Ankkojen tie vie Afrikkaan

Ankat maailman ympäri -kirjasarjan kolmannessa osassa siirrytään Afrikkaan, tuolle historian värittämälle, armottomien aavikoiden, salakavalien savanneiden, viheliäisten viidakoiden ja suurten rikkauksien mantereelle. 

Ankat maailman ympäri 3 – Afrikka

Sanoma Media Finland Oy, Kids Media 2016

Päätoimittaja: Aki Hyyppä

Toimitus: Jenni Hurme, Kati Valli, Ville Viitanen

Käännökset: Kati Valli, Aku Ankan taskukirjan toimitus

Ulkoasu: Jouni Asikainen, Raimo Hyvönen

320 sivua, sidottu

ISBN: 978-951-32-4253-4

Suositushinta: 33,00 €

Heti alkuun oli syytä kuvata Afrikkaa romantisoituun sävyyn. Kirjaa odottaessa pelkona oli, että se jäisi yksitoikkoiseksi kokonaisuudeksi sen vuoksi, että siihen valitut sarjat edustaisivat parhaimmillaan vain paria miljöötä. Kirjasarjan ensimmäisessä osassa Amerikan manner näin pääsi käymään länkkärien ja intiaanien kanssa, mutta toisena ilmestyneessä Eurooppa-kirjassa asiat alkoivat olla paremmin. Afrikka-kirjan kohdalla huolet voi heittää nurkkaan jo alussa kirjan tarinat kartalle laittavan sivun nähtyään. Nyt on selvästi haluttu mennä pitkin mannerta!

Sisällysluettelo on erittäin lupaava. Kirjan yhdestätoista tarinasta viisi on 2000-luvulla tehtyjä, joten yli puolet teoksesta siunaantuu vanhoille klassikoille. Näin voidaan todella sanoa, sillä uusin niistä on vuodelta 1975. Kolme sarjaa on julkaistu Suomessa aiemmin ja niistäkin kaksi ansaitsee kritiikittä uusintakierroksensa.

Kirjan aloittaa Romano Scarpan Niilin kolossi vuodelta 1961. Se nähtiin myös vuosikymmenen takaisessa Roope-setä-lehdessä, mutta kuuluu uusintansa ansaitseviin sarjoihin. Hauskalle, vinhasti piirretylle ja vilkkaalla mielikuvituksella kirjoitetulle klassikolle ei voi suoda kuin vuolaita kehuja. Ja onko totuus sittenkin tarua ihmeellisempää? Sarjan loppuun on sijoitettu pikku tietoisku sen aihepiiriin liittyen.

Aiemminkin on tullut kiitettyä sitä, kuinka kovakantisissa kirjoissa on uskallusta julkaista reilusti myös Mikki-sarjoja. Sitä on nytkin ollut riittämiin, sillä sarjoista kuusi eli enemmistö sijoittuu hiiriuniversumiin. Lähtökohtaisesti tämä on ilahduttavaa, mutta kaikista hiirisarjoista ei ole aiheuttamaan riemunkiljahduksia. Muunlaiset kiljahdukset eivät ole kaukana kirjan toisen sarjan kohdalla. Teresa Radicen ja Stefano Turconin Operaatio Punainen muki edustaa sarjakuvaa yököttävimmillään. Joskus tarinoilla ei halutakaan ensisijaisesti viihdyttää lukijoita, vaan niissä tökerön alleviivatusti opetetaan ja suorastaan saarnataan. Sitä voidaan kutsua myös propagandan tuottamiseksi. On harmillista ajatella kirjasta maksavan lukijan joutuvan lukemaan tällaista.

Kirjan huonoimman tarinan jälkeen tulevat alta pois myös muut heikommat tuotokset, jotta loppukirja voi olla oikeaa ilotulitusta. Stefano Ambrosion ja Stefano Intinin Mummo Ankka ja maatila savannilla on yksi niistä kolmesta sarjasta, jotka on aiemminkin julkaistu, mutta viidakkorumpu ei kerro, miksi tämä siihen joukkoon on otettu. Bruno Sardan ja Massimo De Vitan Faraon riippumatto pyrkii olemaan tunnettujen tekijämiesten perusvarma suoritus, mutta liialliseen varmuuteen pyrittäessä muitakin kuin Indianaa voi alkaa unettaa. Nicola Tosolinin lyhyt Mikki-juttu Saharan auringon alla lienee taiteellisuuteen hakeutuva, mutta ei tempaa mukaansa. 

Kuten todettua, loppukirja onkin sitten sellaista kyytiä, että jo sen perusteella teosta voi lämpimästi suositella. Äsken mainittu Massimo De Vitan piirtämä Faraon riippumatto oli vuodelta 2009 eikä oikein miellyttänyt, mutta nyt De Vitan nuorempi versio vuodelta 1964 pääsee yrittämään uudelleen. Carlo Chendin kirjoittama lyhyt Roope-sarja Metsästysmuistoja on puhdas Roopen luonteeseen perustuva vitsisarja, mutta onnistuu roolissaan täydellisesti. Chendin käsikirjoitus on hauska, mitä De Vitan ilmeikkäät piirrokset korostavat. Näin varhaisen sarjan kohdalla De Vitan tyyli ei luonnollisesti ole vielä omimmillaan, mutta hyvinhän piirrostyö on jo tuolloinkin onnistunut.

