Arvostelu: Aku Ankan taskukirja 412 ja Roope-setä 416

Huhtikuun Taskari on viimevuotiseen malliin 400-sivuinen järkäle. Giorgio Cavazzanon kannen sekä Juhlapäivä-nimensä myötä opus ottaa varaslähdön Akun 80-vuotissyntymäpäivä-juhlallisuuksiin. Tosin kannessa kenties sietää juhliakin, sillä sisällön puitteissa juhlimisesta ei ole enää jälkeäkään. Sisällysluettelo pullistelee melko tavanomaisista tekijänimistä, eivätkä sarjojen aiheetkaan kovin erikoisilta saati juhlallisilta vaikuta. Kenties joku voisi juhlallisena pitää sitä, että samaan joukkoon on saatu ympättyä Aku PAM:n (Päihitämme Avaruuden Muukalaiset) ja ATP:n (Ankan tiedustelupalvelu) riveissä sekä vielä lisäksi Taikaviitan esiintyminen Fantom Ankan aikaisissa kuvioissa. 

Opuksen käynnistää PAM-seikkailu KimpPAMieli, jonka tekijöinä häärivät tuttuun tapaan Akun ja Touhon lisäksi Lars Jensen ja Flemming Andersen. PAM-sarjoja on viime vuodet vaivannut paha hyytyminen niistä päivistä, jolloin konsepti oli vielä tuore ja käytännössä kaikki uunista tulleet tuotokset olivat herkullisia. Samaan huumaan ei viimeisimmissä tarinoissa ole jostain syystä valitettavasti ylletty. Liekö sarjasta sitten tullut tekijöilleen tavanomaisempaa puurtamista, kun uutuudenviehätystäkään ei enää ympärillä leiju. Andersenin lennokkaita piirroksia on sentään ilo ihailla, varsinkin kun miehen kädenjälkeä ei enää ole nähty niin usein kuin muutama vuosi takaperin. Silloin Andersenia pukkasi ulos niinkin paljon, että välillä kuvitukset tulivat jo korvistakin ulos. 

Bruno Sardan ja Giuseppe Dalla Santan ATP-jutussa Suklaavakoojan jäljillä Aku ja Touho yhdistävät jälleen voimansa ja ryntäävät erikoisagenttipuuhailujen pariin. ATP tuntuu kärsivän samasta viihdykevajeesta kuin PAM, eikä lopputulos sitä myöten ole järin kehuttava. Tarinan lukee mielellään läpi, mutta sen anti jää olemattomaksi. PAM- ja ATP-sarjojen puutteita on osaltaan korjaamassa kolmas Akun ja Touhon yhteen saattava tarina. Giorgio Pezzinin ja Massimo De Vitan Elektroninen talo toistaa suurelta osin melko yleisiä kliseitä – itse asiassa koko juoni on klisee – mutta maestrot takaavat taidoillaan sen, että kliseidenkin pyörittely voi tuottaa mainiota jälkeä. De Vitan taidokkaat piirrokset ja Pezzinin humoristinen juoni nostavat sarjan helposti muiden Aku ja Touho -sarjojen yläpuolelle ja tämän Taskarin tähtihetkeksi. 

400-sivuiseen opukseen mahtuu melko vähän Mikkiä, mikä kuvastaa nykyistä Ankka-julkaisujen linjaa. Ensimmäinen kolmesta hiiriuniversumin seikkailusta on Alessandro Sistin ja Roberto Vianin Lainvalvojat, jonka asetelma on varsin herkullinen. Mikki, Hessu ja Musta Pekka pääsevät yhdistämään voimansa tarinan nimen mukaisesti lainvalvojina liikennepoliisin tehtävissä. Todellisen herkullisuuden suomista maksimaalisista mahdollisuuksista huolimatta Sisti päätyy hätäiseen ratkaisuun ja pysäköi juonen ensimmäisenä näkemäänsä ahtaaseen rakoon. Juoni saa pahoja lommoja ja naarmuja kylkeensä, mutta se on hoidettu nopeasti pois päiväjärjestyksestä ja matka kohti uusia pettymyksiä voi alkaa. Piirrokset pääsevät jälleen kerran esittämään yksinäistä roolia, jolle voi jaella kehuja. 

Toisessa hiiriuniversumin sarjassa Mikki ja Hessu on jätetty kokonaan ulkopuolelle. Musta Pekka kipparoi Alessandro Perinan väsäämää sarjaa Yritys ja erehdys. On hämmästyttävää, kuinka tarkasti Perina onnistuu toistamaan Sistin ja Vianin suoritukset. Piirrokset ovat taas kerran rautaa, mutta juoni lopahtaa potentiaalista huolimatta. Ymmärrystä ei riitä sille, miksi lupaavat juonet pitää tyriä heti alkutekijöihinsä. Ongelmalle ei näy olevan muuta ratkaisua kuin se, että tarinoiden sivumäärää lähdettäisiin oikeasti pidentämään, tarvittaessa roimallakin kädellä. Carlo Panaron ja Carlo Limidon Auringonsirpale on se Taskarin kolmas hiiriuniversumisarja – tällä kertaa Mikin ja Hessun kera – mutta se jää niin mitäänsanomattomaksi rykäisyksi, että enempää puimista ei tarvita.

