Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 417 ja Roope-setä 420

Peräti Pikavuoroksi yltynyt elokuinen Aku Ankan taskukirja alkaa heti kättelyssä lunastaa nimensä veroisuutta. Puhe ei nyt ole Alessio Coppolan varsin vauhdikkaasta kannesta, vaan suurista mestareista Guido Martina ja Giovan Battista Carpi, jotka kyyditetään lukijoiden nähtäville heti alkajaisiksi. Yleensähän Taskareiden resepti on ollut tällaisten vanhojen Ankka-sarjojen kohdalla se, että ne on säästetty opuksen loppuun kuin kirsikaksi kakun päälle. Tässäkään tyylissä ei ole mitään vikaa. Mikäs olisikaan sopivampi tapa täräyttää Taskari käyntiin kuin Intiaanien papyruskäärön kaltainen mallisuoritus, jolle ei kerta kaikkiaan löydy kuin ylistyksen sanoja? 

Kovaa linjaa jatketaan myös toisessa sarjassa, joka marssittaa esiin erään nykypäivän suuren mestarin. Castyn Unelmalmikaivokset jatkaa jo aiemmin nähdystä. Mikki, Hessu, Tiina Tietävä sekä Purppurapupuiittojen veljeskunta esiintyivät samassa rytäkässä jo lokakuun 2007 Roope-setä-lehdessä. Silloinen seikkailu oli mainiota jälkeä, eikä Castyn ole syytä häpeillä tätäkään suoritusta. Casty hallitsee kikat lukijoidensa koukuttamiseen. Historian myyttien totuudellisuuden etsiminen on vaivaa nähden suoritettuna lähestulkoon aina varma nakki. Nähtäväksi jää, kohdataanko hahmot mahdollisesti vielä jatko-osassa, joka kyllä lopun myötä jää kielen päälle. 

Näitä nappisuorituksia seuraa Carlo Gentinan ja Daniela Vetron Vihreää magiaa, joka jää jo aiheensakin puitteissa vähemmille ansioille. Tarina on kuitenkin onnistunut siinä, missä sen tarkoitus on eli täyttämään sivuja lyhyemmällä sarjalla viihdyttävällä tavalla. Aldo Costan ja Corrado Mastantuonon Keitettyjen päärynöiden temppeli taas päätyy vain täyttämään sivuja. Nostalgisesta pelihallikulttuurista ei ole saatu revityksi oikein mitään irti. Vihreän magian kanssa onnistunut Carlo Gentina pelastaa tilanteen Luciano Gatton kanssa sarjalla Sano se kukkasin, joka on jälleen erinomaisen onnistunut tyylinäyte lyhyehköstä ja viihdyttävästä sarjasta, jolla ei ole harteillaan Martinan ja Carpin klassikon tai Castyn huippuseikkailun jälkimaineita ja -paineita. 

Carlo Panaron ja Paolo De Lorenzin Pelle-juttu Lintukuiskaaja ei jätä käteen mitään. Teresa Radicen ja Stefano Turconin Mustakaapua ja Mikkiä juoksuttava Shakkiloma taas jättää jälkeensä paljonkin, päällimmäisenä kauhistuksen. Turconin piirrokset eivät vain sovi Disney-sarjakuvien tyyliin. Ne estävät myös Radicen käsikirjoituksesta nauttimisen, mikä olisi jonkun toisen piirtäjän taiteilemana ollut kenties mahdollista. Rinnastan Turconin kesäkuun toisessa Taskarissa mieliä järkyttäneeseen Alberto Lavoradorin nykytyyliin. 

Enrico Faccinin yksisivuinen Muuntautumiskykyinen ajoneuvo tulee juuri oikeaan paikkaan Turconin piirrosten jälkeen. Faccini näyttää muille mallia, kuinka piirretään ja käsikirjoitetaan yhtä aikaa. Valentina Camerinin ja Andrea Luccin Karhukopla ja veli 176-RA -sarjaa taas ei voida pitää mallisuorituksena. Luccin piirrokset menettelevät eivätkä häiritse Turconin vastaavien tavoin, mutta tällä kertaa käsikirjoitus on ontuva tekijä. Olisihan siinä voinut olla jotain, mutta käytännössä mitään ei oikein saada aikaiseksi. Siinäpähän tarina puksuttelee läpi ja hiljaisessa vauhdissa rysäyttää lopuksi vielä tallin ohi sivuraiteelle ja seinään. 

