen perusasetelman, josta ammentaa. Juttu on onnistuttu lisäksi asettelemaan juuri sopivan pituiseksi; se ei jää kesken tai ajaudu ylikierroksille. Kakku pysyy vakuuttavaan loppuunsa asti hienosti kasassa. Vianin laadukkaat, hienot piirrokset takaavat kokonaisuudelle mainiot pisteet. Tässähän voisi olla potentiaalia koko vuoden yllättäjäksi! Mukava pikku tarina, joka viihdyttää omilla avuillaan eikä pamahda pannukakuksi kurotellessaan enempiään.

Carlo Panaro jatkaa käsikirjoittajan pestissä Giampaolo Soldatin kuvittaman sarjan Katastrofikuvaukset myötä. Tällä kertaa Panaron nuoli ei kuitenkaan valitettavasti osu lähellekään napakymppiä. Perinteikkäässä Akua ja Touhoa reporttereina seuraavassa asetelmassa sorrutaan pahasti pelkkien kliseiden käyttämiseen ilman minkäänlaista soveltamista ja luomistyötä. Tylsästä kliseekikkailusta ei ole lukijan viihdyttämiseen, eikä Soldatin mitäänsanomattomista piirroksista sarjan kaivatuksi pelastusrenkaaksi.

Viimeinen pidempi tapaus, Riccardo Seregnin ja Danilo Barozzin Nerokas keikka on alusta alkaen kaksijakoinen. Se sisältää lupaavia piirteitä ja hienoa juonenkuljetusta, mutta samalla taustalla vaanii jostain syystä pelko pahasta turtumisesta ja päätymisestä tylsäksi sotkuksi. Idea säilyy kuitenkin vaadittavan tuoreena loppumetreille saakka ja mukaan saadaan upotettua täysin toisenlaisiakin elementtejä. Ne yhdessä korottavat juonikuvion arvostuksen korkeisiin lukemiin ja hoitavat hyvin tehtävänsä eli viihdyttävät. Silloin tällöin virhearviointeja tekevä ja tarinan ilmapiirin väärin lukeva Barozzi onnistuu kaikeksi onneksi tällä kertaa sisäistämään jutun juuret ja taiteilee vakuuttavasti tarinan olemuksen esiin.

Viime vuoden tyyliin lehden sivuilla jatkavat myös Donald Soffritti Pikku-Aku-strippeineen, dekkaripähkinä, Päivän pamaus, In English -osio ja takasivun yksisivuinen, joka tällä kertaa on Gaja Arrighinin ja Andrea Frecceron Riitta & Kuuno -hupailu Erikoistarjous. Niiden tasossa ei ole kuitenkaan mitään mainitsemisen arvoista. Tosin Päivän pamauksessa paljastetaan jonkin verran alkaneen vuoden tarjoiluista. Mikäli tämä kertoo tarpeeksi, luvassa näyttäisi olevan yllättävän tylsä vuosi, johon ei ole viitsitty lainkaan panostaa. Jos linja on tämän kuun numeron mukainen, valinta on jokseenkin onnistunut, mutta varaa parantaa olisi vielä paljonkin. Ensimmäinen vaihe olisi keksiä aivan uudenlaisia teemoja. Päivän pamauksen perusteella teemanumeroita on tulossa erittäin vähän, ja nekin turhan monta kertaa kierrätetyillä aiheilla.

Uutuusooppera esittää Walt Disneyn suuruudenhulluna rasistina

Helsingin Sanomat julkaisivat seuraavanlaisen uutisen:

"Yhdysvaltalaisen säveltäjän Philip Glassin uusi ooppera The Perfect American kertoo Walt Disneystä (1901–1966), mutta ei saa hyödyntää Disneyn tunnetuimpia sarjakuvahahmoja Aku Ankasta Mikki Hiireen.
Ooppera kertoo Disneyn viimeisistä vuosista ja esittää päähenkilön kriittisessä valossa: suuruudenhulluna rasistina, joka etsii viimeisinä vuosinaan keuhkosyöpään sairastuneena ikuista elämää.[...]"

Ooppera-esitystä kantaesitetään ensin Madridissa, josta se jatkaa English National Operaan (ENO) Lontooseen.

Koko uutisen voit lukea täältä!