Arvostelu: Roope-setä 452

Vaikka numeron kannesta sitä ei vielä mitenkään näe, juhlistetaan syyskuun Roope-sedässä vuonna 2005 edesmennyttä legendaa Romano Scarpaa, jonka syntymästä tulee 27. syyskuuta kuluneeksi 90 vuotta. Mukana on kaksi Scarpan piirtämää tarinaa, joista toinen on lisäksi hänen käsikirjoittamansa. Merkkipäivää olisi voinut olettaa vietettävän juhlavammassakin hengessä, kun muistetaan, millaisen panoksen Scarpa urallaan Disney-sarjakuvan eteen antoi. Kaksi sarjaa Roope-setä-lehdessä ei paljon ole. Erikoisjulkaisut tai edes -numerot ovat loistaneet poissaolollaan eikä sellaisia tätä tietoa ole enää loppuvuodesta luvassakaan. Esimerkiksi yhdistettynä ajankohtaisiin Roopen hahmon tasavuotisjuhliin tarjolla olisi ollut tilaisuus järjestää lukijoille aimo kattaus legendaarista sarjakuvaviihdettä sekä eritoten sellaista juhlatunnelmaa, jota juhlinnan kohteet ansaitsisivat. 

Nyt mennään kuitenkin tällä tarjonnalla, joka suotu on. Johtosarja Kauhea kopio on nimetty klassikoksi. Vuodelta 1970 olevan tarinan on piirtänyt Scarpa. Käsikirjoitus on Rodolfo Ciminon. Scarpan piirroksista ei kerta kaikkiaan ole mitään moitteen sijaa löydettävissä, joten niiltä osin puitteet ovat täydellisesti kohdillaan. Pettymys tulee nimekkään ja Scarpan tavoin legendaarisen Ciminon käsikirjoituksesta. Tarinan idea on herkullinen ja suorastaan hykerryttävän jännittävä. Erinomaiset mahdollisuudet mielenkiintoiseen elämykseen ovat läsnä, mutta jostain kummasta syystä Cimino päätyy äärimmäisen tympeään loppuratkaisuun, joka vesittää koko tarinan ja jättää suorastaan pahan mielen jälkeensä. On harmillista todistaa, kuinka hyvä tarina luisuu lopuksi täysin raiteiltaan. Klassikoksi nimeäminen on täydellistä liioittelua.

Pitkin vuotta Roope-setä-lehdissä nähty ja paljon arvosteluissa parjattu Suuri pokaalijahti on edennyt kuudenteen ja toiseksi viimeiseen osaansa. Siinä hyvät uutiset ovatkin. Carlo Panaron ja Luca Usain Jokohaman humahutus jatkaa johdonmukaisesti tarinasarjan rappiolinjaa. Joissakin osissa on ollut niiden alkutahdeissa jonkin verran toivon häivähdystä paremmasta, mutta nyt ei ole mitään puhetta sellaisestakaan. Floppi mikä floppi. Onneksi jäljellä on enää vain yhden osan kestäminen.

Iines Ankan päiväkirja -sarja Kutsukilpailu on lehden toinen Scarpa-tarina. Sille myös käsikirjoitus on Scarpan kynästä. Vuodelta 1966 oleva sarja ei sivumäärällään leijaile sfääreihin, mutta eipä moiselle ole mitään tarvettakaan, jos tarinan idea on sujuva tiiviissä mittakaavassa. Näin ovat näreet tämän komedian tapauksessa. Piirrokset ovat tietysti timanttia ja niin on nyt käsikirjoituksenkin laita. Sarja on ideaansa nähden sopivasti mitoitettu. Suoritus on kiitettävä. Jos jollekin lehden sarjalle oli välttämätöntä klassikon leima antaa, niin se olisi pitänyt ehdottomasti tehdä tämän tarinan kohdalla eikä Kauhean kopion.

Kuukauden dekkaripähkinä on tässä lehdessä tavanomaisesta kaavasta poikkeuksellinen. Se ei ole Egmont-tuotantoa vaan Tito Faracin ja Alessandro Perinan työtä. Lisäksi se on jaettu kahteen kaksisivuiseen osaan, joista ensimmäisessä esitetään mysteeri ja toisessa sen ratkaisu. Osat on vielä erotettu toisistaan lehdessä. Vaihtelu virkistää, mutta sisällöllisesti pähkinä ei eroa Egmontin tuottamista. Niin pulma kuin sen ratkaisukin ovat hyvin samantyyppisiä kuin niissäkin on vuosien mittaan nähty. 

Teresa Radicen ja Stefano Turconin Hessu reportterina -tarinasarja jatkuu osalla Pianisti. Aina sarjan tarinoita julkaistaessa on tuntunut tarpeelliselta toistaa vuoristoratavertaus. Tarinoiden laatu kun on läpi sarjan tuntunut vaihtelevan jopa poikkeuksellisen vahvasti. Kyyti on ollut hyväksyttävissä, koska radan huippuja edustaneet tarinat ovat olleet suorastaan erinomaisia. Silkaksi iloksi voi todeta, että rata kaartaa huipulla myös tässä numerossa. Pianisti on hauska ja vivahteikas sarja, johon on oivaltavalla tavalla sekoitettu läpi tarinasarjan koettuja aineksia. Kaikki on vieläpä keskenään tasapainossa – mikään ei läiky yli. Tämä saattaa olla jopa koko sarjan toistaiseksi paras osa. Vähintäänkin se yltää aivan kärjen tuntumaan. 

Kukapa olisi uskonut, että Scarpaa juhlistavan numeron suurimmaksi tähdeksi ei nousekaan Scarpan tarina? Kutsukilpailu oli oikein hyvää luettavaa ja mestarin piirrokset molemmissa tämän sarjoista aivan omaa luokkaansa, mutta niin vain ennenkin yllätyksiin yltynyt Hessu reportterina teki sen taas. Se, että osa tarinasarjasta ei tällaista priimaa ole ja saattaa joskus asettua jopa arvosteluasteikon heikommalle puolelle, on loppujen lopuksi täysin hyväksyttävissä oleva hinta siitä, että välillä päästään nauttimaan tällaisista suorituksista. Radice ja Turconi ovat mestareita tällä itse kehittämällään saralla. 

Monilla saroilla mainetta saanut mestari on ensi kuun platinanumeron tähtenä. Pelkkä platinanumeron konsepti nostaa totutusti odotusarvoja, mutta vielä ylemmäs tähtäävät odotukset ovat oikeutettuja, kun kanteen painetaan Giorgio Cavazzanon nimi. Toissavuotinen platinanumero Destino-yllätyksineen viitoittakoon tietä.