Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 436 & 437

Toukokuu on Taskari-arvostelujen kuukausi, sillä sen kuluessa on tarkoitus ruotia kevään aikana ilmestyneet taskukirjat ja ainakin yksi kovakantinenkin opus. Ruljanssi lähtee liikkeelle tupla-arvostelulla helmikuussa ja maaliskuussa ilmestyneistä Taskareista 436 ja 437, Viikinkien valtias ja Kultakylpy. 

Byron Ericksonin ja Massimo Fecchin johtosarja Valhalla ei ole yllättävä lähtölaukaus viikinkikantiselle kirjalle. Yllättämään pääsee kylläkin Ericksonin käsikirjoituksen heikkous. Herran tarinat tuntuivat aiemmin aina harvinaiselta herkulta, joissa oli joka kerta jotain erityistä mukana. Tässä tapauksessa tuosta tunteesta ei ole tietoakaan. Erickson yhdistää perinteisiä tarinallisia elementtejä mielenkiintoisesti toisiinsa, mutta näistä kivistä ei tulta syty. Ratkaisua yritetään hakea täydellä mysteerisyydellä, mutta sekään ei nyt toimi vaan lisää jutun omituisuutta. 

Kirjan ainoalta Mikki-tarinalta on odotettavissa enemmän, sillä sen takana ovat melkoiset tekijät, Casty ja Enrico Faccini. Heistä puhuttaessa ei termi ”maestro” koskaan voi kulua! Kummitusten klubi on erinomainen työnäyte Castylta ja Faccinin piirrokset vain lisäävät sarjan erityisyyttä ja erinomaisuutta. On silkka ilo nähdä tällaiset mestarit yhteistyössä ja erityisesti päästä ihailemaan Faccinin tyylittelyä hiiriuniversumissa ja tyystin toisenlaisen käsikirjoituksen parissa kuin tältä itseltään on totuttu näkemään.

Ilaria Isaian käsikirjoittama ja Cladia Forcellonin sekä Roberta Zanottan piirtämä Iines Ankka ja särjetty lumous on alkujaan julkaistu italialaisessa Minni-lehdessä ja sen kyllä huomaa aivan kaikesta. Juttu on niin ällöttävä, että sille on nopeasti tarjolla oikein useammankin kuukauden floppileimaa. Tällaiset tekeleet voisi suosiolla jättää taannoisten Iines-pokkareiden kaltaisiin julkaisuihin, jos näille oikein sivuja halutaan uhrata. 

Taavia on mukava nähdä, mutta ei sellaisissa merkeissä kuin Stefano Ambrosion ja Luciano Milanon tylsässä jutussa Taavi Ankka vastaa, kun kysytään. Tylsäksi on äitynyt myös Taikaviitta Alessandrojen Mainardi ja Pastrovicchio Salaisessa henkilöllisyydessä, joka harvinaisesti viittasankarin esiintymisestä huolimatta on otsikoitu Akun nimen alla. Tarinan juoni toki antaa tälle perusteet. Kutkuttavan juonen mahdollisuudesta luovutaan sarjassa ehdoitta. 

Nuotiotarina sadunhohtoisesta hopeajärvestä kuuluu tarinasarjaan, josta on viime aikojen Taskareissa muutamia osia nähty. Sarja ei ole laaja, joten kenties loppujenkin julkaisemattomien osien voisi olettaa ilmestyvän eteemme. Tämän nuotiotarinan on käsikirjoittanut Nino Russo, mutta muuten ne ovat Rodolfo Ciminon kynäilemiä, lukuun ottamatta Augusto Macchetton kunnianosoitusmaista käsikirjoitusta vuodelta 2013 (AATK 429). Nuotiotarinat ovat olleet laadultaan hyvin vaihtelevia ja valitettavasti tämä Alessandro Perinan piirtämä tapaus sijoittuu sinne heikompaan päähän.

