Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 431

Voimakaksikko on vallannut syyskuisen Taskarin läsnäolollaan Marco Gervasion kannessa sekä saman tekijän tarinassa. Viime kuussa annetut näytöt Fantom Ankan ja Roosa Pippurin toimesta eivät kuitenkaan anna mairittelevia lähtökohtia. Silloin tuloksena oli valtaisa floppi. Maailman kahdeksas ihme ei sorru ainakaan nimessään turhiin vaatimattomuuksiin. Kyseessä on vain 24-sivuinen tuotos, joten Gervasio paljastaa korttinsa aikaisin eikä niistä valitettavasti ole mihinkään. Elokuvaklassikkoa mukaileva ja siihen lopussa suoraan viittaava sarja on niin onneton ja puistattava, ettei sille löydy hyvää sanottavaa. Tällaisella menolla on kuitenkin varmaa, että Gervasio onnistuu sössimään koko Fantom Ankka -konseptin. Alituisten huonojen suoritusten marssilla ei paikkaa saavuteta kuin kaikkia harmittavan massan takarivistöstä. 

Marco Gervasio on mukana myös toisen Ankka-sarjakuvan historiassa mitattuna tuoreehkon konseptin toteutuksessa, nyt piirtäjän roolissa. Rudy Salvagninin käsikirjoittama Haukkuikkuna seuraa Rankku Kanuunan touhuja ja saadaanpa mukaan myös usein tämän ässäparina nähty Touhokin. Maailman kahdeksanteen ihmeeseen tämä sarja rinnastuu helposti sillä, että siitäkin on löydettävissä viitteitä elokuvaklassikkoon – ei kuitenkaan niin selkeästi ja alleviivatusti. Myös toinen rinnastava tekijä on ja sehän sitten onkin äärimmäisen valitettavaa. Gervasion nimeä ei tämän Taskarin jälkeen tavailla hyvällä, kun tämä on päätynyt mukaan toiseenkin aivan surkeaan tapaukseen. Sarjan huumori on niin väkinäistä, ettei siitä voi nauttia millään tasolla. 

Jos tilataan nautittavaa huumoria kuulostavat Enrico Faccini ja Andrea Freccero ehdottomasti luotettavilta tahoilta sen tuottamiseen. Heidän Teatterin taikaansa kohdistuvat kirjan suurimmat odotukset. Molemmilta on totuttu näkemään hyvin absurdejakin tuotoksia, mutta nyt tuntuu läikkyvän yli. Meno yltyy sellaisiin sfääreihin, ettei lukijalle jää sarjaan oikein otetta. Freccero yrittää parhaansa, mutta tämän piirrokset eivät jaksa hetkauttaa. Mielessä pyörii väistämättä, miltä tarina Faccinin piirtämänä näyttäisi. Suurin ongelma on kuitenkin tämän väsäämässä juonessa, joten kaikkea se ei oletettavasti pelastaisi. Olo on väistämättä pettynyt, mutta myönnettävä on, että sattuu niitä huonoja päiviä parhaimmillekin. Luottoa ei ole tämän johdosta syytä menettää. 

Mikki-sarjalta Kaukainen vieras luotto sen sijaan menee ja äkkiä. Fabio Michelini ja Alessandro Perina ovat tehneet suorastaan iljettävän imelän sarjan, jonka kohdalla loppu on syvän huoahduksen paikka. Vähän samaa on pitkään pelättävissä Giorgio Salatin ja Luciano Milanon tarinan Tähdeksi vaikka väkisin osalta, mutta sen lopetus onkin itse asiassa niin mainio, että se pelastaa paljon. Toki toivottavaa olisi, että koko tarina saataisiin hyvään kuosiin. 

Carlo Gentinan ja Maurizio Amendolan Uhkarohkeissa urakoissa ässäpari Touho on päätynyt tällä kertaa Akun remmiin. Tarina on tavanomainen kertomus liikeidean noususta ja tuhosta, mutta yllättäen yleensä sellaisen yhteydessä nähtävä katastrofaalisuus on jätetty sarjasta tykkänään pois ja meno pidetään rauhallisena. Gentinan juonen hyvä tempo ja Amendolan mukava piirtäminen takaavat kuitenkin perusvarman suorituksen, joille niillekin on aina oma sijansa. 

Silvia Gianattin ja Alessandro Pastrovicchion sarjassa Hyvästi, poliisimestari toimitaan sille annetun nimen mukaisesti. Kyseessä on väärinkäsitykseen perustuva komedia ja ideana erittäin lupaava sellainen, mutta Gianatti jättää hyödyntämättä ne mahtavat mahdollisuudet, joita hopeatarjottimella voitaisiin tälle tulkita tarjottavan. Tässä yhteydessä olisi ollut jopa tilausta sille absurdiudelle, jota Teatterin taiassa oli annosteltu liikaa. Pastrovicchion piirroksissa ilahduttaa se, ettei tämä sorru tyypilliseen virheeseensä piirtää joidenkin hahmojen takamuksia liioitellusti. Ansa oli kuitenkin viritetty, sillä sarjassa vilisee sellaisia hahmoja kuin poliisimestari Sisu, etsivä Kaasi ja Musta Pekka.

Taskarin helmet on sisällytetty sen alkuun. Lars Jensenin ja Massimo Fecchin Pekoa-saaren luolamiehissä on mukana sellaisia piirteitä, joita ei välttämättä olisi tullut odottaneeksi Egmontin sarjoissa nähtäväksi enää näinä vuosina. Vielä vuosikymmen sitten, usein Fecchinkin taiteilemissa tarinoissa mukaan oli ripoteltu usein aitoja jännityksen elementtejä. Pekoa-saaren luolamiehissä Jensen on keitellyt hyvältä tuoksuvan sopan mysteereineen ja jopa pienine ankallisine kauhun piirteineen. Toisessa helmessä on jännityksen sijasta panostettu huumoriin. Alessandro Sisti ja Stefano Zanchi osuvat napakymppiin Karhukoplassa ja Kelmikertoimessa. Hauskuutta rytmittävät tahdikkaasti draaman kaari ja yllätysmomentit, puhumattakaan vielä samalla oivallisella linjalla jatkavasta lopusta. 

Pekoa-saaren luolamiehet ja Karhukopla ja Kelmikerroin kamppailevat rinta rinnan Taskarin parhaan sarjan tittelistä, mutta ensiksi mainittu vie lopulta voiton. Jälkimmäinen ei loppujen lopuksi ole tapauksena niin erikoinen, kun taas Pekoa-saaren luolamiehissä ilahduttaa jopa sen tietty nostalgisuus ja muistutus paremmista ajoista. On suuri toiveiden nostatus, että tällaisia sarjoja voidaan edelleen tehdä ja julkaista. Vaikka muuten tarjolla oli jälleen myös melkoista sotkua, on jo tämän antamin voimin hyvä edetä kohti lokakuun kutkuttavaa Tuplaa.