PAM:n ja ATP:n ohella mahdollisesti juhlavana tapauksena mainituksi tuli Taikaviitan esiintyminen varsin erikoisissa ympyröissä. Marco Gervasion tarinassa Menneisyys vailla tulevaisuutta tämä päätyy esikuvansa Fantom Ankan aikaan. Jälleen kerran lukijoille on juonen muodossa tarjolla varsinaista herkkua! Onko enää tarpeellista edes mainita, miten tässä tulee käymään? Kuola suusta valuen odotteleville lukijoille tarjoillaan se perinteinen eli juonen tyriminen mahdollisimman nopeasti. Syy löytyy – yllätys, yllätys! – sivumäärästä. Ei näin lyhyille rungoille kummoisia yksinkertaisesti kyetä rakentamaan. Jos tämä ei vielä masentanut tarpeeksi, jaetaan vielä kuukauden flopin palkinto. Se annetaan Riccardo Secchin ja Alessandro Gottardon Hansu ja Hannu -sarjalle Idän ihmeitä ja onnen oikkuja. Se on niin hölmö tapaus, että sen vuoksi se ehkä kannattaakin lukea. Toivoa nimittäin sopii, että sen alemmas ei edes ole mahdollista mennä. 

Ropsun kannessa julistetaan itsevarmasti ”Täältä pesee!”, joka toivottavasti näinä todetusti  vaikeina aikoina on oikeutettu ilosanoma. Ainakin alku lupaa erittäinkin hyvää. Kuukauden käsikirjoittajaksi julistetun Tito Faracin ja piirtäjä Salvatore Deianan Kunniavieras on erinomaista jälkeä. Se on niinkin erinomainen, että turha on yrittää peitellä sitä, että kyseessä on tämän kuukauden paras sarja. Tarina on humoristisuudessaan viihdyttävä ja Taskariakin katsellessa harvinaiseen tapaan juuri oikein mitoitettu. Viimeistään täydellisyyttä hipovassa loppukohtauksessa Faraci osoittaa käsikirjoittajan kykynsä, joista on aiemminkin päästy nauttimaan. Deianan piirrokset ovat tarinan ilmeeseen onnistuneet. Tito Faracia päästään ylistämään myös toisessa, lyhyemmässä sarjassa Kissaa ja hiirtä. Stefano Zanchin kuvittama Mikin ja Mustan Pekan takaa-ajo on juonellisesti kertakaikkisen upea. Tällaisen sattuessa kohdalle sitä voi aiheellisesti hetkeksi hiljentyä.

Kuukauden animaatiosta saatiin esimakua jo kannessa. Stefano Ambrosion ja Stefano Intinin Ystävän vainu perustuu klassiseen Mikki ja hylje -lyhytpiirrettyyn. Tällä kertaa kuukauden animaation kohdalla onnistutaan ja näytetään perusteellisesti se, miksi tällainen palsta on ollut hyvä perustaa. Ambrosio ja Intini ovat saaneet mallikelpoista jälkeä aikaan. Faracin sarjojen ohella tämä on kuukauden parasta antia. Huhtikuun Ropsustahan näyttää yllättäen kehkeytyvän todellinen suunnannäyttäjä! 

Vuoden 2013 parhaat -osiossa pidetyksi paljastunut Roopen salaiset päiväkirjat -sarja jatkaa tässä numerossa, tosin mitä ilmeisimmin monien harmiksi viimeistä kertaa. Rodolfo Ciminon ja Luciano Milanon Musta autiomaa ja kultainen wadi on ristiriitainen tapaus. Se sisältää sellaisia piirteitä, jotka ovat omiaan tekemään siitä jopa inhottavan luettavan. Roope ottamassa lainaa ja vielä helposti höynäytettävissä on vähän liian epätodellinen näky tuloksen painokelpoisuutta ajatellen. Toisaalta kyseiset asiat ovat olennaisesti laskettavissa eräänlaiseen kasvutarinaan, jota Ciminokin tässä ajaa. Ikävämpi puoli vie tässä tilanteessa kuitenkin voiton ja tarina saa tylymmän tuomion.

Bruno Ennan ja Pier Paolo Roveron Kuuno ja Touho -sarja Lyriikkaa liikkeestä on jätetty vielä loppuun pikku makupalaksi, mutta maku jää vähän kitkeräksi. Varsin Touhon täyteisen kuukauden kruunaa vielä Enrico Faccinin ovela Makeanhimo keinot keksii. Yhteenvetona huhtikuu on todella kaksijakoinen kuukausi. Taskari ei millään muotoa täyttänyt odotuksiaan ja opuksen nimeäminen Juhlapäiväksi jäi 

perustelemattomaksi ratkaisuksi – lukuun ottamatta sitä hieman kaupalliseksikin laskettavaa perustelua huhtikuisesta 400-sivuisesta kirjasesta. Roope-setä taas jopa ylitti odotukset. Faracin kaksi sarjaa sekä Ambrosion ja Intinin kuukauden animaatioon linkittynyt juttu olivat sellaista mannaa, että moinen kattaus jokaisessa Ropsussa pitäisi kenet tahansa tyytyväisenä koko pitkän kuukauden. Pessimistinä kyllä jotenkin tuntuu, että tämänkertainen oli vain poikkeus ja ensi kuussa on taas paluu ikävään arkeen. Taskarin toukokuu ei olekaan sitten ehkä ihan arkisimmasta päästä. Silloin tekee paluun kaksi jättiläistä: Tähtien setä ja Tripla.