Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 435

Uusi vuosi aloitetaan jo tutuksi käyneeseen tapaan 512-sivuisella Tuplataskarilla. Andrea Frecceron kannessa piipahdetaan Frozen-elokuvan tunnelmiin ja tarinoiksikin on valikoitunut mukava määrä vuodenaikaan sopivia juttuja. Nimeksi on paketille annettu Takaisku, mutta toivottavasti se ei realisoidu opuksen kohtaloksi. 

Alkuun ainakin päästään mukavissa merkeissä, sillä tarjolla on taidokkaasta piirrostyylistään tunnetun Francesco Guerrinin varhaistuotantoa. Carlo Panaron käsikirjoittamassa Pikkujättimarjoissa aloitetaan jo teeman mukainen talvinen tallustelu. Päähuomio kohdistuu piirtäjään. Samanlaista taituruutta piirroksissa ei luonnollisesti ole kuin Guerrinilta on myöhemmin totuttu näkemään, mutta kyllä hän tässäkin vuodelta 1991 peräisin olevassa tarinassa antaa jo viitteitä tulevasta. Myöhemmästä tuttuja maneereja on jo mukana. Vertailua voi tehdä kirjan päättävän, Vito Stabilen käsikirjoittaman uutukaisen Kaksin kuutamolla kanssa. Käsikirjoitukset eivät yllä kummassakaan tapauksessa kuin keskinkertaisuuteen. Jälkimmäisessä yritetään viritellä ylevästi suurempia taustoja tuttujen hahmojen ja näiden suhteen taakse, mutta siinä epäonnistuen. 

Gorm Transgaardin ja Flemming Andersenin Talvisessa taidetapauksessa on vähän jokaiselle jotakin. Tarinaan on ujutettu erityisesti Roope-sedistä ja Aku Ankka Ekstroista tuttujen dekkaripähkinöiden makua välillä ratkottavaksi annettavien pulmien muodossa. Pääasiallisena kohdeyleisönä niille lienevät lapset, mutta mikseivät muutkin sellaisista voisi pitää, semminkin jos ne on hyvin laadittu. Juoneen on kyllä panosta pistetty, mutta ei tästäkään jutusta keskinkertaista pidemmälle ylletä. Suurin moka julkaisussa on tarinan sivujen sijoittelu niin, että kysymykset ovat aukeaman ensimmäisellä sivulla. Tällöin vastauksia niihin voi helposti huomata tahtomattaan aukeaman toiselta sivulta, jossa juttu jatkuu. 

Sitten päästäänkin kirjan suurimpaan pannukakkuun. Gabriele Paninin ja Marco Mazzarellon Kaukogalaksien kyläilijä ei ole mitään herkkua vaan tuotos on pikemminkin palanut pohjaan, kun sitä on unohdettu hämmentää. Tarina on pikainen, sortuu kaikkiin mahdollisiin kliseisiin eikä tunnu missään vaiheessa loppuun asti mietityltä. Mallia sille otettavaksi löytyisi tämänkin opuksen sivuilta vaikka millä mitoin. 

Onneksi sitten aletaankin vähitellen päästä asiaan. Tuplanolla-seikkailu Viimeinen päivä pyörii viime kuun tapaan ajankohtaisten juhlallisuuksien ympärillä. Marco Boscon ja Marco Mazzarellon johdolla joulusta siirrytään välipäiviin ja uudenvuodenaattoon. Tarinan alku ei ole lupaava ja paikoin koko juttu vaikuttaa ylimitoitetulta, mutta juoni parantaa juoksuaan niin vahvasti, että lopulta suuhun jää hyvä maku. Mazzarellokin pääsee samalla paikkaamaan osaltaan sattuneen. 

Seuraavassa huipputapauksessa näyttämään pääsee Marco Gervasio. Lumivalkoisessa tapauksessa Fantom Ankka saa vastaansa Ankule Roipotin. Sarja on hyvää jälkeä. Se on viihdyttävä, kutkuttava ja mukavan keveän otteensa loppuun saakka pitävä. Matkan varrella saadaan Fantomista uusi paljastuskin. Juttu on niin mainio, että sille alkaa loppua kohti mentäessä jo odottaa jatko-osaakin. Tälle toiveelle saadaankin sellainen vastaus, joka pistää kutisuttamaan entisestään. 