Khal Igwan salaisuuden piirtäneen Sergio Asteritin tyyli ei sen sijaan hivele juuri silmää. Tarinan voima onkin Diego Fasanon mainiossa käsikirjoituksessa, jossa Mikki ja professori Zatopek nähdään tositoimissa Pohjois-Afrikan hiekkaisissa maisemissa seikkailullisella tutkimusmatkalla. Klassikosta saati mestariteoksesta ei voida puhua tämän vuonna 2002 tehdyn sarjan kohdalla, mutta hyvä ja sujuva tarina on kyseessä.

Seuraavan sarjan kohdalla suurimpana uhkana on klassikko-sanan ylikäyttö, mutta tätä ennen julkaisematonta tarinaa voi kutsua siksi vaikka kymmeneen otteeseen lainkaan liioittelematta. Roberto Catalanon käsikirjoittamassa ja itsensä Giovan Battista Carpin piirtämässä sarjassa vuodelta 1961 näyttäytyy stereotyyppisempi ja brutaalimpi (joskin sarjakuvaan hellyttävästi siloteltu), vanhojen mielikuvien mukainen Afrikka. Vain muutaman pyrstösulan tähden vahvistaa ajatuksia siitä, että ennen muinoin mahtavia sarjoja rennolla otteella osattiin tehdä aiheesta kuin aiheesta – maestrot olivat todella maestroja! Kääntäjille ja toimitukselle on annettava kiitos riemukkaasti toteutetusta prinssi Juniorin puhetavasta. Tarinasta löytyy myös pätevä vinkki monelle nykypäivän puhujalle: Et voi sanoa ”ketä minua kutsui”. Oikea relatiivipronomini on ”joka”!

Farao Marsuthepin pyramidi on kirjan kolmas Egyptiin sijoittuva sarja ja toinen kolmesta Romano Scarpan sarjasta, tosin tässä käsikirjoitus on Michele Gazzarrin. Vuoden 1975 tuotos on jopa yllättävän sujuva, vikkelä toimintaseikkailu. Käsikirjoitus on täysin toimiva ja siten puhdasta kultaa eikä Scarpan piirroksiakaan juuri muuten voi kuvailla. Täydet pisteet ladotaan täten tiskiin myös tälle tarinalle.

Viimeistä viedään ankkasarjojen kohdalla. Kangastusten kangastus on vuodelta 1962 ja Abramo ja Giampaolo Barosson sekä Luciano Gatton tekemä. Ei voi jälleen kuin ihailla sitä tapaa ja otetta, kuinka sarjassa tasapainotellaan hauskuuden ja vakavien uhkien välimaastossa. Se luo tarinalle aivan oman tunnelmansa, joka on tavoittelemisen arvoinen. Harva enää nykypäivänä yltää tällaisiin suorituksiin!

Vaikka mahtavia suorituksia onkin pitkin kirjaa koettu, on paras säästetty viimeiseksi. Romano Scarpan Viidakon Hessu on julkaistu aiemmin nimellä Kaukainen sukulainen Taskarissa 73 sekä kirjassa Mä Hessu. Tämä vuodelta 1957 peräisin oleva sarja on klassikko millä tahansa mittapuulla mitattuna. Se on kirjan hauskin, erikoisin ja mielenkiintoisin tarina. Siinä on samanlaisia vivahteita vanhojen mielikuvien Afrikasta kuin mitä tavattiin aiemmin sarjassa Vain muutaman pyrstösulan tähden, mutta lopulta ne käsitellään tässä tarinassa varsin tyylikkäästikin. Viidakon Hessussa liikutaan vielä Scarpan legendaarisen uran alkuvaiheissa ja sarja onkin niin juonenpiirteineen kuin piirrostyyliltään lähellä tämän esikuvan Floyd Gottfredsonin töitä. Gottfredsonilainen henki ei ole koskaan pahaksi ja kuten todettua, Viidakon Hessu on kirjan paras tarina. Jos Vain muutaman pyrstösulan tähden saattoi liioittelematta tulla todetuksi klassikoksi kymmeneen kertaan, niin tätä sarjaa voidaan tituleerata klassikkojen klassikoksi sataan kertaan.

Ankat maailman ympäri vaikuttaa vain vahvistuvan edetessään. Eurooppa-osa oli Amerikan mannerta parempi ja nyt Afrikka lyö Euroopan laudalta leikiten. Muutama heikko tapaus on sattunut mukaan, mutta muuten kirjan sisältö oli niin timanttista, että ajatuksellisesti sarjat voisi ripustaa seinälle metsästysmuistoina. Niin tämän kirjasarjan kuin kovakantisten tulevaisuus yleensäkin näyttää tällä reseptillä hyvältä. Ylipäätään tulevaisuuden suhteen tunnelma on jälleen siinä mielessä kaksijakoinen, että taasen menestykseen vaadittiin kourallinen vanhoja klassikoita. Niitä on ilo lukea ja ne ovat ylivoimaisia, mutta entä tämän päivän ja tulevaisuuden sarjakuvat?

Takakannessa todetaan, että se salaisuus lie, minne ankkojen tie seuraavaksi vie. Tämä kuulostaa onneksi lupaukselta kirjasarjan jatkosta. Koska syksyn kirjojen julkaisulistassa ei uutta osaa ollut, kävi jo mielessä, että sarja olisi kokenut leikkurin. Toivottavasti näin ei tosiaan käy tällaisen elämysmatkailun jälkeen! Maailmaa on sitä paitsi vielä kiertämättä. Mitä on luvassa seuraavaksi? Aasia? Oseania? Etelämanner?