Taskarin loppuun tartutaan vielä Gabriele Mazzolenin ja Andrea Frecceron johdolla oikein ajankohtaiseen aiheeseen. Sometellen sotaan -sarjassa istutetaan Ankkalinnaan sosiaalisen median eli somen maailma. Roopen nyrpeä suhtautuminen siihen tarinan alussa kuvastanee hyvin sen tilannetta Ankkain maailmassa ainakin tähän asti. Joko somea ei ole Ankkalinnassa esiintynyt tai sitten se on tieten tahtoen nostettu yksittäisissä sarjoissa vahvaan rooliin. Onhan näitä nyttemmin naurettavilta vaikuttavia ilmiöitä on ennenkin ollut ja mennyt, mutta Ankkalinna on ja pysyy. Kuten Roopekin toteaa, ”tämä älytön villitys ei kestä kauan”. Eikös? Joka tapauksessa, tämä tarina on yllättävän hyvä eikä sorru yksioikoiseen, kritiikittömään somen ylistämiseen. Loppuun täytyy todeta, että vaikka tarinassa virkavaltaa hälytetään somen välityksellä, niin eiköhän se nopein ja turvallisin tapa saada hätätilanteessa yhteys ole edelleenkin hätänumeroon soittaminen. 

Maaliskuun puolella siirrytään Taskarissa viikingeistä rentouttavampaan meininkiin Kultakylpyyn. Itse asiassa meininki on monessa sarjassa niin rentoa ja tunnelma suoraan kesähelteiltä ja -lomilta, että tällaisen paketin julkaiseminen maaliskuussa jo hieman ihmetyttää. 

Johtosarjan on jälleen piirtänyt Massimo Fecchi, mutta nyt hänen työnsä lienee ollut mielekkäämpi, sillä Gorm Transgaardin Veijarin velkakirja on käsikirjoitukseltaan Byron Ericksonin Valhallaa mainiompi ja toimivampi. Rehellisyyden nimissä, ei tämäkään mikään jättipotti ole, mutta parannus helmikuusta kuitenkin. 

Mikki on saanut maaliskuussakin rinnalleen isoja nimiä. Tito Faracin ja Giorgio Cavazzanon yhteistyö on aiemmista kuvioista tutumpaa kuin Castyn ja Faccinin. Outo tapaus nimeltä Herttakakkosen Jaska on tarinan nimenä enteellinen eikä sitä Faracin tyylin tuntien ole syytä epäillä. Usein Faraci on tyylilleen uskollisena osunut nappiin, mutta nyt niin ei käy. Sarja menee jopa Faracin mittapuulla yli eikä se ole lainkaan hyvä asia, koska sarjan maalista ja pyrkimyksistä ei näytä olevan tietoa. Sattuu niitä huteja parhaillekin. Cavazzanon piirrokset pehmentävät laskua. 

Kirjan toinen Mikki-sarja täyttää Faracin tuottaman pettymyksen. Massimo Marconin ja Marco Mazzarellon Karavaanariloma on yksi niistä sarjoista, joiden tunnelma on kesäinen ja helteinen, mikä käykin ilmi suoraan aloitusruudusta. Pitkään ei tarvitse odottaa, kun selväksi tulee, että luvassa on jotain suurempaa. Siinä missä helmikuiselle Iines Ankalle ja särjetylle lumoukselle tuli jaettua floppileimoja useamman kuukauden edestä, niin Karavaanarilomalle sietää antaa hittileimoja sitäkin enemmän. Kyseessä on niin mainio tarina, että on pieni harmi, ettei se tullut julkaistuksi tunnelmaansa sopivasti kesähelteillä – vaikka näin hyvä juttu sopiikin vuodenaikaan kuin vuodenaikaan. 

Taskarista löytyy myös muita mainioiksi lomatarinoiksi kutsuttaviksi voitavia juttuja, mutta niitä on turha asettaa kilpailemaan Karavaanariloman kanssa. Fabio Michelinin käsikirjoittamassa Putkitaikurissa ja Ankkalinnan maailmannäyttelyssä sykähdyttävät Francesco Guerrinin piirrokset, Roberto Gagnorin ja Ottavio Panaron Suunnannäyttäjässä sarjan hyväntahtoisuus ja Pietro B. Zemelon ja Alessandro Gottardon Pakoon, Aku Ankassa! piristävä juoni-idea. Pientä makeaa mahan täytteeksi riittää.

Helmi- ja maaliskuun Taskarit ovat hyvin perinteistä joukkoa. Monet sarjat puhuttelevat, niin positiivisella kuin negatiivisella tavalla, osa tuottaa sykähdyttävän elämyksen, joistain ei jää juuri mitään käteen. Maaliskuun Kultakylpy on näistä kahdesta selkeästi se laadukkaampi kokonaisuus. Hämmentämään siinä jää jälkikäteen oikeastaan vain se, miten niin monta kesähelteille suunnattua sarjaa saadaan sijoitettua maaliskuun julkaisuun. Joko silloin olisi pitänyt toden teolla alkaa odottaa kesää?