Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 423

Helmikuun Taskarin kannessa esitellään Carlo Limidon piirtämänä Viisasten kiveä vähemmän tunnetumpi tuttavuus ja Taskarin nimeksi asti päätynyt Viekasten kivi. Kanteen viittaava sarja, Carlo Panaron ja Carlo Limidon Rubljankan ruhtinatar on säästetty kirjan viimeiseksi. Aarrejahti vanhassa linnassa tuo mukanaan erilaisia käänteitä, mutta ei sellaista, joka antaisi tarinalle jonkinlaista toivottavaa nostetta. Näin ollen Taskarin eräänlaisesta nimitarinasta ei ole opuksen vahvaksi lenkiksi.

Koko kirjan aloittavana sarjana toimii tutuksi ja yleiseksi tulleeseen tapaan Egmont-tuotos, jonka piirrostyöstä vastaa niiden yhteydestä tunnettu nimi Massimo Fecchi. Byron Ericksonin käsikirjoittamassa tarinassa Antiikin voimat Karhukopla ja Milla yhdistävät voimansa, mikä ei mitenkään uusi juonikuvio ole. Don Rosan toimittajanakin tunnettu Erickson on kuitenkin saanut jalostettua juttuun ihan kelpo asetelman, mutta koska valitettavan tuttuun tyyliin loppuratkaisuun täytyy päästä nopeasti, sarjaan ei ehdi kehittymään suurempia latauksia ja se jää tavanomaiseksi Egmontin Taskari-sarjaksi. 

Tavanomaisuus on kaukana käsikirjoittajien Jacopo Cirillo ja Tito Faraci sekä piirtäjän Marco Palazzi Mikki-sarjasta Yksi meistä. Kyseessä on humoristiseen tyyliin taiteiltu pienoinen mysteerisarja, jossa tuodaan esille usein täydellisenä yksilönä nähdyn ja siinä mielessä ärsyttävänäkin koetun Mikin vähemmän täydellisiä hetkiä eli mokia. Suomessa Mikki on aina jäänyt suosiossa Akun jalkoihin ja Italiassakin on viimeistään 2000-luvun aikana kansan kelkka alkanut kääntyä enemmän jälkimmäisen suuntaan. Tarina vaikuttaakin Mikin puolesta puhuvalta ja ylimielistä vaikutelmaa vähentämään pyrkivältä. Tämä tavoite jää kuitenkin ontumaan pahemman kerran, kun sarjan valossa näyttää siltä, että Mikki tosiaan olisi ylimielinen ja suorastaan egoistinen hahmo. 

Seuraava sarja tuo välittömästi jo pelkällä olemassaolollaan päivänpaistetta risukasaan, sillä vuorossa on Enrico Faccinin Touho Ankka ja kilpaheponen, jossa raikkaan pähkähulluun tyyliin saatetaan yhteen Touho ja virtahepo. Maestron tyylitaju ja taidot eivät petä tälläkään kertaa. Juonellinen asetelma on hykerryttävä ja piirrokset hulvattomia. Erityisesti sarjan loppu tuo mieleen Floyd Gottfredsonin klassikon Mikki Hiiri ja Luuskakoipi vuodelta 1933. Mestareiden mestaria vastaan Faccinista ei tietenkään sarjoineen ole, mutta tämän omasta mestarillisuudestaan kertoo se, että sarjaa tulee pitäneeksi kunnianosoituksena Gottfredsonia kohtaan, ei loukkauksena.

Valentina Camerinin ja Michele Mazzonin onneksi lyhyeksi jäävä Korri-sarja Pahanilmanlintu on ehdottomasti kirjan heikoin lenkki ja imelyydessään suorastaan ällöttävä. Sille on turha uhrata ajatuksiaan sen enempää. Rodolfo Ciminon ja Maurizio Amendolan tarinassa Arkandian mustat lampaat on tuttuja ciminolaisia piirteitä, mutta ei tästä pienestä Akun ja Hannun täyteseikkailusta siitäkään kummempiin suorituksiin ole. Carlo Panaron ja Fabio Pochetin Hansu-yksisivuinen Päivän erikoinen jatkaa vielä samaa linjaa.

Seuraava tapaus onkin monesta syystä mielenkiintoinen. Jo tarinan nimi Taikaviitta ja Kaitaviitta vastaan Tohtori Pahamieli sisältää sellaisia elementtejä. Tohtori Pahamieli tuli edellisen kerran vastaan viime marraskuussa Taskarissa 420, jolloin Corrado Mastantuonon sarja Tohtori Pahamielen kosto jäi kutkuttaviin asetelmiin. Tämänkertainen Francesco Bianchin ja Alberto Lavoradorin tuotos ei kuitenkaan ammenna samoilta lähteiltä. Luvassa on koheltavaa seikkailua. Palle Pulpun ja Metakkamiehen paikan vielä päättömämpänä supersankarina on ottanut sarjan nimessä esiintyvä Kaitaviitta. Viime heinäkuussa Lavoradorin piirrosjälkeä tuli haukuttua rankalla kädellä, mutta tällä kertaa on sijaa jopa kehuille. Sellaisen sarjan ilmapiiriin kuin tämä on, Lavoradorin nykyinen piirrostyyli sopii hienosti. Kaitaviittaa seuratessa piirrokset tuovat kohellukseen oman pikantin lisänsä, mutta edelleenkin jälki välillä puistattaa. Pidän kiinni kannastani, ettei tällaista jälkeä ole tarpeen nähdä Disney-sarjakuvassa.

Silvia Gianattin ja Luciano Gatton sarjassa Noita naapurissa klassisessa asetelmassa kohtaavat Hessu ja Hekla Velho. Hessuhan ei usko Heklan olevan oikea noita, mutta uusi naapuri hänen mukaansa sellainen on. Tällä kertaa Heklan todisteleminen omasta noituudestaan käännetäänkin näin ollen hieman päälaelleen, kun tämä pyrkii osoittamaan, ettei naapurista löydy noitaa. Naurua sarja ei saa aikaan ja sitä lukiessa tuleekin ikävä erityisesti Luciano Bottaron hulvattomia ja mestarillisia Hessun ja Heklan koitoksia. 

Vielä mahtuu Taskariin yksi sarja, Augusto Macchetton ja Andrea Luccin Virtaa päälle, jossa ankkalinnalaisia yllytetään innovoimaan uusia tapoja tuottaa energiaa. Tarina ei herätä innostusta. Kovin innostava ei kokonaisuuskaan Taskarissa ollut. Hyvällä omallatunnolla hyviksi sarjoiksi kutsuttavia löytyi tasan yksi kappale ja sekin oli Enrico Faccinin kynästä peräisin. Faccini tuntuu olevan niitä harvoja säännöllisiä ja luotettavia ilonpilkahduksia nykyjulkaisumaailmassa. Ensi kuussa uutta mahdollisuutta tyrkytetään ainakin kannessa tässä numerossa pahasti jäätyneelle Korrille.