Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 432

Lokakuun Tuplataskarin nimi Kreivin aikaan ei välttämättä ole siihen nähden niitä sopivimpia, että halloweeniin näytetään siinä otettavan melkoinen varaslähtö. Andrea Frecceron kansi muodostaa kuitenkin jo puolet opuksen koko halloweeniin suoraan viittaavasta sisällöstä. Toinen puolikas on Gorm Transgaardin ja Flemming Andersenin Taskarin mitoissa epätavallisen lyhyt johtosarja Acula, yön ruhtinas. Sanonta "lyhyestä virsi kaunis" ei päde tällä kertaa ja tuloksena on vain pään rapsuttelua jutun pointtia ihmetellessä. 

Sune Troelstrup ja Andrea Freccero jatkavat Taskarille tyypillisemmissä sivumitoissa Taikaviitta-tarinansa Veden vangit kanssa. Sarja on Egmont-tuotantoa, joten Frecceron tyyli on huomattavasti hillitympi kuin tämän italialaisperäisiin käsikirjoituksiin laatimissa kuvituksissa. Hän pääsee kuitenkin irrottelemaan piirtäessään sarjan konnan hullaannuttamia ankkalinnalaisia, joten aiemmilta vuosilta tuttuja frecceromaisia piirteitä voi ilolla bongailla. 

Tästä Taskarista löytyy mukava määrä hiiriuniversumin sarjoja. Niiden painotus on erityisesti numeron loppupuolella. Ensimmäisen näistä sarjoista, Pilvien herran, ovat laatineet nimimiehet Casty ja Giorgio Cavazzano. Cavazzanon piirroksilla ei voi kuin jakaa niille yleensäkin kuuluvat kehut. Myös Casty on perinteisesti kuulunut kehuja keräävien tahojen joukkoon, mutta onpa herralta nähty ajoittain häiritsevän paljonkin hieman tökkiviä suorituksia. Näin tuntuu uhkaavan käydä tälläkin kertaa, mutta tarinan loppua kohti mentäessä suunta kääntyy ja lopputulos on positiivinen. 

Pilvien herrassa kohdataan Mustakaapu, jolla on rooli myös toisessa tarinassa. Sen voi toki päätellä jo sen nimestä Mustakaapu käskee. Marco Boscon ja Sergio Asteritin tuotos ei yllä Pilvien herran tasolle, mutta hyvä vire siinäkin on päällä. Pitkään Disney-sarjakuvaa piirtänyt Asteriti ei ole oikein koskaan päässyt murtautumaan saapasmaan kärkikuvittajien joukkoon, minkä voi nähdä tästäkin tapauksesta. Hänen tyylinsä on kieltämättä omaperäinen, mutta ei valitettavasti sillä parhaalla mahdollisella tavalla.

Toinen pitkän linjan puurtaja oli Rodolfo Cimino, joka näissä arvosteluissa on usein nostettu esiin. Hänen laajasta tuotannostaan julkaistaan mielenkiintoinen tapaus, Nuotiotarina ratsumiehestä ja kadonneen järven kuningattaresta. Kyseessä on kahdeksanosaisen sarjan ensimmäinen osa vuodelta 1990. Kaikissa siihen kuuluvissa tarinoissa Mummo kertoo nuotion äärelle kokoontuneille Ankoille tarinan. Kaksi sarjaan kuuluvaa osa on julkaistu Suomessa ja lisäksi aivan vastikään, Taskarissa 429, nähtiin Augusto Macchetton käsikirjoittama kunnianosoitus tarinasarjalle. Alkuperäisen sarjan kaikki osat kuvitti Giorgio Cavazzano. Mikään mestariteos ei tämä aloitusosa rehellisesti sanottuna ole, mutta tunnelmaa siinä riittää viimeiseen asti aidoille mestareille ominaiseen tapaan.

Hyvin ciminolainen on tyyliltään Riccardo Pescen ja Marco Gervasion Vieraanvaraisuus kunniaan, jossa vilisee erikoisia kansoja ja lopulta myös omituisempia otuksia. Mestari on kuitenkin mestari eikä tällä tuotoksella Ciminon tasolle päästä. Fausto Vitalianon ja Alessandro Perinan Kolme ankkaa elokuvissa on hankalampi tapaus. Siitä on tarinan mittaan yhä vaikeampi sanoa mikä se on olevinaan ja mitä se tavoittelee. Tarkempi tutkimustyö paljastaa, että sarjan ymmärtääkseen täytyisi tuntea hieman italialaista nykykomediaa, sillä tarinassa esiintyvä trio parodioi täkäläistä Aldo, Giovanni e Giacomo -ryhmää. Tällaisenaan se jää kuitenkin leijailemaan kauas lukijasta. 

Nykyään harvemmin nähdyn piirtäjätaiturin Francesco Guerrinin edustus kahden sarjan voimin on maininnan arvoinen asia. Tosin kummankaan jutun käsikirjoitus ei jätä juuri maininnoille sijaa. Pettymys on myös päälle viisikymmensivuinen Indiana Hopo -seikkailu Kristallitemppeli, jonka tekijöillä Bruno Sardalla ja Emilio Urbanolla on jäänyt läpi sarjan puuduttava vaihde päälle. 

Konnat vastaan konnat on Niels Rolandin ja Massimo Fecchin tarina, joka pääsee yllättämään oivaltavuudellaan ja runsaan ja paikoin jopa päättömän huumorin kyllästämällä höyhenenkevyellä jännäriotteellaan. Numeron onnistumisia valittaessa tämä on ehdottomasti mainittava. Kaksi muuta onnistumista on säästetty aivan kirjan loppuun. Carlo Chendin ja Massimo De Vitan Kirpputiivisteen päätyminen tähän listaan ei ole tekijöidensä perusteella varmasti mikään yllätys, mutta Musta Pekka -juttua Tuhannen taalan täydennyskoulutus sellaisena voidaan pitää. Sen takana ovat käsikirjoittajat Ennio Ecuba ja Vincenzo Laurica sekä piirtäjä Maurizio Amendola. 

Kokonaisuus on Tuplataskariksi varsin tyypillinen. Mukaan mahtuu tarinoita, joiden laadullinen skaala yltää ääripäästä toiseen. Tajunnan räjäyttäviä mestariteoksia ei tällä kertaa nähdä, mutta ei niitä joka julkaisuun voi päätyäkään. Hiiriuniversumiin sijoittuvien sarjojen määrä on mukava yllätys. Tällaisen tason soisi säilyvän jatkossakin. Tämän pakkauksen jälkeen odotettavaksi jää marraskuun Valomerkki.