Arvostelu: Roope-setä 452

Vaikka numeron kannesta sitä ei vielä mitenkään näe, juhlistetaan syyskuun Roope-sedässä vuonna 2005 edesmennyttä legendaa Romano Scarpaa, jonka syntymästä tulee 27. syyskuuta kuluneeksi 90 vuotta. Mukana on kaksi Scarpan piirtämää tarinaa, joista toinen on lisäksi hänen käsikirjoittamansa. Merkkipäivää olisi voinut olettaa vietettävän juhlavammassakin hengessä, kun muistetaan, millaisen panoksen Scarpa urallaan Disney-sarjakuvan eteen antoi. Kaksi sarjaa Roope-setä-lehdessä ei paljon ole. Erikoisjulkaisut tai edes -numerot ovat loistaneet poissaolollaan eikä sellaisia tätä tietoa ole enää loppuvuodesta luvassakaan. Esimerkiksi yhdistettynä ajankohtaisiin Roopen hahmon tasavuotisjuhliin tarjolla olisi ollut tilaisuus järjestää lukijoille aimo kattaus legendaarista sarjakuvaviihdettä sekä eritoten sellaista juhlatunnelmaa, jota juhlinnan kohteet ansaitsisivat. 

Nyt mennään kuitenkin tällä tarjonnalla, joka suotu on. Johtosarja Kauhea kopio on nimetty klassikoksi. Vuodelta 1970 olevan tarinan on piirtänyt Scarpa. Käsikirjoitus on Rodolfo Ciminon. Scarpan piirroksista ei kerta kaikkiaan ole mitään moitteen sijaa löydettävissä, joten niiltä osin puitteet ovat täydellisesti kohdillaan. Pettymys tulee nimekkään ja Scarpan tavoin legendaarisen Ciminon käsikirjoituksesta. Tarinan idea on herkullinen ja suorastaan hykerryttävän jännittävä. Erinomaiset mahdollisuudet mielenkiintoiseen elämykseen ovat läsnä, mutta jostain kummasta syystä Cimino päätyy äärimmäisen tympeään loppuratkaisuun, joka vesittää koko tarinan ja jättää suorastaan pahan mielen jälkeensä. On harmillista todistaa, kuinka hyvä tarina luisuu lopuksi täysin raiteiltaan. Klassikoksi nimeäminen on täydellistä liioittelua.

Pitkin vuotta Roope-setä-lehdissä nähty ja paljon arvosteluissa parjattu Suuri pokaalijahti on edennyt kuudenteen ja toiseksi viimeiseen osaansa. Siinä hyvät uutiset ovatkin. Carlo Panaron ja Luca Usain Jokohaman humahutus jatkaa johdonmukaisesti tarinasarjan rappiolinjaa. Joissakin osissa on ollut niiden alkutahdeissa jonkin verran toivon häivähdystä paremmasta, mutta nyt ei ole mitään puhetta sellaisestakaan. Floppi mikä floppi. Onneksi jäljellä on enää vain yhden osan kestäminen.

Iines Ankan päiväkirja -sarja Kutsukilpailu on lehden toinen Scarpa-tarina. Sille myös käsikirjoitus on Scarpan kynästä. Vuodelta 1966 oleva sarja ei sivumäärällään leijaile sfääreihin, mutta eipä moiselle ole mitään tarvettakaan, jos tarinan idea on sujuva tiiviissä mittakaavassa. Näin ovat näreet tämän komedian tapauksessa. Piirrokset ovat tietysti timanttia ja niin on nyt käsikirjoituksenkin laita. Sarja on ideaansa nähden sopivasti mitoitettu. Suoritus on kiitettävä. Jos jollekin lehden sarjalle oli välttämätöntä klassikon leima antaa, niin se olisi pitänyt ehdottomasti tehdä tämän tarinan kohdalla eikä Kauhean kopion.

Kuukauden dekkaripähkinä on tässä lehdessä tavanomaisesta kaavasta poikkeuksellinen. Se ei ole Egmont-tuotantoa vaan Tito Faracin ja Alessandro Perinan työtä. Lisäksi se on jaettu kahteen kaksisivuiseen osaan, joista ensimmäisessä esitetään mysteeri ja toisessa sen ratkaisu. Osat on vielä erotettu toisistaan lehdessä. Vaihtelu virkistää, mutta sisällöllisesti pähkinä ei eroa Egmontin tuottamista. Niin pulma kuin sen ratkaisukin ovat hyvin samantyyppisiä kuin niissäkin on vuosien mittaan nähty. 

Teresa Radicen ja Stefano Turconin Hessu reportterina -tarinasarja jatkuu osalla Pianisti. Aina sarjan tarinoita julkaistaessa on tuntunut tarpeelliselta toistaa vuoristoratavertaus. Tarinoiden laatu kun on läpi sarjan tuntunut vaihtelevan jopa poikkeuksellisen vahvasti. Kyyti on ollut hyväksyttävissä, koska radan huippuja edustaneet tarinat ovat olleet suorastaan erinomaisia. Silkaksi iloksi voi todeta, että rata kaartaa huipulla myös tässä numerossa. Pianisti on hauska ja vivahteikas sarja, johon on oivaltavalla tavalla sekoitettu läpi tarinasarjan koettuja aineksia. Kaikki on vieläpä keskenään tasapainossa – mikään ei läiky yli. Tämä saattaa olla jopa koko sarjan toistaiseksi paras osa. Vähintäänkin se yltää aivan kärjen tuntumaan. 

