Keräilyn maailma 3: Katja Kontturi

Katja ja Don Kirjamessuilla Helsingissä 2014. Kuvan otti Aku Ankan päätoimittaja Aki Hyyppä

Tuore tohtori, Don Rosan ankoista väitellyt Katja Kontturi on lähtenyt mukaan "Keräilyn maailma"- artikkelisarjaamme. Ahkerana bloggaajanakin tunnettu Kontturi on ollut median myllytettävänä ahkerasti viime aikoina väitöskirjansa Ankkalinna – portti kahden maailman välillä. Don Rosan Disney-sarjakuvat postmodernina fantasiana ansiosta.

Aikaisemminhan sarjassa harrastuksestaan ovat kertoneet jo Hannu Heiskanen sekä Ville Tanttu. Kontturi kertoo ohessa siitä, miksi juuri Don Rosa säväytti niin paljon että se sai hänet lopulta väittelemään itsensä aina tohtoriksi asti.

Annetaan puheenvuoro siis Katjalle:

Toinen jalka Ankkalinnassa jo parikymmentä vuotta – eli kuinka fanista tuli tutkija

Don Rosan ankat astuivat elämääni 1990-luvun puolivälin tienoilla. Olin 11-vuotias, kun Aku Ankka tilattiin kotiimme ensimmäistä kertaa. Olin elänyt ”kirjamaassa”, kuten nuoremmat siskoni osuvasti ilmaisivat, jo kuutisen vuotta – siitä asti kun opin lukemaan. Luin mitä tahansa, mikä vaikutti kiinnostavalta enkä tietenkään syrjinyt sarjakuvia. Koulupäivien jälkeiset ajat vietin mummolan yläkerrassa kahlaamassa läpi setien vanhoja Asterixeja, Ahmed Ahneita, Karvisia, Maseja, Lucky Lukeja ja tietenkin Aku Ankan taskukirjoja. Tämä oli aikaa, jolloin vanhoista Taskareista saattoi löytää jopa Barksin klassikoita. Näin tutustuin esimerkiksi Bombastiumiin.

Jo Barksin tarinat kiinnittivät huomioni vetävyydellään, mutta vasta Rosa herätti minut huomaamaan Aku Ankan ja erityisesti Roope Ankan kiinnostavuuden hahmoina. Roope Ankan elämä ja teot -sarjaa alettiin julkaista Aku Ankassa vuoden -92 lopussa. Vuonna 1994 sivujen lomasta löytyi upea ”Ankkalinnakkeen valloittaja”, jota luimme siskojen kanssa uudestaan ja uudestaan. Tarinassa meitä viehätti se, että Roopella oli menneisyys ja perhe. Erityistä huomiota sai kohtaus, jossa Akun vanhemmat tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa, raivosivat kuin pienet eläimet – ja rakastuivat. Kyseisen sarjakuvan huumori oli aivan hykerryttävää (mm. Theodore Rooseveltin niskaan putoava Ankkalinnake) ja yksityiskohtainen piirrosjälki erottui edukseen lehden muusta tarjonnasta. Rosan tuotanto oli helppo erottaa muiden piirtäjien sarjakuvista ja huomasin pitäväni eniten nimenomaan hänen töistään. Kun aloin kiinnostua historiasta (joka oli muuten lempiaineeni ala-asteen lopussa), Rosan sarjakuvien merkitys kasvoi entisestään.

Kuitenkin vasta 2000-luvun alussa keksin, että voisin alkaa keräämään Rosan sarjakuvia hyllyyni. Keräily alkoi Temppeliherrojen kätketty kruunu -albumista, jonka löysin kirppikseltä naurettavan halpaan 10 euron hintaan. Samoin tein menin äidin työpaikalle pelastamaan vanhat Aku Ankkamme, jotka muistin sisältävän Rosan sarjakuvia. Minulla on ne edelleen tallessa alkuperäisinä ensijulkaisuina. Tuolloin vietin parhaimmillaan tunteja divarien kellareissa selaamassa läpi 1990-luvun Aku Ankka -lehtiä. Myöhemmin tässä auttoi Perunamaa.netissä ilmestynyt lista Rosan Suomessa julkaistusta tuotannosta, jonka avulla pystyin käymään sarjakuvia läpi numeroiden perusteella, eikä minun enää tarvinnut lehteillä joka numeroa erikseen ja toivoa bongaavani tuttua piirrosjälkeä.

