Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 448

Vuoden 2017 aloitti tammikuussa Taskareiden osalta jo pienoiseksi perinteeksi muodostunut Tupla, joka kantaa numeron 448 lisäksi nimeä Napamies. Kirjan sisällysluettelo vilisee mielenkiintoisia nimiä niin tekijöiden kuin tarinoidenkin osalta. Pidemmittä löpinöittä, hypätään mukaan Taskari-vuoteen 2017!

Opuksen johtosarjan valikoituminen tähän tammikuiseen julkaisuun johtunee tuossa kuussa ajankohtaisesta Iineksen syntymäpäivästä. Peter Snejbjergin ja Massimo Fecchin Tahmainen tarina ei luonteeltaan mikään iloinen, kermakakkumainen syntymäpäiväsarja ole. Päinvastoin, luvassa on kunnon actionia zombie-leffat mieleen tuovalla meiningillä. Tällainen on hivenen harvinaista Ankka-sarjakuvassa ja kaikkein yllättävintä on, että moista nähdään Iineksen pääosittamana. Tarina ei itseään ikävästi tahmaa, vaan siitä jää oikein puhdas ja raikas jälkitunnelma. 

Enrico Faccini on sellainen tekijä, jonka tarinat on aina erikseen mainittava, kun niitä julkaistaan. Järjen ääni on jälleen yksi hieno mallikappale herran taidoista, joskaan nyt nähtävässä suorituksessa ei sellaisiin sfääreihin ylletä, että mestaria tässä kohtaa olisi aiheellista lähteä sen enempiä ylistämään. 

Niccolò de Mojanan ja Ettore Gulan sarjassa Supersankarit törmäyskurssilla törmätään sekä Taikaviittaan että Viitattareen. Kahden supersankarin yhteisestä koitoksesta ei saada juuri mitään revittyä irti. Suuremmat odotukset jäävät seuraavan sarjan eli Alan asiantuntijan harteille. Odotuksia siihen latautuu, koska tarinan tekijöinä ovat Tito Faraci ja Silvia Ziche, jotka molemmat tunnetaan suorastaan eeppisiin mittoihin usein yltävistä hupailuistaan, joihin yhdistyy jopa pähkähulluja ja aivan absurdeja elementtejä. Alan asiantuntijakin lähtee hyvin liikkeelle, mutta sitten lento loppuu kesken. Tarinan kantavaa juonirakennetta eli väärinymmärrystä olisi toivonut kannettavan vielä reilusti pidemmälle, mikä olisi voinut tuoda mukanaan peliin mainittua absurdiutta. 

Jos ei Taikaviitta ollut joitakin kymmeniä sivuja sitten aivan terässä, niin nyt pääsee vireyttään testaamaan Fantom Ankka Marco Gervasion sarjassa Barkservillen aarre. Lähtökohtaisesti todella herkullisessa sarjassa tehdään kunnianosoitus itselleen Carl Barksille jo otsikossa. Juonen taustana on tietysti Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -dekkariklassikko Baskervillen koira, jonka nimeä väännellen Barks loi aikoinaan oman klassikkonsa Vaskervillen koira. Barkservilleissä on tässä sarjassa kuitenkin riittämiin, mitä nyt alkuperäisromaanin kuvioilla hämmennetään myös soppaa. Lopputulos on loistelias. Käsillä on yksi parhaista Fantom Ankan seikkailuista, ellei se paras. Sarjan loppu jättää vielä mukavan alustan mahdolliselle jatkolle.

Carlo Panaron ja Paolo De Lorenzin kahteen osaan jaettu, mutta yhteen pötköön julkaistu Suurkaanin suuri ilo on Roopen liiketoimia, pienoista matkailuun taipuvaista seikkailua ja vastaan juonimista yhdistelevä juttu, joka vielä paperilla saattoi näyttääkin hyvältä. Toteutus on kuitenkin äärimmäisen kömpelö. Sarjassa ei oikeastaan tapahdu yhtikäs mitään ja lopussa tuleva juonikoukkukin ammutaan alas pikavauhtia mahdollisimman tylsällä tavalla. Miellyttävämpiä bisnesseikkailuja ovat F. M. Bianchin ja Michele Mazzonin Osa-aikaloma sekä Rodolfo Ciminon ja Stefano Intinin Todellinen harvinaisuus, joista jälkimmäinen osoittautuu oikeaksi yllätyshitiksi kamppailemaan jopa kirjan parhaan sarjan tittelistä. 

Mikki Hiiri ja Pip Pip 15 on Taskarin suurin ja iloisin yllätys. Se on Romano Scarpan käsikirjoittama ja piirtämä tarina vuodelta 1960. On aina mukavaa havaita, että tällaisia herkkupaloja voi päätyä vielä aivan tavalliseen Taskariinkin julkaistavaksi. Samalla on ihmeteltävä, miten tällainen mestariteos on voinut säilyä näin pitkän ajan Suomessa julkaisemattomana. Oli asteikko sitten mikä tahansa, Mikki Hiiri ja Pip Pip 15 saa sillä täydet pisteet ja kaiken mahdollisen kunnian. Jo tämän yhden yksittäisen sarjan ansiosta koko julkaisulle voi antaa vahvan ostosuosituksen. 

Kilpailu Taskarin parhaasta sarjasta ratkesi selvästi siihen paikkaan, mutta palkintopallille on tunkua. Kirjan lopusta löytyy vielä pari vanhempien mestareiden oivaa näytettä. Jo ilahduttamaan ehtinyt Rodolfo Cimino pääsee vielä toisenkin kerran esille ja taas vain hyvässä mielessä. Giorgio Cavazzanon piirtämä Ihmekypärä on hauska tarina ilmeikkäällä ulkoasulla. Vuosikerta 1975 edustaa Cavazzanon riemukasta kumipallomaista tyylikautta. Guido Scalan piirrokset kirjan vihoviimeisessä sarjassa Lintumies Aku eivät luonnollisesti yllä samanlaiseen joustavan ja poukkoilevan repäisevään ilmaisuun, mutta silkalla ilolla niitäkin katsoo. Carlo Panaro tekee paikon tällä Suurkaanin suurta iloa varhaisemmalla käsikirjoituksellaan. 

Kaiken tämän päälle Tuplaan mahtuu vielä muutakin. Ne eivät erikseen ruodittujen ja ylistettyjen tarinoiden tapaan päässeet säväyttämään. Kahdelle lyhyelle jutulle on kuitenkin vielä annettava kunniamaininnat mukavuutensa johdosta. Ne ovat Monica Manzonin ja Luca Usain Pluto-juttu Painavaa asiaa sekä Marco Boscon ja Maria Luisa Uggettin Heluna-lyhäri Rentouttava mutakylpy. Se on tosin sanottava, ettei Uggettin piirroksista voi edelleenkään nauttia, mutta näin lyhyesti esitettynä ne ovat vielä siedettävissä.

Romano Scarpan juhlavuodesta oli viime vuoden lopussa jo puhetta ja näinhän siinä näyttää käyvän, että Scarpa vie mennen tullen. Muut eivät kuitenkaan jää vikisemään, sillä sen verran oli mukana loistosuorituksia myös muilta tekijöiltä. Kirjo oli Tuplassa mukavan vaihtelevaa niin tekijöiden, hahmojen kuin tarinoiden teemojen osalta. Parempaa aloitusta ei vuodelle voi juuri toivoa.