Kukapa olisi uskonut, että Scarpaa juhlistavan numeron suurimmaksi tähdeksi ei nousekaan Scarpan tarina? Kutsukilpailu oli oikein hyvää luettavaa ja mestarin piirrokset molemmissa tämän sarjoista aivan omaa luokkaansa, mutta niin vain ennenkin yllätyksiin yltynyt Hessu reportterina teki sen taas. Se, että osa tarinasarjasta ei tällaista priimaa ole ja saattaa joskus asettua jopa arvosteluasteikon heikommalle puolelle, on loppujen lopuksi täysin hyväksyttävissä oleva hinta siitä, että välillä päästään nauttimaan tällaisista suorituksista. Radice ja Turconi ovat mestareita tällä itse kehittämällään saralla. 

Monilla saroilla mainetta saanut mestari on ensi kuun platinanumeron tähtenä. Pelkkä platinanumeron konsepti nostaa totutusti odotusarvoja, mutta vielä ylemmäs tähtäävät odotukset ovat oikeutettuja, kun kanteen painetaan Giorgio Cavazzanon nimi. Toissavuotinen platinanumero Destino-yllätyksineen viitoittakoon tietä.

Aku Ankka ja Heureka koodausopetuksen yhteistyöhön

Aku Ankka ja tiedekeskus Heureka aloittavat yhteistyön koodauksen opettamisessa lapsille. Heurekan tiedeleirin yhteydessä järjestetään Etelä-Suomen syyslomaviikolla ensimmäistä kertaa Aku Ankan K.O.O.D.I.-leiri. Keväällä leirejä tullaan pitämään kerran kuussa.

Leirin sisältö on tuotettu kasvatustieteen ja ohjelmoinnin ammattilaisten kanssa. Koodaamalla herätetään henkiin tuttujen ankkalinnalaisten tähdittämiä tarinoita. Aku Ankan päätoimittaja Aki Hyyppä pitää koodauksen opettamista Aku Ankalle luontevana, sillä lehti on perinteisesti opettanut lapsia lukemaankin.

Aku Ankka ja koodaaminen eivät ole keskenään täysin uusi parivaljakko, sillä teema on ollut esillä Ankka-julkaisuissa. Naapurimaa Ruotsissa ehdittiin viime vuonna levittämään koodauksen iloa Kalle Ankan voimin paperilehdessä sekä Internetissä.

Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 456

Andrea Frecceron piirtämän kantensa perusteella syyskuun Taskari Reissumies jatkaa vielä syksyn kynnyksellä lomatunnelmissa. Kannen kuvapari löytyy ensimmäiseltä sisäsivulta. Sisällysluetteloon moinen ei ole yltänyt, vaan tarinavalikoima koostuu teemoiltaan melko vakaasta, vuodenaikaan kuin vuodenaikaan perinteisempään Taskari-tyyliin sopivasta aineistosta. 

Sen verran loma kuitenkin pukkaa vielä sisällössäkin päälle, että se on päätynyt yhden tarinan nimeen asti. Carlo Panaron ja Mario Ferracinan Loma nollabudjetilla on varsin tasaisesti etenevä juttu, joka ei yllätyksiä tarjoile, mutta ei ärsytäkään olemuksellaan. Piirtäjä Ferracina on nimeltään uusi tuttavuus. Hän on ehtinyt kolmen viime vuoden aikana piirtämään seitsemän sarjaa, joista tämä on ensimmäinen Suomessa julkaistava. Ferracinan piirroksissa näyttää olevan potentiaalia persoonalliseen ja näyttäväänkin tyyliin, mutta vielä ne ovat hyvin jäykkiä ja tönkköjä. Odotamme mielenkiinnolla kehitystä. 

Matkailemaan päästään myös toisessa Carlo Panaron käsikirjoituksessa. Ottavio Panaron piirtämä Kärkikamppailu jää päällimmäisenä mieleen suorastaan barksilaisella loppuratkaisullaan. Barksin tasolle kliimaksi ei kuitenkaan yllä, koska tämä ratkaisu tuntuu menevän luonteeltaan niin yli kuin ohi sekä hahmosta että kyseisestä tarinasta. Ylimenon makua on myös Superhessu-sarjassa Bala-Boomien agentuuri. Superhessua sinänsä on nykyään harvinaisena vieraana mukava nähdä, mutta italialaisten omaksuma tapa usuttaa mitä kummallisimmat avaruusotukset kerrastosankarin kanssa samaa lavaa jakamaan ei ole lainkaan niin hauskaa kuin miksi se on laskelmoitu. Stefano Ambrosio ja Andrea Ferraris ajavat miinaan sortumalla tähän syntiin, joskin Ferrarisin piirroksista on annettava pisteitä. Mainittava on, ettei tarina ole tuoretta jälkeä vaan vuodelta 1999.

