Arvostelu: Roope-setä 398

Lokakuun Roope-setä tarjoaa kannessaan perinteikästä, mutta nykyisin jopa harvinaista herkkua. Andrea Frecceron tuotos on perinteinen vitsikansi, jotka ovat joutuneet viime vuosina jäämään sivummalle erilaisten spesiaaliteoksien tieltä. Tästä aiheesta liikkuu varmasti useampia mielipiteitä, mutta minä olen kaivannut näitä selkeitä kansivitsejä. Jokaisen Disney-julkaisun kohdalla yleistyneet taiteellisemmat, erikoisemmat ja paikoin vakavatkin kannet ovat nykyisen olemattoman harvinaisuusasteensa vuoksi menettäneet makunsa. Liika on liikaa ja nostalgisissa muisteloissa rypevät vitsikannet vievät kilvassa helpon voiton.

Ei kun itse asiaan eli tarinoihin! Kannesta huokunut hyvä tunnelma tuntuu karisseen johtosarjan yltä. Fausto Vitalianon ja Andrea Ferrarisin Multikalkumin jäljellä ei säväytä suuntaan taikka toiseen. Juoni on sitä perinteistä huttua, eikä Vitaliano muuta yritäkään. Vaikutelmaksi jää hätäisesti kasaan kyhätty ponneton pikajuoksu ilman minkäänlaista mielikuvitusta. Tarinan tavanomaisuus on tarttunut myös Ferrarisin piirroksiin, joista ei ole toivotuksi pelastusrenkaaksi. Ei tästä ole edes pieneksi makupalaksi.

Kesäkuusta alkanut lähtölaskenta päättyy, kun Stefano Ambrosion ja hänen kaimansa Turconin X-Mickey-tarinasarjaan kuuluva Kilpailu paljastaa itsensä lehden välistä. Kuten myös kesäkuussa, tämänkin sarjan päähenkilönä on otsikon mukaan Heshukka. Täytyy myöntää, että odotin X-Mickey-sarjojen kuuluvan tiettyyn juonijatkumoon, mihin esimerkiksi Taskareista tutun Tuplanollan touhuja seuratessamme olemme tottuneet. Ehkä (ja toivottavasti) sellaistakin on vielä luvassa, mutta tämä tarina on pelkkä yksittäinen vitsisarja, vaikka pituutta siltä löytyykin peräti 45 sivun verran. Tästä sivujuonteesta huolimatta odotettu herkku ei petä. Sarjan juoni on yhtä aikaa sekä jännittävä että hauska ja siitä löytyy nautittava idea. Myös Turconi on onnistunut loihtimaan esiin juuri tarinaan sopivan tunnelman piirroksillaan. Tätä ei voi kuin kehua ja jäädä odottamaan lisää. X-Mickeyn julkaiseminen ei ollut Ropsulta todellakaan virhe!

Lehdestä löytyy vielä yksi pitkä sarja ja sepäs onkin Kuukauden klassikko. Urasählingin ovat luoneet Carlo Chendi ja Pier Lorenzo De Vita, joista jälkimmäiselle on omistettu tilaa myös Päivän pamauksesta. Maestro Massimo De Vitan isä kerää toimitukselta kehuja, mikä sai minut empimään klassikkopiirtäjän ehtoja. Jos De Vita vanhempi piirtäisi sarjojaan tänä päivänä, saisiko hän osakseen näitä vuolaita kehuja? Luulisinpa, ettei. Minä en ole ikinä kyennyt nauttimaan herran taiteesta täysin rinnoin. Taiteilijan kuvitus ei ole täydellisen huonoa, mutta siitä löytyy vivahteita, jotka eivät sovi mestarin kynänjälkeen. Näitä merkkejä löytyy myös Urasählingistä. Luonnehtisin De Vitaa ”vain” hyväksi piirtäjäksi, mutta en olisi valmis kohottamaan häntä jalustalle. Palatessamme itse tarkasteltavanamme olevaan tarinaan, voimme kuitenkin todeta, etteivät De Vitan piirrokset anna aihetta vähentää sarjan arvosanoja. Käsikirjoittaja Chendi taas on saanut kasaan hauskan ja toimivan juonen, joka sekään ei anna aihetta moitteille. Ropsun linjaan Kuukauden klassikon nimitys sopii, mutta todelliseksi klassikoksi sarjalla ei ole paukkuja.

Tuttuun tapaan lehdestä löytyvät myös Donald Soffrittin Pikku-Aku, dekkaripähkinä sekä In English -osio. Dekkaripähkinä on tällä kertaa tavanomaisesta poiketen peräti kolmisivuinen, mutta se ei toki tarkoita laadullisesti minkäänlaista parannusta. Lisäksi sivujen uumeniin kätkeytyy vielä kaksi vitsisarjaa: Enrico Faccinin Jymy-yllätys, joka ei yllä maestron tavalliselle huipputasolle sekä Roberto Gagnorin ja Giada Perissinotton Yön rauha, jonka vitsi ei huvita. Yhteenvetona Ropsu on jälleen hyvällä mallilla. Suunta on jo pitkän aikaa pysynyt oikeana ja navigaattori näyttää toimivan edelleen. Odotamme innolla seuraavaa pysäkkiä!