Rosa-faniuteni oli tähän mennessä ollut varsin perinteistä lukemiseen keskittynyttä ja omassa rauhassa tapahtuvaa, enkä missään vaiheessa ollut edes haaveillut taiteilijan tapaamisesta saati huomannut, miten ahkerasti hän Suomessa vieraili. Mutta sitten faniuteni muuttui tutkijuudeksi. Aloitin Jyväskylän yliopistossa kirjallisuuden opinnot syksyllä 2003. En vielä tuossa vaiheessa tiennyt, mitä halusin tehdä isona (kirjoittaa) saati sitä, mistä aiheesta graduni oikeastaan väsäisin. Fuksivuoteni keväällä 2004 laitoksellamme järjestettiin fantasia-luentosarja, joka käsitteli genren ilmenemistä eri medioissa. Koska olin jo teinistä saakka ollut genren suurkuluttaja, ilmoittauduin kurssille erittäin innokkaana. Ensimmäisen luennon piti sarjakuvataiteilija Petri Hiltunen, joka puhui sarjakuvan fantasiasta. Kävimme läpi kaikki klassikot Sandmaneista Elfquestiin ja sitten – sivulauseessa – Hiltunen lipsautti, että itse asiassahan sekä Carl Barksin että Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvat ovat silkkaa fantasiaa.

Jokin naksahti kohdilleen, ja kuten olen Petri Hiltuselle myöhemmin todennut, syytän (tai kiitän) häntä siitä, että olen nyt sarjakuvatutkija. Kaikki lähti tästä lauseesta. Siitä syntyi kurssin essee, joka levisi käsittelemään Rosan ankkojen fantasiamaailmoja. Syksyllä päätin tehdä aiheesta proseminaarityön (eli nykyisen kandidaatintutkielman). Ohjaaja oli aiheesta niin innoissaan, että käski jatkaa suoraan graduun. Ja sitten olinkin jo hakemassa jatko-opinto-oikeutta väitöskirjaa varten.

Näin kuvattuna tutkijanurani alku kuulostaa varsin suoralta putkelta, josta yliopistossa vietetyn kymmenen vuoden jälkeen putkahtaa ulos Ankkatohtori. Näin helppoa se ei ollut. Jo graduvaiheessa törmäsin entisen professorini rajoittuneeseen kirjallisuuskäsitykseen, jonka mukaan sarjakuvien tutkiminen yliopistossa (saati kirjallisuuden oppiaineessa) ei ollut suotavaa, mutta menköön nyt tämän kerran. (Ja nyt puhutaan siis vuosista 2007–2008!) Professorini ei graduseminaarin aikana ehtinyt millään perehtyä tutkimusaineistooni, joten hän ei kyennyt kommentoimaan tutkimussuunnitelmaani saati antamaan rakentavaa palautetta ensimmäisistä alaluvuista. Onhan se tietenkin äärimmäisen rankkaa ottaa muutama Aku Ankka -lehti vaikka vessalukemiseksi…

Sain kuitenkin samalta proseminaarityöni ohjaajalta apua graduani varten, joka sitten valmistui keväällä 2009.

Seuraava este nousi vastaan, kun hain kirjallisuuden jatko-opiskelijaksi. Minua haastatteli toinen kirjallisuuden professori (molemmat ovat nykyisin jo eläkkeellä), joka ymmärsi tutkimukseni kohteesta vieläkin vähemmän. Hän sanoi, ettei tutkimuksessani ole punaista lankaa ja – tämä on suora lainaus: ”Eihän ketään kiinnosta joku Don Rosa.” Näin jälkikäteen olen useasti pohtinut, ovatko nämä professorit nähneet uutisointeja Rosan Suomen vierailun valtavista nimmarijonoista ja miettineet, mitä tuli sanottua. (Tai mitä mieltä he olisivat olleet niistä täysistä saleista, joita olen vetänyt esitelmöidessäni Rosa-tutkimuksestani Suomessa.) Sain kuitenkin hyvän neuvon suunnata nykykulttuurin tutkimuksen oppiaineen professorin puheille. Sille tielle jäin. Nykykulttuurin tutkimus on poikkitieteellinen oppiaine, jota voi opiskella ainoastaan jatkotutkintona Jyväskylässä. Sitä kautta sain kaiken mahdollisen tuen erityisesti fantasian genren tutkimukseen. Minua ja ankkainnostustani ymmärrettiin. Siellä nähtiin Rosan sarjakuvien erikoislaatuisuus ja pidettiin sitä perusteltuna aiheena tutkimukselle. Seuraava ongelma olikin rahoitus.

Yliopistotutkijan elämä, kuten monen muunkin ammatin edustajan elämä nykypäivänä, on pätkittäistä epävarmuutta siitä, saako tutkimukselleen rahoitusta, mistä sitä saisi ja kuinka pitkäksi aikaa. Suorastaan naurettavan iso osa työajasta menee rahoitushakemusten tekoon omalle yliopistolle sekä erilaisille yksityisille säätiöille ja rahastoille, joiden hakuaikoja pitää olla seuraamassa ympäri vuoden, ettei menetä sitä pienintäkään mahdollisuutta saada muutamia tuhansia euroja, joilla pärjäisi jokusen kuukauden eteenpäin. Olin siitä onnekas, että sain ensimmäisenä tutkijavuotenani keväällä 2010 puolen vuoden apurahan Niilo Helanderin säätiöltä. Se mahdollisti tutkimukseni käynnistymisen ja kaksi ulkomaista konferenssia, jonne suuntasin puhumaan ankkatutkimuksestani. Muistan vieläkin elävästi, miten isäni asiasta kuullessaan oli innoissaan kertonut kaikille sukulaisille ja tuttaville, että meidän tyttö se lähtee Englantiin puhumaan Aku Ankasta!