Sisto Nigron ja Massimo De Vitan Velattomaksi viheriöllä jatkaa mukavan kepeiksi kuvailtavissa tunnelmissa. Sen jälkeen opuksen puolenvälin ylittyessä saadaankin vastaan nimiloistoa, kun vuorossa on Castyn Kaitsijan maailma. Casty vastaa niin käsikirjoituksesta kuin piirroksista. Alun absurdi maailmanpoliittinen näyttämö sekä Castyn piirrostyyli tuovat vahvasti mieleen Romano Scarpan. Puhki kaluttu ”antakaapas kun kerromme” -juonimalli ei lupaa hyvää, mutta lopulta se osoittautuukin parhaaksi ratkaisuksi tilanteessa. Kaitsijan maailmassa on sitä Castya, jota herralta aina odotetaan. Tarina on pitkä ja jännittävä, huumori on mukana ja käänteitä riittää. Kyseessä on täysien arvosanojen tuotos. Ainoastaan lopussa suoraan lukijoille osoitetun saarnan olisi saanut jättää pois. 

Huumoria on totuttu näkemään myös Lara Molinarin piirtämissä sarjoissa. Maria Muzzolinin käsikirjoittama Yhteisörakentajat sisältää myös oivan juonen, mikä tekee kokonaisuudesta onnistuneen. Yllätysviikingissä Carlo Panaro ei ole saanut aikaan yhtä mallikasta juonta, mutta hymyn sekin huulille jättää. Marco Mazzarellon nimi taas tullaan puhdistaneeksi täydellisesti, kun pannukakku pyyhitään mielestä Tuplanollan lisäksi Mikki-jutulla Luonnotonta luontoa. Sen oivasta käsikirjoituksesta vastaa Alessandro Sisti. 

Marco Bosconkaan terä ei jää vain Tuplanollaan. Mies on suorastaan liekeissä Silvia Zichen kanssa laaditussa komediassa Työpaikalla yösydännä. Molemmat tekevät täydellisen suorituksen. Sarjalle on annettu mukavasti pituutta ja se riittää melkoisen hahmokavalkadin käyttämiseen ja yhä hullumpien käänteiden luomiseen. Tarina on jopa parempi kuin Castyn Kaitsijan maailma ja se on paljon se, sillä myös se oli täydelliseksi arvioitava suoritus!

Tykitys ei tunnu kerta kaikkiaan loppuvan ja hyvä niin! Carlo Gentina on kenties käsikirjoittajana paremmin tunnettu nimi, jolta viime vuosina on kuitenkin nähty myös piirtäjän suorituksia. Aku Ankassa on julkaistu runsaasti tämän vitsisarjoja. Vegetofonissa hän osoittaa hallitsevansa myös pidemmät jutut. Gentinan piirrokset eivät ole sieltä lennokkaimmasta päästä, mutta niiden tönkköys on sympaattista. Italialaisen perinteen sijasta ne muistuttavat enemmän tanskalais- ja amerikkalaistuotantoa tuoden mieleen jopa itsensä Carl Barksin tyylin. Gentina on kuitenkin ehdottomasti tervetullut lisä myös Taskariin ja muihinkin italialaispainotteisiin julkaisuihin. 

Mannaa mahan täydeltä oli kerrakseen, mutta ei iloinen sisältö tähän loppunut. Mainittava on vielä Enrico Faccinin pari yksisivuista. Faccini on niin edukseen erottuva, että tämän läsnäolo on tuotava aina ilmi. Edukseen erottuu myös tämä Taskari. Takaiskusta ei tullut nimensä veroista vaan pikemminkin melkoinen positiivinen yllätyspommi heti vuoden alkuun. Se ohittaa laadussa kertaheitolla esimerkiksi koko viime vuoden Taskarit! Samalla tullaan todistaneeksi se, että nykypäivänäkin saadaan niputettua samojen kansien väliin toinen toistensa kanssa paremmuudesta kilpailevia, lukijan laadukkuudellaan kerrassaan ällikällä lyöviä tarinoita. Toivottavasti tämä taso säilytetään jatkossakin. Sellaista olisi sääli menettää.