Vielä Taskarin lopuksi Augusto Macchetto ja Giorgio Cavazzano ehtivät ilahduttamaan sarjallaan Virkistävää vaihtelua vesileirillä, jota voi pitää eräänlaisena sekamuotona Martina-Carpi-Casty-kokoluokan sarjoista sekä aiemmilla sivuilla huomiota herättäneen Carlo Gentinan velvollisuudentuntoisista tarinoista. Sekä Macchetto että erityisesti Cavazzano ovat jo keränneet nimeä ja ansainneet asemansa, mutta sarjasta näkee välittömästi, että se on tarkoitettukin melko yksinkertaiseksi viihdykkeeksi ilman megalomaanisia hehkutuksia, yllättäviä käänteitä yksi toisensa perään ja seisaaltaan aplodeerausta niin pitkään, että jalat pettävät alta. Lyhyesti sanottuna tarina on onnistunut. 

Roope-setä-lehti ottaa taskarimaisen räjähtävän alun Enrico Faccinin nerokkaalla kannella, joka on ovelassa yksinkertaisuudessaan paras kansi missään julkaisussa moneen vuoteen sekä Palkkasoturi-johtosarjalla, jonka tekijöinä ovat maestrot Rodolfo Cimino ja Romano Scarpa. Kaiken huipuksi Faccinin osuus lehdessä ei jää kanteen, sillä mies on kuukauden käsikirjoittaja! Nyt sitä seisaaltaan aplodeerausta sietää jo harkita. 

Aloitetaan käsittely kuitenkin siitä paukusta, joka jäi vielä mainitsematta (aivan oikein, siinä ei vielä ollut kaikki!). Melkein puolet lehdestä ahmaisee X-Mickey- eli kotoisammin Heshukka-sarja Naamion takana. Käsikirjoittaja Gianfranco Cordara on onnistunut kyhäämään juonen, joka kantaa loppuun saakka. Kokonaisuuden kruunaa Roberto Vianin uskomattoman taidokas kynänjälki. Piinaava jännitys ja keventävä huumori kulkevat käsi kädessä niin yksi yhteen, että tätä sarjaa voidaan pitää loistavana esimerkkinä siitä, millainen on hyvä X-Mickey-sarja. Tällaiset tapaukset kertovat yksiselitteisesti, miksi oli niin erinomainen päätös aloittaa tämän tarinasarjan julkaiseminen. 

Ciminon ja Scarpan Palkkasoturi poikkeaa X-Mickeyn tarjoamasta muotista, mutta painii odotetusti samoissa sfääreissä. Mestarit osoittavat, mistä muotista heidät onkaan veistetty antaessaan maailmalle tällaisen täydellisyyttä hipovan sarjan. Klassikon ainekset on ehdottomasti täytetty. Erikseen on mainittava mieltä lämmittävät ja mieleen jäävät gorillat, jotka ovatkin tärkeä tekijä sarjan klassikoksi julistamisessa. 

Kuukauden käsikirjoittaja Enrico Faccini on saanut lehdestä ansaitsemaansa tilaa. Kannen lisäksi Faccinin tyylinäytteitä on lehdessä peräti neljän yksisivuisen ja yhden 25-sivuisen verran. Yksisivuisten ehkä suurelta tuntuva määrä on perusteltu, sillä Faccini on tunnetusti osoittanut olevansa tämän hankalan taiteenlajin mestarillinen taitaja. Lehdessäkin esiintyvät yksisivuiset ovat kaikki erinomaista jälkeä. Faccinin pidempi sarja Unettomat Uinulaaksossa on palstoitettu kuukauden käsikirjoittajan lisäksi kuukauden animaation alle. Kuukauden animaatio Illan torkku toki on Faccinin sarjasta aivan poikkeava. Molempiin tuotoksiin kannattaa toki tutustua kunnolla. Faccinin sarjassa kohtaa klassinen trio Mikki, Aku ja Hessu. Maestro taikoo tässäkin tapauksessa unohtumattoman esityksen. 

Kuukauden molemmat julkaisut olivat varsin onnistuneet. Toki Roope-setä vie kilpailutilanteessa pelin selvästi kotiin kokonaisuudella, jossa ei ole mitään hiottavaa. Kyseenalaistaa voisi tietysti sen, ettei Päivän pamauksessakin mainittuja Touhon 50-vuotiskekkereitä huomioitu mitenkään muuten, mutta onko aihetta valittaa, kun kattaus oli kuitenkin täydellinen? Ropsulta tämä oli paras esitys pitkään, pitkään aikaan.