Ensimmäisen puolen vuoden jälkeen rahoitushanat kuitenkin sulkeutuivat. Tein parhaimmillaan kolmea työtä, joista kaksi sentään oli opetusta Kansalaisopiston sanataidekoulussa ja Alkio-opistossa, mutta näiden lisäksi pesin ja parsin valtavia haalareita työvaatepesulassa, jotta sain tutkimukseni rahoitettua. Sinä aikana sain paljon perspektiiviä elämääni ja siihen, mitä sillä haluan tehdä. Lopulta tiedekuntani ja laitokseni havahtuivat hakemuksiini ja myönsivät minulle rahoituksen kahdelle viimeiselle vuodelle. Ehkä he tajusivat, etteivät saa minusta ikinä tohtoria, jos eivät nyt myönnä rahoitusta. Tai sitten joku siellä hakemuksia arvioivassa ryhmässä ymmärsi, minkälainen medianäkyvyys yliopistolle olisi luvassa, kun Don Rosaa käsittelevä väitös tulisi julki…

Vaikeuksista huolimatta nämä viisi vuotta, jotka vietin väitöskirjan parissa, olivat mahtavia. Olen käynyt joka vuosi parissa kansainvälisessä konferenssissa puhumassa tutkimuksestani: olen puhunut Espanjassa, Portugalissa, Englannissa, Ranskassa, Norjassa, Ruotsissa ja Tsekeissä. Olen kiertänyt kotimaisia coneja ja fanitapahtumia ja kertonut jostain väitöskirjani teemoista. Olen tutustunut lukuisiin mahtaviin kollegoihin ympäri maailmaa ja verkostoitunut muiden sarjakuvatutkijoiden kanssa. Olen jäänyt suustani kiinni useiden fanien kanssa, jotka muistavat Rosan kirjoittamia repliikkejä ulkoa sivukaupalla. Olen saanut valtavasti positiivista palautetta, että tällaistakin tutkitaan ja että sitä myös pitää tutkia. Minuun on viitattu jo useamman vuoden sinä ”ankkatutkijana”.

Fanina tutkimukseni on myös tuonut kokemuksia, joita tuskin olisin muuten koskaan saanut.

Olin ensimmäisen kerran Don Rosaan yhteydessä sähköpostitse jo graduvaiheessa ja kerroin hänelle alustavasta tutkimuksestani. Hän ei kuitenkaan koskaan vastannut. (Myöhemmin minulle selvisi, ettei hän vastannut tuntemattomien sähköposteihin enää tässä vaiheessa.) Syksyllä 2010 tein erittäin lyhyellä varoitusajalla reissun Helsinkiin jonottaakseni Rosan nimmaria. Annoin hänelle kirjeen ja kerroin ottaneeni häneen yhteyttä jo aiemmin, ja että nyt olen jo väitöskirjavaiheessa.

Ja Rosa muisti minut siitä sähköpostista! Myöhemmin hän lähetti minulle vastauksen ja tarjosi apuaan tutkimustani varten. Se on kertakaikkisen uskomaton hetki, kun avaat sähköpostisi ja uuden saapuneen viestin lähettäjänä lukee DON ROSA. Taisin pomppia ympäri silloista asuntoamme.

Seuraavana vuonna sain kutsun päivälliselle Rosan kirjamessuvierailun yhteydessä. Minä sekä Rosan historiaviittauksista gradunsa tehnyt Petra Kotro vietimme ehkä faniutemme hienoimman illan keskustellen Rosan kanssa hänen lopettamisestaan, hänen autoistaan ja flipperikokoelmastaan. Mukaan saimme Rosan chilejä ja henkilökohtaisilla omistuskirjoituksilla varustetut, harvinaiset nahkakantiset sarjakuva-albumit. Tämä Roope Ankan elämä ja teot -versio on hyllyssäni, mutta sitähän ei lueta.

Nyt olen tavannut Rosan jo viitisen kertaa ja viimeksi syksyllä olin Helsingin kirjamessuilla hänen avustajansa nimmarinjakotilaisuuksissa. Vaihtelemme sähköposteja ja toivon, että saan joskus käännettyä väitöskirjani englanniksi ja lahjoitettua Rosalle. En tosin usko, että hän sitä tulee ikinä lukemaan, sillä hän totesi kirjamessuilla haastattelussa, ettei halua ajatella sarjakuviaan niin syvällisesti… Mutta äärimmäisen otettu hän asiasta on, siitä olen varma.

”Ankkatohtori” Katja Kontturi

http://kontturi.blogspot.fi

Väitöskirja Ankkalinna – portti kahden maailman välillä. Don Rosan Disney-sarjakuvat postmodernina fantasiana ladattavissa sivulta https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/44805