Avaruuden asukkien kanssa tekemisissä oleminen hoituu tyylikkäämmin Sergio Tulipanon ja Francesco D’Ippoliton sarjassa Sankari vaikka väkisin, vaikkakaan ei sillekään erityisen korkeita tyylipisteitä ole luvassa. Tarina on hölmö, mutta sillä on oma vissi ideansa eikä sitä lukiessa synny sellaista kiusallista oloa kuin Superhessua ja päälle liimattuja örkkejä seuratessa. Kaikenlainen kiusallisuus on tiessään tarinan Touhotaaleri kohdalla. Sarjan nimi ja sen ideakin ovat melko absurdeja, mutta samalla nerokkaita. Alberto Savinin ja Valerio Heldin tuotoksen ahmii mielellään loppuun asti eikä sitä olisi edes tehnyt mieli lopettaa. Meno oli niin mallikasta, että kaipuu mutkikkaammalle vyyhdille jäi. 

Kirjan vitsisarjat Täydellinen illallinen ja Kun katsoit minuun ovat molemmat juonellisesti nappisuorituksia. Ensiksi mainitussa Riccardo Secchin käsikirjoituksessa ovat Francesco Barbierin piirroksetkin ihan kohdillaan. Sen sijaan jälkimmäisessä, Vito Stabilen käsikirjoituksessa ovat piirrokset pikemminkin harrastelijatihrustelijan kuin ammattipiirtäjän kynästä. Asialla on Federico Bertolucci, joka on ankka- ja hiirisarjakuvia enemmän tuottanut ruutuja taannoin julkaistuun W.I.T.C.H.-sarjaan. Moisen hömpän tielle hänen olisi sietänytkin jäädä. Disney-sarjakuvalle on olemassa laatukriteerejä, jotka eivät tässä tilanteessa millään täyty. 

Jos silmiin alkoi sattua, voi onneksi esimerkiksi palata kirjassa sata sivua taaksepäin. Sieltä löytyy Paolo Motturan tyylikästä jälkeä Augusto Macchetton käsikirjoittamaan Taikaviitta-sarjaan Väärän totuuden arvoitus. Ajankohtaiseltakin tuntuvaan aiheeseen pureutuvan tarinan piirrokset ovat todetusti opuksen kärkitasoa, mutta käsikirjoitus jää toteutukseltaan ontuvaksi. Taistelu sarjan esittämää uhkaa vastaan jää äärimmäisen hömelöksi ja kömpelöksi, mikä jättää juonesta jälkeensä kuvan väkinäisen oloisena valistusprojektina.

Taskarin kirkkaimmat helmet löytyvätkin aivan ensimmäisiltä sivuilta. Johtosarja Pohatan aavemurheet on laadukkuudessaan yllättäjä. Yllätys ei johdu siitä, että kyseessä on PAM-sarja, sillä niiden laatuun on takavuosina totuttu. Yllätys ei ole Flemming Andersenin piirrosten makusteltavuuskaan. Sen sijaan todellinen yllätys on, että PAM-tarinoiden käsikirjoittajana aiemmilla yrittämillään vähemmän vakuuttanut Byron Erickson osuu kultasuoneen ja kaiken kukkuraksi suhteellisen lyhyellä ja varsinkin PAM-sarjaksi huumoripitoisella juonella. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksia Erickson osoittaa, että PAM taipuu moneksi – myös komediaksi. Tämä ei tarkoita sitä, että Lars Jensenin aiempi, jännityksellinen tyyli täytyisi heittää roskakoriin. Sille on edelleen vahva tilauksensa, mutta silloin tällöin tippa huumoria sopii välipalaksi myös tähän tarinasarjaan. 

Kirjan varmasti pienin yllätys on se, että sen parhaasta suorituksesta vastaa Casty. Marco Mazzarellon piirtämä Naurettava kirous on mallikas suoritus sekä käsikirjoitus- että piirrospuoleltaan. Hauskuus on sarjassa pääosassa. Puujalat lentelevät puolin ja toisin ja sehän sopii niiden ollessa juuri sitä, mitä juoni vaatii. Kaiken kukkuraksi vitsit ovat niin hyviä, että hymy puskee väkisin huulille. Huumori ei ole Castyn sarjoille vieras elementti, mutta mieshän on aivan pitelemätön juonen salliessa täyden tulituksen! Kiitoksia vitsien onnistumisesta myös suomennoksessa on luonnollisesti jaettava kääntäjälle sekä toimitukselle. 

Reissumies näkee ja kokee paljon ja se päti myös tämän nimikko-opuksen kohdalla. Vastaan tuli floppeja ja täysosumia, taidetta ja raapustelua. Niin ääripäät kuin välimaastokin olivat esillä. Jos vastahakoisesti mieliin palautetaan elokuun pohjakosketus, on suunta siitä tietysti ylöspäin, mikä oli suorastaan luonnonlakina odotettavissakin. Toivottavasti lopullinen nousu takaisin raiteilleen saadaan ensi kuussa, jolloin hyllyille iskeytyy triplanumero.