Arvostelu: Roope-setä 433

Absurdin huumorin mestari Luciano Bottaro, kuten ensimmäisen Roope-sedän platinanumerovuosikerran viimeisen platinanumeron kansi tätä tituleeraa, ansaitsi totta totisesti oman lehtensä. Kansikuva kertoo jo, minkälaisesta miehestä on kysymys. 132-sivuisessa julkaisussa ehditään luoda vain nopea vilkaisu legendan uraan ja minkälainen kansi saadaankaan siitä huolimatta koostettua tämän numeron sivuilta löytyvistä piirroksista! 

Bottaro-numeron sisältö on rautaa muutenkin kuin tekijänsä puolesta. Neljänteen platinanumeroon mennessä formaatin ajatus on saatu kypsyteltyä ja sisältökokonaisuus muodostettua sen pohjalta ansaitsemaansa kuosiin. Mestarin esittelevän artikkelin jälkeen alkaa viiden toinen toistaan herkullisemman, hulppeamman ja hullumman tarinan tykkituli. Sarjat on järjestetty kronologisesti, joten koonti muodostaa mainion jatkumon ja analysoitavan kehityskaaren Bottaron uran alusta aina sen loppuvaiheisiin saakka. 

Ensimmäisen sarjan on käsikirjoittanut toinen kiistaton mestari, Guido Martina. Lentävät lautaset on vuodelta 1952, joten siinä päästään tarkastelemaan paitsi Bottaron uran alkuvaiheen tyyliä myös mielenkiintoisesti siinä esiintyvien tuolloin varsin uusien hahmojen, kuten Roope-sedän ja Karhukoplan, esitystä luonteineen ja ulkoasuineen. Täysin ymmärrettävää on, ettei Bottaron piirrostyyli vielä tässä vaiheessa ole lähelläkään huippuaan. Merkillepantavinta piirroksissa on Carl Barksin 1940-luvun tyylin mieleen tuovat Ankkojen pitkät kaulat sekä hahmojen jatkuva hikoilu. Kokonaisuudessaan tarina on vallan mainio ja oiva avaus numerolle. Sen kutsuminen lehden muiden sarjojen tapaan klassikoksi ei aiheuta nikotusta, vaikka kyseinen nimitys toki liioiteltu onkin. 

Giampaolo Barosson käsikirjoittama Kultakakku on vuodelta 1964. Tässä vaiheessa Bottaron tyyli on jo Lentävien lautasten ajankohtaa ylivoimaisesti sujuvampi. Kyseessä on hiiriuniversumiin sijoittuva dekkari, joten suoranaista vertailua Bottaron Ankkojen välillä ei vielä tässä vaiheessa päästä tekemään. Piirroksissa on nähtävissä vaikutteita Floyd Gottfredsonilta. Esimerkiksi sivun 37 kolmas ruutu voisi yksinään nähtynä tulla hyvin sekoitetuksi Gottfredsonin kynänjäljeksi. 

Kultakakku on Lentäviä lautasia parempi myös tarinana. Oikeastaan kaikki siinä miellyttää ja tukee sen pääsyä lehteen. Vaikka kyseessä on dekkari, on mukana jatkuvasti Bottarolle ominainen huumori. Sarja on nelirivinen, joten se on hyvä vieras Ropsun sivuille ja mukava nähdä platinanumeron kontekstissa. Tarinassa eletään joulunalusaikoja, joten se alkaa näinä päivinä olla siinä mielessä oikein ajankohtainen. Sarja saa erinomaisen arvosanan, koska se on virheetön suoritus. Sanotaan suoraan, se on täydellinen!

Carlo Chendiä ja Bottaroa hehkutettiin lehden alussa varsinaiseksi superparivaljakoksi, mitä he eittämättä ovatkin. Seuraavat kaksi sarjaa ovat erilaiset näytteet herrojen yhteistyöstä. Siemenseteli on melko lyhyt vitsisarja vuodelta 1971. Sen kohdalla ei voida puhua Kultakakun tavoin suorituksen täydellisyydestä, mutta hyvä juttuhan tässäkin on kyseessä. Juonen kulun voi jo arvata ennaltakin, mutta se ei haittaa, kun Chendin ja Bottaron tasoiset taiturit ovat sitä esittämässä. 

Punaparran vuoren salaisuus on jo Siemenseteliä seuraavalta vuodelta eli 1972 peräisin. Kultakakun tapaan sekin on nelirivinen, mikä miellyttää. Se on Siemenseteliä pidempi ja siihen on viritetty mukaan seikkailullista aspektia ja jännityselementtiä. Luonnollisesti myös huumoripuoli on hyvin edustettuna. Erittäin mukavaa on, että sarjassa esiintyy Bottaron ja Chendin luomus, Zantaf. Tällekään sarjalle ei voi antaa muuta kuin ruusuja. 

Lehden viimeinen tarina on piirrosten lisäksi Bottaron itsensä käsikirjoittama. Hessu mikrokosmoksessa -sarjassa yhdistyy moni maukas elementti. Siinä nähdään Bottaron hullunhauskoista tarinoista tuttu Hessun ja Hekla-velhon vastakkainasettelu, sen mielikuvituksellinen juoni mahdollistaa visuaaliset elämykset ja se on vuodelta 2004 eli aivan vuonna 2006 edesmenneen legendan uran loppupuolelta, mikä platinanumeron rakenteellisen kokonaisuuden kannalta mahdollistaa tämän uran läpivalaisemisen alusta loppuun. Visuaalisesti tarina onkin mahtava, vaikka ikä onkin tehnyt tehtävänsä Bottaron viivalle. Juonellisesti se häviää lehden muille sarjoille, mutta sillä ei olekaan tämän sarjan tapauksessa niin suurta roolia. Tarina loppuu tyylikkäästi vitsiin, kuten kaikki muutkin lehden jutut. 

Luciano Bottaron platinanumeron paras mahdollinen osoitus siitä, mitä varten platinanumerot ovat. Se on tähän mennessä nähdyistä ylivoimaisesti paras ja myös koko Ropsun vuoden osalta selvä ykkönen. Niin ikään vuoden 2015 koko Disney-sarjakuvan satoa muisteltaessa on selvää, että tämä lehti kolistelee aivan vuoden huippuhetkien ja kärkisijojen paikkeilla. Sisältö on kerta kaikkiaan erinomaista ja se on onnistuttu täydellisesti asettamaan platinanumeron formaattiin. Kronologinen, läpi uran luotaava sisällys on loistava valinta, joka pitkän uran tehneen mestarin kohdalla toimii. 

Toivottavasti kaikesta tämän numeron tuottamasta hyvästä säästyy myös tuleviin koitoksiin. Ropsua ilmestyy tämän vuoden puolella vielä yksi numero ja ensi vuonna lysti jatkuu tammikuussa ilmestyvän Corrado Mastantuonolle omistetun platinanumeron tahdittamana. Takakannesta voi jo viritellä odotuksia, mutta vaikea on tätä paremmaksi pistää. Kaikkien tässä numerossa nähtyjen sarjojen nimittämisestä klassikoiksi lehden sivuilla on turha tässä tapauksessa valittaa, koska tämä numero on tulevaisuuden klassikko.